Fantasiasta ja kollektiivisesta muistista

Mifonki-sarjaa kirjoittaessani olen luonnollisesti miettinyt fantasian olemusta ja sitä, miksi koen juuri tämän fantasiatarinan kirjoittamisen niin mielekkääksi ja tärkeäksi. Miksi se on arvokasta kirjallisuutta? Mitä tahdon tarinallani viestiä?

Kirjan kirjoittamalla kirjailija pyrkii väistämättä dialogiin. Enkä tarkoita, että kirjailija itse haluaisi välttämättä ryhtyä juttusille lukijoiden kanssa, ei toki, vaan että kirja on se, joka keskustelee lukijan kanssa. Tarina syntyy jokaisen lukijan päässä uudelleen. Kirjailija on vain se tyyppi, joka sysää tarinan matkaan. Kirjailija on alkuräjähdys. Kirjailija on primus motor.

Mifonki-sarja on perimmältään minun kertomukseni siitä, mitä ihmiselämän dualistisessa keinussa tapahtuu: mitä merkitsee elämä, mitä kuolema. Mitä on rakkaus, mitä viha. Mikä on ihminen, mikä eläin. Mikä on totuus, mikä valhe.

Satujen varjo näkyy perinteisissä fantasiatarinoissa dualistisessa hyvän ja pahan taistelun muodossa. Uudempi fantasiakirjallisuus alkaa ravistaa tuon varjon kintereiltään. Mifonki-sarjassakin hyvä ja paha sekoittuvat. Henkilöhahmot ovat kykeneviä tekoihin, jotka ajasta ja katsantokannasta riippuen näyttäytyvät joko hyvinä tai pahoina tai vähän kumpinakin. Aika muuttaa totuutta ja muisti muokkaa minuutta, eikä kaiken kaoottisuuteen ja hallitsemattomuuteen ole muuta hoitoa kuin yksilön kyky sopeutua kertomuksien avulla. Kertomukset ovat sekä sisäisiä että kulttuuriin sidottuja ja ammentavat myös kollektiivisesta muistista. Ne toimittavat niin turvarievun kuin suojakilven virkaa.

Kollektiivinen muisti on myyttejä, unia ja uskoa taikuuteen. Aivan pohjimmiltaan se on metafora. Fantasiakirjailija touhuaa juuri näillä kollektiivisen muistin seuduilla. Hän penkoo arkistoja, jotka ovat näkyviä vain mielikuvituksen silmille. Hän kertoo tarinoita, jotka luovat kehyksen koko ihmiskunnalle, kun taas realismia kirjoittava tapaa liikkua maastossa, joka on yksilöity joko tiettyyn aikakauteen tai henkilöön. Näin tarkasteltuna fantasian kirjallinen arvo asettuu mielestäni oikeaan kontekstiin. On järjetöntä puhua fantasiasta vähättelevästi ja nähdä arvoa vain realismiin pohjautuvassa kerronnassa. Niin paljon löytyy tarinoita, jotka täytyy kertoa jotta muistaisimme. Jotta ymmärtäisimme.

Muisti on sepitettä. Se on kertomus, jossa fakta ja fiktio asettuvat niin, että ihminen voi luoda uskottavia yhteyksiä ja merkityksiä ja kutoa lankoja maailmankaikkeutta kannattelemaan. Mielikuvitus puolestaan on muistin vallaton ja vähän ilkikurinen serkku. Mielikuvitusta vaalimalla me vaalimme kykyä kuvitella ja nähdä totuuksia, jotka niin helposti lipsuvat muistin kannakkeista, mutta mielikuvitus on myös portti menneisyyteen, josta ei ole jäänyt kirjallisia todisteita. Se on väylä, jota pitkin on mahdollista päästä tutkimaan ihmistä ilman ajankuvan kahleita ja itse valitsemistaan kulmista.

Mifonki-sarja on minun panokseni kollektiivisen muistin tarinakehykseen. Isoin ja eeppisin.

Löytö!

Ettepä ikinä arvaa, mitä löysin siivotessani paperikasoja menneiltä vuosilta. Ette arvaa, koska en olisi arvannut minäkään!

Kesällä 2006 pidin päiväkirjaa työharjoittelusta Edinburghin kuninkaallisessa kasvitieteellisessä. Noiden liuskojen välistä löysin nyt yhden paperin, joka on otsikoitu "Juoni". Mikä ihme tämä nyt on, mietin. Ja voi hyvä ihme ja ininä: pitelin käsissäni jonkinlaista ensimmäistä kirjallista merkintää hahmoista, joista Ardis ja Dante ovat kehittyneet! Esi-Ardis ja esi-Dante! Myös Mifongin perinnön kaikuja juonesta selvästi löytyy, sillä alkuasetelmassa on paljon tuttua. Moni asia meni lopulta toisin, mutta tässä on nyt todistuskappale siitä, minkälaisen tarinan pohjilta aloin Mifongin perintöä rakentaa.

(c) J.S. Meresmaa

Muistiini on tallentunut elävänä vain se hetki, jolloin jätin erään kirjan kesken ja sen kehnoudesta sisuuntuneena aloin kirjoittaa itselleni parempaa luettavaa. (Tämä siis marraskuussa 2006.) Järjellä tiedän, että on minulla täytynyt joitakin rakennuspalikoita olla, mutta en ole muistanut mitä. Ardisin ja Danten tarina pyyhki myrskyn lailla kaiken aiemman muistista pois.

Rakennuspalikat olivat Kendra ja Kai. Ihan kummat nimet: en todellakaan ollut muistanut heitä! Mutta tässä he ovat, mustaa valkoisella (okei, sinistä). Olen huutonauranut ja kärvistellyt noloudesta, sillä juonisepustus on melko... noh, riipaisevan naiivia kaikessa siirappisuudessaan ja suuruudenhulluissa kehitelmissään.

(c) J.S. Meresmaa

Vai mitä pidätte tästä: "Kendra menee naimisiin Sopivan ehdokkaan kanssa, koska näkee tunnelin päässä valoa: Sopivalla on laaja kirjasto, karttoja ja rahaa, jotta Kendra voi karata. Lisäksi Sopivan lääni on lähellä suurempia kaupunkeja, joista on yhteys merelle ja vapauteen. Hän valmistelee lähtöä vuosia."

Sopiva, josta myöhemmin tulee Landis Duverney...

Kaita kuvataan: "Kai on keskipitkää hieman pitempi, solakka, sopusuhtainen, n. 20-vuotias, kun Kendra syntyy. Puolipitkät mustat hiukset, mustat silmät."

Yhtäläisyyksiä Danteen? No pirskules, varren mitta taisi Dantella jäädä vähän lyhyemmäksi, hiukset vuorostaan kasvoivat pidemmiksi. Ikäerokin pieneni useammalla vuodella, mutta onhan tässä nyt muuten samaa...

***

Mitä tästä opimme? Muistiinpanoja kannattaa kirjoittaa ja vanhoja papereita kannattaa tonkia, koska ihmisen muisti mieluummin unohtaa ja keksii tilalle parempaa, jos vaivautuu. Minulla oli monta hauskaa hetkeä tämän paperin parissa. Esijuoni muistutti myös siitä, ettei kukaan ole seppä syntyessään. Esikoiseni takana on monta kerrosta, monta erilaista versiota tarinasta, joka sitten lopulta päätyi kansien väliin saakka.

Mifonkisarjan aloittamisesta on kohta yhdeksän vuotta. Hitaasti kypsyy, niin tarina kuin kirjailija.