Fantasiasta ja kollektiivisesta muistista

Mifonki-sarjaa kirjoittaessani olen luonnollisesti miettinyt fantasian olemusta ja sitä, miksi koen juuri tämän fantasiatarinan kirjoittamisen niin mielekkääksi ja tärkeäksi. Miksi se on arvokasta kirjallisuutta? Mitä tahdon tarinallani viestiä?

Kirjan kirjoittamalla kirjailija pyrkii väistämättä dialogiin. Enkä tarkoita, että kirjailija itse haluaisi välttämättä ryhtyä juttusille lukijoiden kanssa, ei toki, vaan että kirja on se, joka keskustelee lukijan kanssa. Tarina syntyy jokaisen lukijan päässä uudelleen. Kirjailija on vain se tyyppi, joka sysää tarinan matkaan. Kirjailija on alkuräjähdys. Kirjailija on primus motor.

Mifonki-sarja on perimmältään minun kertomukseni siitä, mitä ihmiselämän dualistisessa keinussa tapahtuu: mitä merkitsee elämä, mitä kuolema. Mitä on rakkaus, mitä viha. Mikä on ihminen, mikä eläin. Mikä on totuus, mikä valhe.

Satujen varjo näkyy perinteisissä fantasiatarinoissa dualistisessa hyvän ja pahan taistelun muodossa. Uudempi fantasiakirjallisuus alkaa ravistaa tuon varjon kintereiltään. Mifonki-sarjassakin hyvä ja paha sekoittuvat. Henkilöhahmot ovat kykeneviä tekoihin, jotka ajasta ja katsantokannasta riippuen näyttäytyvät joko hyvinä tai pahoina tai vähän kumpinakin. Aika muuttaa totuutta ja muisti muokkaa minuutta, eikä kaiken kaoottisuuteen ja hallitsemattomuuteen ole muuta hoitoa kuin yksilön kyky sopeutua kertomuksien avulla. Kertomukset ovat sekä sisäisiä että kulttuuriin sidottuja ja ammentavat myös kollektiivisesta muistista. Ne toimittavat niin turvarievun kuin suojakilven virkaa.

Kollektiivinen muisti on myyttejä, unia ja uskoa taikuuteen. Aivan pohjimmiltaan se on metafora. Fantasiakirjailija touhuaa juuri näillä kollektiivisen muistin seuduilla. Hän penkoo arkistoja, jotka ovat näkyviä vain mielikuvituksen silmille. Hän kertoo tarinoita, jotka luovat kehyksen koko ihmiskunnalle, kun taas realismia kirjoittava tapaa liikkua maastossa, joka on yksilöity joko tiettyyn aikakauteen tai henkilöön. Näin tarkasteltuna fantasian kirjallinen arvo asettuu mielestäni oikeaan kontekstiin. On järjetöntä puhua fantasiasta vähättelevästi ja nähdä arvoa vain realismiin pohjautuvassa kerronnassa. Niin paljon löytyy tarinoita, jotka täytyy kertoa jotta muistaisimme. Jotta ymmärtäisimme.

Muisti on sepitettä. Se on kertomus, jossa fakta ja fiktio asettuvat niin, että ihminen voi luoda uskottavia yhteyksiä ja merkityksiä ja kutoa lankoja maailmankaikkeutta kannattelemaan. Mielikuvitus puolestaan on muistin vallaton ja vähän ilkikurinen serkku. Mielikuvitusta vaalimalla me vaalimme kykyä kuvitella ja nähdä totuuksia, jotka niin helposti lipsuvat muistin kannakkeista, mutta mielikuvitus on myös portti menneisyyteen, josta ei ole jäänyt kirjallisia todisteita. Se on väylä, jota pitkin on mahdollista päästä tutkimaan ihmistä ilman ajankuvan kahleita ja itse valitsemistaan kulmista.

Mifonki-sarja on minun panokseni kollektiivisen muistin tarinakehykseen. Isoin ja eeppisin.