Ei mitenkään voi olla keskiviikko

Viikko. Matiketopelasu. Tässä työn vaiheessa ihan triviaaleja yksiköitä nimeltään.

Jokainen niistä voi olla vapaapäivä -- tai tuplatyöpäivä. Ei voi etukäteen tietää. Jokainen alkaa samalla tavalla (ylös, kahvia, kone auki) ja päättyy samalla tavalla (tallennus, kone kiinni ja kynä käteen kirjoituspäiväkirjaa varten). Välissä voikin sitten tapahtua ihan mitä tahansa. Ihan. Mitä. Tahansa.

Sähköposteja, somehälyä, sopimusneuvotteluita, nokosia, uutisia, taustatutkimusta, ulkoilua. Järjetön inspiraatio.

Nyt voisi aivan hyvin olla sunnuntai. Tai perjantai. Viikonpäivien merkitykset ja tunnelmat kulkevat kirjoituskammioni ulkopuolella. Ikkunalasin läpi saatan nähdä niistä häivähdyksen, kun naapuri lähtee bilettämään tai töihin. Irtolainen. Se minä olen totutusta todellisuudesta.

Aika venyy, sitten supistuu. Mitä minä tein viime keskiviikkona? Ei mitään muistikuvaa. On tarkistettava päiväkirjasta. Aivosolukko on lukko. Lukittunut tarinaan. Muuta ei mahdu.

Mitä minä tässä huoneessa teen? Tulinko hakemaan jotakin?

Digitaalinen munakello laskee summaa pienemmäksi sekunti sekunnilta. Kun se soi, on pidettävä tauko. Venyteltävä, otettava askelia. Syötävä tai juotava tai joskus kumpiakin.

Hajamielisyys tarkoittaa, että mieli on monessa paikassa samaan aikaan. Keskittyä voi kuitenkin vain yhteen paikkaan kerrallaan, ja juuri nyt se on tässä. Äsken se oli tuolla. Yleensä se on siellä.

Nytkin se meni sinne. Tarinaan.

Palataan.