Kyllä kirjahiiri tietää

Hiiret ovat pieniä veikeitä otuksia, jotka rapistelevat nurkissa, järsivät reikiä tapettiin ja pipanoivat pölyn sekaan.

Kirjahiiri puolestaan on hieman suurempi olento, joka rapistelee kirjahyllyillä, tutkiskelee vanhojen kirjojen sekalaisia pinoryppäitä antikvariaateissa, tonkii alelaareja kirjakaupoissa ja konttaa kirpputoripöytien alahyllyjen edessä. Hänestä on ihan mahdottoman kivaa varastoida kirjoja kotiin: pahan päivän varalle, tietenkin. Ympärillä olevat kirjat luovat turvallisen olon.

Olen kirjahiiri.

Editoin parhaillaan Ritarin ansiota, ja saan urakan näillä näkymin huomenna päätökseen. Tähän mennessä olen kirjoittanut kokonaan uusiksi useita osioita, joista ehkä kaikkein merkittävimpänä alun. Eilen illalla mieli mylläsi tarinaa, ja pieniä tiedonhippuja alkaa kerääntyä sarjan päätösosaakin varten. Myös kolmannen osan työnimi kirkastui. Siitä on hieno lähteä.

Muokkailuihin ja editointiin keskittyneen työpäivän päätteeksi päätin lähteä lähikirppikselle nuuhkimaan pöytiä. Kirjoja on maailmassa kamalasti. Kyllä, kamalasti. Kirjahiirtä ahdistaa, koska ikinäeimilloinkaan voi lukea kaikkia niitä, jotka kiinnostaisivat. Ikinäeimilloinkaan saa edes tietää kaikista niistä kirjoista, joita varmasti rakastaisi. Niin monta rakkautta jää rakastumatta. Viettelyä viettelemättä.

Peltirasiat ja kirjat. Kummankin sisältä voi löytää aarteita.
(c) J.S. Meresmaa

Sitten on niitä kertoja, kun sattumalta löytää juuri sen, mitä ei vielä hetki sitten tiennyt tarvitsevansa. Yllätyksiä, oivalluksia, loksahduksia.

Olen puolisentoista vuotta kypsytellyt erästä romaanikäsikirjoitusideaa taimmaisella liedellä (etuliedet ovat penteles käytössä koko ajan), mutta pataan ropisee tavaraa kaiken aikaa. Idea on kasvanut kajastuksesta kolmiulotteiseksi, hahmot huokailevat nimiensä perään ja alkulause on kirjoitettu. Kirjapino taustatutkimusta varten kasvaa. Tänään pinoon tupsahti tärkeä osanen, aivan yllättäen.

Näin ne tarinat rakentuvat, käsikkäin, limitysten, toisiaan kyynärpäillä kylkiin tuuppaillen. Joskus mietin, onko siitä enemmän hyötyä vai enemmän haittaa: alkaako huomaamattaan toistaa jotakin, kuljettaako junansa aina samoja raiteita pitkin. Ehtiikö sisäistää, syventyä, oppia, eläytyä. Osaako kertoa tarinan oikein.

Turha jäädä kuitenkaan liikaa jossittelemaan. Jos tekee kaiken aina niin hyvin kuin osaa, enempään ei pysty. Sen tietää kirjahiiri.

***

P.S. Mitkä esineet tai asiat teitä vetävät puoleensa kirpputoreilla? Minulla tarttuu helposti mukaan peltirasioita (tosin ylihinnoiteltuihin en koske), vanhoja kaunisselkämyksisiä tietokirjoja (etenkin eläin-) sekä vaatteita. Tänään löysin kirjojen lisäksi söpön kravatin:

(c) J.S. Meresmaa

Kevät kirjailijan työpöydällä

Kirjapino erään novellin taustatutkimusta varten.  (c) J.S. Meresmaa

Kirjailijan työ on kirjoittamisen lisäksi ennen kaikkea ajattelemista. Tästä johtuen on joskus vaikea erottaa, mitä kaikkea oikeastaan työstää. Alitajunnan rattaat pyörivät omaa tahtiaan, tietoa ja oivalluksia poimii sieltä täältä arjenkin lomassa, ja silti sormet saattavat naputella aivan toisenlaista tarinaa tiedostoon. Juuri tällä hetkellä käyn läpi Mifongin mahdin esittely- ja markkinointitekstejä, olen saanut ensimmäisiä kommentteja Ritarin ansion esilukijoilta, ja kerään kaikessa rauhassa yhä kasvavaa tietopankkia erästä uutta romaanikäsikirjoitusta varten.

Aktiivisimmin työn alla on kuitenkin novelli, jonka ensimmäisen version kalmanraja häämöttää kuun lopussa. Kirjailijan työ on ajattelemisen lisäksi tutkimista, ja se on tullut erityisen hyvin selväksi tämän tekstin kohdalla. Uteliaisuus on kirjailijalla hyve. Se voi johdattaa mitä kiehtovimpien tarinoiden äärelle; paikkoihin joihin ei olisi kuvitellut koskaan päätyvänsä. Yllätykset virkistävät.

Viime viikolla henkilöhahmot saivat viimeinkin nimet, ja pääsin sisälle heidän nahkoihinsa. Aunen ja Olavin. Heidän kipuihinsa ja toiveisiinsa. Ja minulle kävi perinteiset: olen sinfonioiden säveltäjä, kaoottinen kirjoittaja. Suunnitelmallisuus ei ole luonteenpiirre, jolle olisin uskollinen. Niinpä hyvän matkaa novellia kirjoitettuani tajusin, että kuljin viereistä polkua. Se todellinen tarina oli siinä vieressä -- heijastumana, varjona. Oli palattava alkuun ja valittava oikea reitti.

Silloin Aunen kertojanääni heräsi. Se kirkastui mielessäni. Kuulas, vapauttava tunne. Ilmaa siipien alla.

Kirjoittajan kevät.