Kukaan ei halua tuntea olevansa tyhmä lukija, mutta uskoisin että se on yleistä. Vastaan on tullut teksti -- joko painettu tai käsikirjoitus -- jonka tapahtumia ei ole pystynyt seuraamaan tai sitten ne ovat olleet valmiiksipureskeltuja.
Kirjoitusoppaissa ja -kursseilla sanotaan usein, että lukijaa ei saa aliarvioida -- mitään ei saa selittää, alleviivata, osoittaa tai muutoin heilutella liian näkyvästi lukijan nenän edessä. Yhtä vahingollista on yliarviointi. Niinkin yksinkertaisilta kuulostavat kohdat kuin henkilön siirtyminen tilassa tai tilasta toiseen täytyy kirjoittaa auki, jottei lukija ole yhtä hukassa kuin hahmo paperilla. Ihmisten suhteet toisiinsa on hyvä tuoda julki, ettei vasta toiseksi viimeisessä kappaleessa käy ilmi, että kyse olikin päähenkilön siskosta eikä naapurista, ellei näin ole tarkoitus. Joskus sekaannusta tuo myös androgyynisen nimen takana piileksivä sukupuoli, joka jää paljastamatta. Toisaalta pidän tällaisesta hämärtämisestä, koska se kertoo paljon leimakulttuurista, jossa elämme.
Ei siis saa kertoa liikaa, mutta ei myöskään liian vähän. Informaation oikea annostelu on tärkeää.
Kun itselle tuli ensimmäistä kertaa eteen arvioida toisten kirjoittamia tekstejä ryhmässä, jouduin monesti miettimään sitä, olinko lukenut huolimattomasti ja siksi tipahtanut kyydistä. Uskaltauduin silti sanomaan hämmennykseni tekstikohdasta ääneen. Joskus kyse oli huolimattomuudesta, joskus ei, mutta yhden asian uskon varmasti: niin isossa ryhmässä joku muukin oli varmasti lukenut yhtä huolimattomasti ja tuntenut itsensä tyhmäksi, kun ei ymmärrä. Mutta kirjoittaja ei voi itse mitenkään nähdä, milloin tekstin aukot ovat liian suuria ja milloin hän kertoo sata kertaa saman asian. Hänelle kaikki on tuttua ja tasapaksua, koska hän on luonut tarinan sen ensimmäisestä sanasta saakka. Tietysti ajan myötä ja tekstin levättyä hänenkin silmänsä alkavat nähdä paremmin, mutta jos ei jokaisen tekstin kypsyttelyyn ole aikaa vuosikausia, tarvitaan esilukijoita, jotka eivät arkaile paljastaa tyhmäksi tuntemustaan.
On paljon lajityypistä ja aiheesta kiinni, millä tavalla ja kuinka tarkasti kaikki täytyy kertoa.
Jos kirjoittaa minäkertojana unenomaista proosaa muistisairaasta, jonkinlainen hämäryys ja monitulkintaisuus on ymmärrettävää. Sen sijaan perinteisessä dekkarissa on hyvä kuvata pikkutarkasti konkreettiset asiat kuten murha-ase, uhri, tapahtumapaikka ja niin edelleen, etenkin jos tarkoitus on, että lukija saisi itsekin tehdä johtopäätöksiä syyllisestä.
Pidän hyvänä peukalosääntönä sitä, että jos esilukijoista useampi kokee epäselväksi saman asian, kirjoittaja reagoi asiaan. Haasteena tässä on saada tarpeeksi esilukijoita, joilla riittää uskallusta. Mutta sitten kun kirja on julkaistu ja maailmalla kenen tahansa luettavissa (kielen luomia rajoituksia lukuunottamatta), sen kirjoittajalla ei ole enää mahdollisuutta hallita tekstiä. Se on mikä se on.
Kannattaa muistaa, että useimmat kirjat luetaan vain kerran. Aika harva lukija palaa takaisin tekstiin, joka jäi jostain kohtaa hämäräksi, ihan vain varmistaakseen oliko kyse omasta huolimattomuudesta vai kirjoittajan kömmähdyksestä. Niin ei ole tarkoitus. Ainakin minun kohdallani se syö fiktion elämystä ja haluan, että kirjan ihmeen tuntu säilyy koskemattomana.
