Pasi Ilmari Jääskeläisen erittäin osuva blogikirjoitus "Vakavaa kirjallisuutta, vai poppia" sai minut miettimään taas tätä ikuista viihteen ja vakavasti otettavan kirjallisuuden pesäeroa. Pidän itseäni viihdekirjailijana, mutta silti kirjoitan jatkuvasti mielestäni vakavista ja tärkeistä aiheista: syntymä ja kuolema, rakkaus ja petos, viha ja suru, katumus ja kosto, oman itsensä tuntemisen tärkeys, ikääntyminen, mitä ihmisyys merkitsee, mikä meitä yhdistää ja mitä meistä jää jäljelle, kun olemme poissa.
Kuulostaako kevyeltä?
Ilmeisesti viihde-sanasta tulee ensimmäisenä mielleyhtymä jostakin hupaisasta ja harmittomasta. Vaikkapa ruututakkiin puetusta koirasta, jolla on punainen pellenenä. (Miksi tuollaiset koirat näyttävät muuten yleensä hirvittävän surullisilta?) Viihde voi olla hupaisaa ja ennen kaikkea se voi olla helposti unohdettavissa. Mutta onko se kuitenkaan harmitonta, edes unohdettavuudessaan? Entä onko se merkki jonkin huonoudesta tai keveydestä, jos sen unohtaa? Minä unohdan suurimman osan lukemastani. Aivan varmaa on, että unohdan kaikki tylsät kohdat, joita myös "vakava" kirjallisuus tarjoilee.
Fantasiakirjallisuus on ollut minulle aina paikka, jossa ihmisyyden ja elämän tutkaileminen on mielenkiintoisinta. Perusasiat ovat lähempänä ihmistä kuin hektisessä nykymaailmassa. Magia, maailman outous ja myyttiset eläimet antavat rakennuspalikoita, joita realistisessa kirjallisuudessa on vaikea, ellei mahdoton löytää. Fantasiassa soudetaan aina syvissä vesissä, harvoin olen löytänyt sieltä "vääränlaista" keveyttä. (Otan lohikäärmeet aina vakavasti. Ei tulisi mieleenikään alkaa tirskahdella, jos sellainen tulisi vastaan. Paitsi jos olen todella hermostunut. Kun olen.)
Ja mitä se sitten on, mikä leimataan hömppäkirjallisuudeksi?
Kirja voi olla yksinkertaisesti kehnosti kirjoitettu. Se voi toistaa kliseisiä kaavoja tuomatta mitään uutta lajityyppiinsä. Ei se ole genren vika.
Niin, otsikkoon hieman palatakseni: olen sen verran laiska, että luen mieluummin hymy huulilla kuin otsa rypyssä. Ne vakavatkin tarinat uppoavat paremmin, jos lukeminen ei tunnu kivireen vetämiseltä.
Ranskassa käytetään termiä "littérature de l'imaginaire". Pidän tuosta sanaparista, koska se viittaa siihen että tekstin tekemiseen on käytetty mielikuvitusta. Fiktio on ihan mielenkiintoinen termi myös sinänsä, mutta tuo imaginaire tuo jotain lisää jaotteluun. Sen alle on melkein mahdotonta rajata mitään. Ainakaan siihen ei voi liittää sanaa hömppä.
VastaaPoistaOh, ihana termi! Tarinoiden kertomisessa juuri tuo mielikuvituksen käyttö on se, mikä minua ehkä eniten kutkuttaa.
PoistaMiten paljon harmaampaa elämä olisikaan ilman mielikuvitusta!
"Fantasiakirjallisuus on ollut minulle aina paikka, jossa ihmisyyden ja elämän tutkaileminen on mielenkiintoisinta. Perusasiat ovat lähempänä ihmistä kuin hektisessä nykymaailmassa."
VastaaPoistaTämä on juuri se syy, miksi en itsekään kahlaa realismin suossa. Mukava huomata, että muutkin löytävät toisista maailmoista juuri sen ihmisyyden syvimmän olemuksen.
Kun pohdin sanojen "viihdekirjallisuus" ja "vakavasti otettava realismi" merkityksiä, minulle tulee mieleen keinotekoinen jaottelu.
VastaaPoistaMinulle (runoudesta nyt puhumatta, en OIKEASTI halua jaotella kirjallisuutta kovinkaan tarkasti) kirjallisuudessa on kaksi pääluokkaa: tietokirjallisuus ja kaunokirjallinen proosa. (Väliltäkin voi olla proosaksi puettua tietokirjallisuutta...)
Kaikilla proosateoksilla on yhteinen tekijä: ne kertovat ihmisten elämästä, ilmiöistä, tunteista jne. Ihmiskertomuksia. Yksittäisen tarinan (kirjan) viihteellisyys on yksilöllistä tarinan luonteen ja kirjoittajansa tyylin mukaan.
Ja tietysti... lukija voi kokea fantasian mitä vakavimmaksi referenssimateriaaliksi ja historialliset lahtaus-moralistiset järkytyskirjat mitä huvittavimmaksi viihteeksi tai täydeksi fiktioksi... laitoksista löytynee kaikenlaisia tapauksia. Joten viihteellisyys on sitäkin enemmän katsojan silmässä...
Anyway...
Ymmärrän, että viihdekirjallisuudella pyritään luokittelemaan niitä tarinoita, joiden äärellä voi irrottautua arjesta tai jotka ovat jollakin tavalla sidoksissa yleisiin harrastemaailmoihin. Mutta sitten voi miettiä onko "Mielensä pahoittaja" millä asteikolla. Se lienee viihteeksi tarkoitettua, mutta ajatellaanko se enemmän proosaksi kuin fantasia tai scifi? "Layla" käy läpi vakavaa elämäntarinaa, mutta eivätkö kauhuteokset ja useat muut spefitarinat sisällä melkoista draamaa ja tragediaa? Sellaista, minkä voi ottaa aivan yhtä vakavissaan. Erona on vain se, että spefin tragediset ihmistarinat tulevat lukijoiden tietoon hieman eri kautta, ja niihin saattavat törmätä hekin, jotka eivät pahemmin välitä ryppyotsaisesti lukemisesta.
Ja kun ajatellaan sitäkin, että ryppyotsainen huumorintajuton ja synkeä tarina menee jo omassa suunnassaan hieman kauemmas arjen realismista, voitanee miettiä missä menee melankolian makuraja? Toki, me suomalaiset pidämme synkkyyden kuvailua kaikkine alkoholiongelmineen, huumeineen, syöpineen, eroineen, itsemurhayrityksineen, raiskauksineen ja väkivaltoineen (jne) realismin taiteena, jolla on suuri kansalliskulttuurillinen paino. Mutta onko sekään aivan sitä "realismia", jota me näemme päivittäin omassa elämässämme?
Eikö realismissa olekin aurinkoisia aamuja? Eikö vaikeuksista selvitä sisulla ja sitkeydellä? Ystävillä?
Ja sillä kuuluisalla huumorilla. Pilkkeellä silmäkulmassa.
Vai meneekö se viihteeksi? Epärealismiksi?
Kuten edellä mainitsin, keinotekoista jaottelua. Siinä kakkulapiona toimii olento nimeltä "tuntuma". Mikä tuntuu miellyttävällä tavalla avartavalta lukea, ja mistä sitten huokuu tunne: "Näiden sivujen tarkoitus on avata silmäni kuin sanomalehti tai tietokirjallisuus".