Interlude: syyskuu.

Inter-Lude. (c) J.S. Meresmaa

Syyskuu!

Kuinka monta huutomerkkiä tähän perään ilkeisi laittaa. Kuinka monta pelkoa, toivoa, täyttymystä ja tuskan hetkeä kuukauteen vielä mahtuukaan. Minun kuukauteni. Synnyin, nyt synnytän -- tekstiä, tarinaa.

Blogikirjoitukseni ovat saaneet taantumuksen trendin: ei tuoreita ajatuksia ja ihmettelyjä tässä päässä. Kirjailijan uran aloituksen nostattamat laineet ja energia ovat tyyntyneet suvannoksi. Kyynisyys se kutittelee välillä sydämenpohjia, mutta yritän pitää moisen otuksen loitolla. Ei siitä ole luovuuden ylläpitäjäksi, mielekkyyden maakariksi. Katse täytyy pitää omilla raiteilla, jotta pääsee päämääräänsä.

Joskus mietin, onko tämä paskin vuosikymmen aloittaa kirjailijan ura.

Grafomaniassa keskustellaan kateudesta, ja kautta mustan sieluni se tuntuu vapauttavalta. Vaikka sen tietää, on helpottavaa kuulla. Ja vaikka niin tuntee, on helpottavaa hyväksyä tunne ja siirtyä siitä eteenpäin. Kaiken minkä sisälleen pullottaa, pilaannuttaa.

Syyskuu!

Pian on Mifongin mahti käsissäni, sillä painosta se syljetään jo ensi viikolla. Kivuliain kirjani tähän mennessä, mutta ei sisältönsä vaan kaiken ulkokohtaisen vuoksi. Miltä mahtaa tuntua, kun kirjan saa
käteensä?

Siemenkodassa voi yhä nähdä kukan muodon. (c) J.S. Meresmaa

En lupaa, että kerron.

Koneidensa eteen kangistuneet kirjailijat

Rooibos on kirjoitellut työasennoista ja sen tuskastuttavuudesta blogissaan. Aihe innosti minua, sillä en tiedä yhtäkään ihmistä, joka ei paljosta tietokoneella olosta olisi jollain tapaa fyysisesti kärsinyt (henkiset kärsimykset jääköön käsittelemättä tässä kirjoituksessa).

Kirjoittajan kehon suurimpia ongelmakohtia lienevät niska, hartiat, selkä ja ranteet. Omalla kohdallani oireilevat eniten selkä ja hartiat, joskin tämä talvi on sujunut suuremmitta selkäkivuitta, sillä työpisteeni on vaihtunut keittiönpöydän ääreltä olohuoneen sohvapöydän ääreen. (Ei kuulosta sekään kovin hyvältä, vai mitä?) Tällä työpisteen muutoksella onnistuin estämään jalkojen ristimisen monelle mutkalle pöydän alla. Selkäkivut jäivät sille tielleen, kun en enää väännä ruotoani ihmeelliseen vinkuraan. Jalkojen ristiminen oli täysin alitajuntaista puuhaa, joten kun kirjoittaminen imaisi keskittymisen, polvi löysi polven päälle ja nilkka nilkan päälle. Vartin kirjoittamisen jälkeen havahtui siihen, että onpa kankea olo...

Ihanne varmaan olisi, jos olisi ergonominen työpöytä ja ergonominen tuoli. En ole kyllä koskaan tällaiseen yhteensopivuuteen törmännyt. Kuvittelisin, että siitä ihmeellisyydestä saa pulittaa pitkän pennin. Ja, mikä mielenkiintoista, en pidä kirjoittamista työnä. En ainakaan vielä. Ehkä tämä vaatii jonkinlaisen syvemmän ymmärryksen siitä, että kirjoittaminen todellakin on nyt ja toivottavasti myös tulevaisuudessa työtä, josta saan korvauksen. (Ehkä se korvaus on tällä hetkellä niin pieni, että se estää ammatti-ajattelun? Sitähän ei voi mitenkään pitää palkkana.) Palkkatyöhän minulla on yhä aivan toisaalla, joskin vain osan vuotta.

Jos ymmärtäisin kirjoittamisen vakavana työnä, josta saadaan palkkaa (joka kirjailijan kyseenollessa siis on myyntituloja, lainauskorvauksia (hah!) ja mahdollisia apurahoja), olisinko valmis panostamaan työergonomiaan? Rehellisesti sanottuna en tiedä. Nyt olen huolehtinut siitä vaihtelemalla työasentoa ja liikkumalla. Kahvilassa kirjoittaa eri asennossa kuin sohvapöydän ääressä, sängyssä eri asennossa kuin keittiön työtason ääressä, jossa joskus olen seisten kirjoitellut. Vaihtelevuus on riittänyt ergonomiaksi tällä hetkellä.

Mutta todellinen ongelma on itse tietokone. Evoluutio ei ole valmistanut ihmistä käyttämään moista vehjettä. Varmasti aiemmin samankaltaiset ongelmat kiusasivat kirjoituskoneita hakkaavia. Voisin kuvitella, etteivät ne sen ergonomisempia olleet.

Ehkä kirjoitustyön fyysinen kulta-aika on vasta edessäpäin.