Olen kokeillut niitä kaikkia, uskokaa pois. Olen romantiikkanarkkari. Kun avaan kirjan ja alan lukea, aivoissani -- vai kenties sydänalassa -- aktivoituu aistielin, joka etsii vihjettä romantiikasta. Romantiikasta, ei välttämättä romanssista. Uskon, että olen siinä mielessä hieman kuin valtameren hai: pienikin pisara verta riittää houkuttelemaan paikalle matkojen päästä.
Minä rakastan rakkautta. Rakastan rakkautta kirjoissa sen eskapistisimmissa ja naiiveissa ja puhtaimmissa muodoissaan. Rakkaus on minulle tunne, josta löytyy kaikki elämän tärkeimmät sävyt. Rakkaus ei aina ole hyvää ja helppoa eikä oikein, mutta se on jotain, mistä ei voi vaieta, mitä ei voi peittää. Se on syvästi inhimillistä. Se tekee meistä ihmisiä.
Kaikessa, mistä kirjoitan ja mitä haluan kertoa, on romantiikkaa tai rakkautta. Se on siellä, surullisimmassakin tarinassa, syvällä maaperässä, josta tarina versoo. Romantiikka ei ole yhtä kuin viihde -- tai kevyt viihde. Ajatelkaa Humisevaa harjua, Tuulen viemää, Anna Kareninaa. Joskus ei voi olla miettimästä, kohoaako romantiikka arvostetuksi kirjallisuudessa vasta vuosikymmeniä teoksen ilmestymisen jälkeen, kun teoksen ajankuva muuttuu historiallisesti kiinnostavaksi ja sen tekijää peittää kuusi kottikärryllistä multaa.
Fantasia on ytimeltään romanttista, samoin kauhu. Romantiikka on mielestäni jotain, joka korottaa arkisen ihmeelliseksi. Romantiikka kaunistelee, jotta elämän vastakohtaisuus jysähtäisi tajuntaan rajummin. Elämässään romantiikan saa pidettyä vain tahdonvoimalla ja taidolla nähdä asiat niin kuin haluaa -- ei niin kuin ne ovat. Tässä onkin romantikon puolustus halveksuvaa tuhinaa päästävälle realistille: realisti voi luulla tietävänsä miten asiat oikeasti ovat, mutta ei hänkään lopulta tiedä. Meillä voi olla rokotteita ja antibiootteja ja avaruusluotaimia, mutta vieläkin on epäselvää mitä vesi on. Vettä ei osata tehdä. Veren kanssa on sama juttu. Olemassaolomme perustuu asioille, joita emme käsitä.
Olen pitkään kummastellut termiä "romanttinen komedia" -- mitä kaikkea se pitääkään sisällään. Pinnalta katsottuna se vaikuttaisi edustavan viihdehötön ja -hattaran kermaa, ainakin elokuvissa. Hetkellistä makeutta kielellä ja mielellä, jälkeenpäin tyhjä ja hieman ontto olo. Silti monesti kun olen kävellyt elokuvateatterista kotiin, oikein hyvän romanttisen komedian jälkeen, olo on ollut kaikkea muuta kuin huoleton ja sokerihumalainen. (Tämä sama tunnetila pätee myös oikein hyvän kirjan päätöstunnelmiin.) Rinnassa tuntuu vieläkin jomotusta siinä kohdassa, josta vihlaisi kun samaistuminen tarinan henkilöön meni hermoihin asti. Jossain silmien takana väreilee muisto kyyneleistä, joita salaa pimeässä valui poskia pitkin, kun ero tai kuolema oli väistämätön. Ja silti kaiken takana: toivo. Toivo siitä, että kaikki kääntyy paremmaksi; toivo siitä että rakkaus lopulta voittaa.
Toivo on se nuotti, johon me haluamme päättää kaiken: kirjan, elokuvan, näytelmän, elämän.
Hyvät lukijat, mikä on teidän suhteenne romantiikkaan?