Toisinaan kuulee sanottavan, että jotkut kirjoittajat ovat erityisen taitavia joko kirjoittamaan dialogia tai kuvailemaan ympäristöä -- ikään kuin nämä kaksi taitoa eivät voisi esiintyä samanvahvuisina samassa henkilössä. En tiedä onko ajatuksessa pieni totuuden siemen, mutta sen tiedän, että dialogin kirjoittaminen ei tosiaan ole helppoa.
Seikkailufantasiaa kirjoittaessani olen päätynyt kirjoittamaan dialogin pääosin kirjakielellä. Murteiden käyttö tuntui omituiselta, vaikka pienellä värittämisellä puheenparren saisikin sorvattua helpommin yksilölliseksi. Murteiden käytössä on sekin hankaluus, että ne voivat antaa hahmosta hyvin leimautuneen kuvan lukijasta riippuen. Huomasin tämän kun luin Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarjaa sekä suomeksi että alkuperäiskielellä. Suomeksi käännetyssä versiossa Jamie puhuu "mää ja sää" -murretta, ei kuitenkaan ihan suoranaisesti tamperetta. Minulle maalautui kuva paljon hitaammasta ja humoristisemmasta tyypistä kuin alkuperäiskielen synkempi Jamie, joka puhuu skottimurteella. Pidin kummastakin, mutta olen turhaan yrittänyt mielessäni yhdistää näitä kahta -- sitkeästi he pysyvät erilaisina hahmoina, kuin kaksosina.
Seuraavassa muutama seikka, jotka ärsyttävät minua dialogissa:
1) Ei kerrota kuka puhuu.
Tästä on ainakin kaksi versiota: ensimmäisessä kaksi tai useampi henkilöä keskustelevat, mutta kirjoittaja jättää jossain vaiheessa lukijan arvailujen varaan sen, puhuvatko henkilöt säännönmukaisesti vuorotellen vai ei.
"Ehkä se oli kissa", Mert sanoi.
"Tai koira", Göta arveli.
"Ei, kyllä se kuulosti enemmän naukaisulta."
"Vai olisiko jokin ihan muu?"
"Kuten mikä?"
"No vaikka jokin lisko."
"Ei täällä sellaisia ole."
"Mistä tiedät? Viime viikolla lehdessä oli juttu leguaanista, joka oli ilmestynyt porraskäytävään. Säikäytti jonkun mummon."
Ymmärrän sen, että joissain tapauksissa voi olla tärkeämpää se, mitä puhutaan kuin se, kuka puhuu. En tiedä teistä muista, mutta lukiessani kuvittelen henkilön äänen pääni sisällä ja lukemista häiritsee suuresti, jos en tiedä kuka puhuu. Joudun joskus ihan laskemaan, miten vuorottelu menee. Ylläolevassa esimerkissä joutuu vähän vaivaamaan päätään, että saa tietää, kumpi puhujista on lukenut lehdestä jutun leguaanista, Mert vai Göta. Vai pysyikö teistä joku heti kärryillä siitä, kuka oli kyseessä?
Ratkaisuksi ehdotan, että jossain välissä kirjoittaja ojentaisi huomaavaisesti auttavan kätensä ja lisäisi esimerkiksi "No vaikka jokin lisko" -repliikin jälkeen "Göta sanoi ja nyrpisti nenäänsä." Silloin voisin jatkaa lukemista häiriintymättä eikä tarina keskeytyisi epäolennaisuuksien arpomiseen.
Toinen versio puhujan pimittämisestä on ehkä vieläkin turhauttavampi. Esimerkki, kun puhujia on useampia ja dialogit ovat erityisen pitkiä ja informatiivisia:
"Tässä on nyt jotain mätää. Kyllä Arvosen olisi pitänyt olla jo täällä. Holja soitti tunti sitten eikä sanonut mitään viivästyksistä tai siitä, että reitillä olisi ruuhkaa. Onkohan taas linjoissa vikaa vai missä lienee syy. Konttorilla sanoivat kyllä, ettei tällä viikolla pitäisi esiintyä häiriöitä. Hemmetin herraskaiset. Aina saa olla odottamassa", Turtonen sanoi.
"No pitäisikö soittaa takaisin ja kysyä mikä maksaa. Ei siitäkään mitään tule, että odottelemme täällä puntit suorina. Aika on kallista, luulisi herrojenkin sen tietävän. Pistäs nyt soittaen, että päästään kotiinkin", Rasseli hoputti ja taputteli taskuaan, jossa säilytti savukkeitaan.
"Perjantaina Arvonen oli kuulemma ollut sitä mieltä, että kaupan solmiminen olisi yksi hujaus vain ja asioissa päästäisiin eteenpäin juohevasti. Saapa nähdä mikä ääni kellossa nyt kilkuttelee, että onko tullut ryppy rakkauteen vai onko Holjalta pamahtanut rengas alta", Mörrilä mietiskeli.
En jaksa keksiä pidempää (tai parempaa) dialogia, mutta toivon että tästäkin saa vihiä mistä on kyse. Lukija saa tietää vasta pitkän dialogin päätteeksi kuka puhuu. Arvaatte varmaan kuinka hankalaa on kuvitella henkilön puheääni, kun ei tiedä kuka on kyseessä! Kirjoittajista löytyy toki niitäkin taitureita, jotka osaavat kirjoittaa dialogia, jossa sanavalinnoista, murteesta tai jostain mystisemmästä käy lukijalle saman tien ilmi, kenellä on suunvuoro, mutta kokemusteni mukaan näitä kirjoittajia ei ihan hirveästi ole. Minunlaiselleni lukijalle tällainen dialogin asettelu tuo harmia etenkin, koska en voi keskittyä dialogin sisältöön: huomioni vie äänessäolijan selvittäminen. Vilkuilen siis epätoivoisesti nimeä tekstin seasta, jotta voin kuvitella oikean äänen puhujalle, ja tarinassa eteenpäin pääseminen takkuilee.
Yksi versio tällaisesta pimittämisestä on muuten se, kun paikalle ilmestyy uusi henkilö ja kirjoittaja kertoo sen lukijalle vasta dialogin lopussa:
"Meidän on onnistuttava tässä paremmin. Huomenna riesaksemme tulevat blosmoniitit ja kaiken on oltava kunnossa tai muuten hukka perii. Joka jannun on oltava skarppina. Tattarisäiliöiden täytyy kiiltää kuin hanojen pomojen pikkulassa", sanoi huoneeseen astunut Wiljam, jota toiset kääntyivät katsomaan.
Ylläoleviin on olemassa varsin yksinkertainen ratkaisu: pilkkominen. Dialogin ensimmäisen lauseen tai virkkeen jälkeen kun kertoo, kuka puhuu, lukijan ei tarvitse arvailla. Ja uuden henkilön tulemisen voi kertoa ensimmäisenä:
Wiljam astui huoneeseen. "Meidän on onnistuttava tässä paremmin", hän sanoi.
2) Keskustelijat vastaavat jokaiseen kysymykseen siinä järjestyksessä, jossa ne on esitetty.
Tämä saa minut suorastaan epätoivoiseksi! Jos jollain saa dialogin epäuskottavaksi, niin kirjoittamalla näin:
Andel katsahti tyttöä. "Milloin se olikaan, kun äitisi sai kenkää kattilatehtaalta? Mirja muisteli, että se olisi ollut syyskuussa, mutta toisaalta se saattoi olla elokuussakin, kun Robertkin oli lomautettuna. Muistatkos sinä Robertin? Ehkäpä et, kun olit silloin sen verran pieni. Robertilla oli aina taskussa niitä kovia karamelleja, joita tarjosi jokaiselle sukulaisen ipanalle. Tiedät kai ne hedelmien muotoiset, peltirasiassa?"
Teresa heilautti letin olkansa yli. "Äiti jäi pois töistä syyskuun puolivälissä", hän sanoi. "Ja kyllä minä muistan Robertin oikein hyvin. Ne karamellit maistuivat aika kirpeiltä, etenkin sitruunan malliset. Olen nähnyt niitä peltirasioita kirpputoreilla."
On paljon todennäköisempää ja luontevampaa, että ihminen vastaa viimeiseksi esitettyyn kysymykseen ensimmäisenä. Ja saattaa unohtaa vastata kokonaan osaan kysymyksistä. Tai jättää tahallaan vastaamatta. Hyvässä dialogissa on harkittua arvaamattomuutta. Ihmisten puhe polveilee, mutta kirjallisuudessa tyhjä höpöttäminen kannattaa jättää pois. Poukkoilevuuden ja luonnollisuuden vaikutelma tulee luoda muulla tavoin, muuten lukija alkaa haukotella.
3) Puheen kuvailun pursuilevuus.
Tästä on kaiketi kaksi koulukuntaa. Toisten mielestä on mukavaa, kun kirjoittaja kertoo millä tavoin hahmo mitäkin sanoo.
"Hieno juttu!" Annukka kiljahti ilahtuneesti.
"Nyt voimme aloittaa oman kerhon", hihkui Terttu riemuissaan.
"Onko nyt otettu huomioon, mitä tämä kaikki maksaa?"mörähti Martti-Pekka epäluuloisena.
Jukka hymähti kyllästyneesti ja sanoi: "Ämpee pelkää, että se joutuu kaivamaan omaa taskuaan. Siksi se vastustaa."
"En minä vastusta", Martti-Pekka puolustautui.
Jos joku tällaisesta tykkää, niin mikä jottei. Minun makuuni tällaisessa dialogissa on turhan paljon alleviivaamista. Teksti hyppää silmille ja turruttaa. Ei tee mieli ajatella kunkin hahmon sanojen sävyjä ja suhtautumista itse, kun kaikki on valmiiksi pureskeltu. Mitään ei jätetä mysteeriksi ja jännite katoaa.
Samaan kategoriaan tipahtaa myös puhumista ilmaiseva verbi. On totta, että kirjoittaja voi ilmaista hahmojen sanomiset värikkäämminkin kuin "sanoi", "huusi", "kysyi" tai "virkkoi", mutta minun päätäni alkaa jyskyttää, jos vaikuttaa siltä että kirjoittaja suorastaa välttelee tällaisia huomaamattoman hiljaisia sanoja, jotka eivät pakota lukijaa tulkinnassaan vain tiettyyn päätelmään. Sanotaan, että itse dialogista ja tilanteesta tulisi käydä ilmi sanomisen sävy ja tapa, ja se on aivan totta. Kyllästyn tekstiin hyvin nopeasti, jos jokainen dialogin pätkä on joko hihkaistu, voivoteltu, murahdettu, maristu, hörähdetty, paukautettu, ällistelty, ulvottu, inahdettu, noin muutaman mainitakseni. Kyllä näitäkin voi käyttää, mutta harkiten ja kitsaasti.
***
Lukijana sitä on helppo sanoa, milloin jokin toimii tekstissä ja milloin ei. Kunpa se olisi kirjoittajanakin yhtä vaivatonta huomata omasta tekstistään! Valitettavasti näin ei taida olla.
Hyvät lukijat, miten teidän laitanne on? Pystyttekö samaistumaan ylläkuvattujen esimerkkien tuomiin ongelmiin, vai oletteko eri mieltä? Entä millä pidentäisitte listaa? Omat kokemukset ovat tervetulleita!
