Pilkkupaini

En ollut se kaikkein innokkain oppilas äidinkielen tunneilla, jos totta puhutaan. Kieliopin tärkeys ja suomen kielen erikoislaatuisuus ei ottanut juurtuakseen mieleen, joka seikkaili muissa maailmoissa ja oli kiinnostuneempi elämästä koulun ulkopuolella.

Vaan ei huolta: vaikka kielioppikiihkeyttä ei löytynyt kovin paljoa myöhemminkään, korva onneksi taipuu kielen kuulemiseen ja silmä on harjaantunut kaikesta luetusta. Näillä vältetään karkeimmat mokat, mutta petraamistakin löytyy. Hienosäätö alkoi oikeastaan vasta muutama vuosi sitten. Kielioppia on kerrattu lapsen innolla, jota lapsena ja nuorena ei ollut. Harmi vain, että oikeinkirjoitusoppaisiin on vaikea saada juonta ja draamaa (Muikku-Wernerin Kielipoliisin käsikirja (Tammi) tekee mukavan poikkeuksen paperinmakuisiin oppaisiin), muuten niitä lukiessa voisi nauttia, ei nukahtaa.

Mutta ne pilkut.

Ovat kuulemma opeteltavia sääntöjä, sanovat. Niin on piin likiarvokin, sanon minä. Säännöt olen lukenut etuperin ja takaperin ja alunperin, mutta päässä ne eivät pysy. Jouduin taipumaan tähän toteamukseen, kun yhdellä oikolukukerralla poistin käsikirjoituksesta kaksisataa pilkkua ja toisella oikolukukierroksella lisäsin niitä kolmesataa. Kolmannella kerralla yritin pitää kielen keskellä suuta ja päädyin poistamaan sata. Hemmetin hyödyllistä.

Muutama pilkkusääntö on ymmärrettävissä. Luettelo. Sivulause. Tarkennus. Dialogi. Pari mainitakseni.

Lohduttaudun sillä, että kaunokirjallisessa tekstissä on taiteellisia vapauksia. Kunhan lukija ymmärtää ja kunhan lukijaa ei pudoteta lauseiden rytmistä unohtamalla pilkkua kokonaan. Liian tiheä pilkuttaminen puolestaan katkoo soljuvuutta. Tulee tunne, ettei päästä eteenpäin.

Paljon selventää, kun lukee tekstiään ääneen. Silloin rytmitys aukeaa ja lause vapautuu ja pilkunkin paikka löytyy. Ehkä. Tämä on muuten hyvä neuvo, mutta kyllä siinä kurkun kestävyyttä koetellaan, kun kirjoittaa fantasiatiiliskiviä eikä esimerkiksi runoja.

Mikä on teidän murheenkryyninne oikeinkirjoituksessa?