Sarjakirjailijan pohdintoja (eli sarjojen edut ja haitat)

Kaikki tarinat eivät mahdu yksiin kansiin. Se on totuus. Eivät kaikki tarinat kysy lupaa, vaan alkavat kasvaa välittämättä luojansa tuumailuista tai kustantamoiden pöytäkirjoista.

Kirjasarjoja sekä vihataan että rakastetaan. Kustantajan näkökulmasta paljon riippuu siitä, tuleeko sarjasta menestys vai ei -- kuinkas ollakaan! Raha puhuu. Välittömistä myyntihiteistä saatetaan rukoilla sarjaa, kun taas joidenkin sarjojen kohdalla rukoillaan niiden päättymistä. (Yhtä lailla lukijoiden kuin kustantamoiden puolelta.)

Jostain syystä kirjasarjoista puhuttaessa ensimmäisenä ajatellaan köykäistä, lasten- ja nuortenkirjallisuutta, dekkareita. Viihdettä kuitenkin, sellaista, jota ei ihan riemumielin haluttaisi valtiollisesti tukea. Yksittäisissä romaaneissa ajatellaan kai olevan syvyyttä ja merkitystä enemmän. Ne ovat selkeitä, jämäköitä, selvästi harkittuja ja rajattuja. Poikkeuksen tekee tietenkin Iijoki-sarja. Ja Täällä Pohjantähden alla.

Joskus rajat sarjojen ja yksittäisten teosten kohdalla häilyvät. Yksi paksu teos voidaan kansittaa useampiin osiin, kuten Taru sormusten herrasta -trilogia. Joskus taas trilogian osat liittyvät toisiinsa vain teemallisesti, eivät niinkään tarinallisesti tai juonellisesti.

***

Myönnetään, kirjasarjat ovat hankalia.

Kivijalkakaupoista sarjan osia löytyy satunnaisesti, jolloin on vaikea myydä sarjan kakkos- tai kolmososaa ostajalle, jolle ykkönen ei ole tuttu ja jota ei kaupasta löydy. (Poikkeuksen tekevät luonnollisesti ne myyntihitit, joiden KAIKKIA osia pidetään uskollisesti saatavilla.) Kirjastossakin voi olla vaikea vinkata sarjaa, jos vain loppupuolen osia on lainattavissa. Ja sitten on vielä se, että jos alkaa lukea sarjaa, jota parhaillaan kirjoitetaan, joutuu seuraavaa osaa odottamaan vuoden, joskus kauemminkin, ja aina on olemassa vaara, että kirjailija kuolla kupsahtaa tai muuten vain lakkaa kirjoittamasta. Tai on ainakin pirun hidas.

Jotkut eivät aloita lukemaan sarjaa ollenkaan ennen kuin tietävät, että se on kohdannut onnellisen loppunsa -- eli loppunut sentään.

Trilogia on hyvä vaihtoehto, jos on aivan pakko kirjoittaa enemmän kuin yksittäinen teos. Se sentään on sarjakoko, joka jotenkin on hallittavissa niin kustantamossa, kaupoissa, kirjastossa kuin kouluissa. Se on uskottava, napakka ja klassinen. Sen lopetus on selkeästi niin lukijan kuin kustantajan tiedossa, ja viimeisten osien valmistumisvuodet antavat lisähappea ensimmäiselle osalle, joka yksittäisenä kirjana olisi jo vaipunut unholaan. Jokainen uusi osa sarjaan pitää aiemmatkin osat tuoreena ja suuren yleisön mielessä, se on sarjan kirjoittamisen etu. Julkinen kiinnostus kyllä vähenee osa osalta, esikoisen saamaa huomiota ei kannata odottaa. Sarjakirjailija sentään tietää, ettei se todennäköisesti johdu yksittäisestä kirjasta, vaan yleisestä sarjoihin suhtautumisen luonteesta.

Jos oikein hyvin käy, trilogian käännösoikeuksien myyminen ulkomaille onnistuu. Pidemmät sarjat voivat käydä turhan tyyriiksi kustantajan kukkarolle, sen osoittaa joidenkin suomennosten ennenaikainen lopettaminen etenkin pitkien fantasiasarjojen kohdalla.

Kaiken kukkuraksi kirjasarjat vievät tolkuttomasti tilaa kirjahyllystä, ja osien nimistä ja ilmestymisjärjestyksestä on vaikea pysyä perillä.

***

Kirjailija ei tietenkään tästä kaikesta osaa ottaa opikseen. Ei välitä. Menee tarinan perässä kuin pässi narussa. Aina ei edes tiedä määkiikö itse vai onko se joku muu.