Usein sekoitetaan keskenään kaksi asiaa, joilla on harvoin tekemistä keskenään: nimittäin laatu ja maku. (Vertaisin näitä itse asiassa mielipiteeseen ja faktaan, jotka myös usein sekoitetaan iloisesti keskenään.)
Ja kun käsitteet menevät sekaisin, muuttuu keskustelukin sekavaksi. Aina ei ole helppo erottaa, onko tuomio "täyspaska" tai "parasta ikinä" makuun perustuva vai osoitus laadusta. Laatu ei nimittäin ole mielipideasia. Ei minun mielestäni. (Sori, oli pakko.) Mielipiteen ja makuasian tunnistaakin yleensä siitä, että sitä ei kykene perustelemaan järkevästi. Se perustuu tunteeseen.
Mistä sitten tunnistaa laadun?
Laatu on jotain, mikä on todistettavissa jollain tavalla objektiivisesti, eikö vain? Laatutuote kestää käyttöä pidempään, on kaikin puolin hyvä ja toimiva. Mutta entä jos puhutaan taiteesta? Elokuvista, kirjoista, tarinoista, jotka koetaan subjektiivisesti? Avainasemassa on silloin perehtyneisyys, jota monissa yhteyksissä myös ammattitaidoksi kutsutaan. Todellinen asiantuntijuus, joka tavoitetaan ankaralla työllä. Kriitikoilta tulisi mielestäni edellyttää tätä, jotta esimerkiksi kirja-arvio ei jäisi pelkästään lukukokemuksen tasolle. (Lukukokemuskirjaamisessa ei itsessään ole mitään vikaa, mutta kriitikon pitäisi pystyä syvempään ja yleisempään tulkintaan.)
Kirjassa selkeästi todennettavia laadun merkkejä ovat muun muassa paino- ja toimitustyö. Sisällön kanssa vaaditaankin sitten tarkempaa syynäystä.
***
Toisinaan puhutaan sellaisista käsitteistä kuin laaja lukumaku tai laatukirjallisuus. Laatukirjallisuudesta tulee ensimmäisenä mieleen käännetty maailmankirjallisuus, klassikot ja kotimainen pienilevikkinen nykyproosa. Mutta voiko genrekirjallisuuskin olla laadukasta? Totta hemmetissä. Tunnistaako genrekirjallisuuteen perehtymätön laadukkaan genrekirjan? Entä ymmärtääkö genrelukija laatukirjallisuutta? Tässä mennään alueelle, jossa jokaisen lukijan perehtyneisyys (tai sen puute) alkaa näkyä.
Kirjallisuuskin on niin laaja kenttä, että pelkkä laaja lukumaku ei välttämättä takaa asiantuntijuutta kuin muutamalla osa-alueella.
Miksi oikein pohdin tätä?
Archipelaconin kirjablogipaneelissa me panelistit mietimme, millä tavalla bloggaaminen on muuttanut tapaamme kirjoittaa ja lukea. Itse olen kirjoittanut kirja-arvioita pienimuotoisesti lähinnä Goodreadsiin. Sellaisen kirja-arvion, johon itse olisi tyytyväinen, kirjoittaminen on todella vaikeaa. Se on vaikeampaa kuin minkään muun kirjoittaminen, mukaan lukien romaanin. On helppo laittaa ruksi "pidin"/"en pitänyt", mutta kirjoitapa sanallinen arvio, joka hyödyttäisi muita ja olisi vielä uskollinen kirjalle ja omalle lukukokemukselle... Tsiisus, haastetta kerrakseen!
Silti olen jatkanut arvioiden kirjoittamista. Ne ovat lyhyitä yllä mainitusta syystä (perkeleellisen vaikeaa), mutta juuri niiden haastavuudessa piilee hienous: joudun jatkuvasti erottelemaan, mikä kokemuksistani perustuu makuun ja mikä voisi olla merkki laadusta tai sen puutteesta. Mikä toimii, mikä ei ja ennen kaikkea miksi. Perustelut, ah nuo perustelut, jotka jo alakoulun kokeissa mainittiin, mutta joita ilman on vaikea ulkopuolisen tietää, miksi joku ajattelee niin kuin ajattelee.
Jostain syystä joidenkin on todella vaikea hyväksyä sitä, että oma maku saattaa erota jonkun toisen mausta, tai että vaikka itse ei pitäisi jostakin, se ei välttämättä ole huonon laadun osoitus. Ja että jokin, mikä aivan selvästi on huonolaatuista, onkin suuressa suosiossa.
Maku ja laatu, taiteen ikuinen kummastus?
Sanotaan, että makuasioista ei kannata kiistellä, mutta minusta juuri niistä ilman muuta kannattaa. Ei ehkä kiistellä, mutta keskustella. Faktat ovat faktoja, joten niistä on hyödytöntä vääntää loputtomiin. Laatu on laatua. Mutta maut, mielipiteet, ne mitkä tekevät meistä niin erilaisia, kysymykset joihin ei ole vain yhtä vastausta... Juuri niistähän on kivointa haastella. Parhaassa tapauksessa se avartaa näkemyksiä puolin ja toisin.
***
Miten on teidän laitanne, armaat lukijat? Oletteko kiinnittäneet huomiota maun ja laadun sekoittamisen hassuuksiin? Ajatteletteko paljon mielipiteidenne perustuksia, luotatteko makuun ja kokemukseen enemmän kuin todisteisiin laadusta tai tosiasioista? Onko mielipide-eroista helppoa keskustella?
Mietin tätä samaa juuri itse, kun näin jossain nettikeskustelussa erästä klassikkoteosta sanottavan p***aksi. Olin ihan järkyttynyt. Häh, kuinka joku voi sanoa noin? On paljon klassikoita, ja uusiakin kirjoja, jotka ei vetoa muhun oikein millään tasolla, mutta joista kuultaa läpi kiistaton tekstintekijän taito. Kirja voi olla hyvä, hieno ja merkittävä kaunokirjallinen teos, vaikka se ei iske juuri minuun. Henkilökohtaisesti en esimerkiksi saa juuri mitään irti kiiltokuvaproosasta, jossa keskitytään täydellisen lauseen tuottamiseen, mutta tiedostan, että juuri nyt todella monia se tyyli kiehtoo. Ja onhan täydellisen kauniissa, järisyttävissä lauseissa toki sitä jotakin. Minä vain tarvitsen ja haluan proosaltani jotain muuta. Toisinaan näkee myös ihmisten vetävän yhtä kuin merkit myynnin ja laadun välille, ja se nyt on vaan surullista. Kuinka kapea käsitys vaikkapa suomalaisesta kirjallisuudesta sellaisella ihmisellä on? Saati sitten maailmankirjallisuudesta?
VastaaPoistaNäissä tapauksissa lienee usein kyse juuri perehtyneisyydestä: arvioija ei välttämättä ole koskaan tullut ajatelleeksi, mikä lopulta on hyvää ja laadukasta, mikä oman maun mukaista. Voisiko lukuhistorialla/lukijan iällä olla merkitystä?
PoistaMuistan nuorena sekä hehkuttaneeni että lytänneeni kirjoja surutta ihan sen perusteella, tykkäsinkö vai en. Viis siitä, oliko kirja klassikko. :D
Kypsyys ei tietenkään aina ole iästä kiinni, mutta onhan se ymmärrettävää, että mitä vähemmän ikää, sitä vähemmän lukuhistoriaa. Myös yksipuolinen lukeminen voi aiheuttaa voimakkaita reaktioita silloin, kun törmääkin johonkin oudompaan kirjallisuudenlajiin.
Olen aika useinkin huomannut ihmisten vetävän yhtäläisyysmerkin myyntiluvun ja laadun välille. Mutta ani harvoin huono myynti on osoitus huonosta laadusta!
Olen aivan samaa mieltä, että on kyettävä vetämään jokin raja laadun ja maun välille. Jos ajattelee rautalankaesimerkkejä laadulle, sellainen voisi kirjallisuudessa olla esimerkiksi johdonmukaisuus; aukot juonessa ja epäloogisuus hahmojen käytöksessä ovat merkkejä, että asioita ei ole ajaeltu loppuun. Tuollaiset virheet ovat lisäksi yksinkertaisesti havaittavissa, niistä ei oikein voi kiistellä kuten ei faktoistakaan. Tai no, voi niistäkin. Itselläni on taipumus selitellä suosikkielokuvieni, -kirjojeni ja -sarjojeni juoniaukot parhain päin. Mutta niin, pointti kuitenkin on ja pysyy.
VastaaPoistaHuono kielioppi, runsaat virheet ja vaikkapa taitoltaan kehno kirja ovat myös merkkejä huonosta laadusta. Virhe pysyy virheenä (jos nyt unohdetaan sellaiset tapaukset, joissa virheet ovat tarkoituksellisia). Mutta laatu ottaa askeleen makua kohti heti, kun täytyy arvioida kahta kieliopillisesti virheetöntä lausetta. On itsestäänselvää, ettei oikeinkirjoitus riitä takaamaan kielen elävyyttä, mutta sellaisen tunnistaminen vaatii muutakin kuin sen tajuamista että 1 + 1 = 2. Tässä kohtaa alkaa perehtyneisyys tulla esiin, samat kaavat erottaa herkemmin ja täten myös poikkeamat niissä. Paatuneeseen scifiharrastajaan voi olla vaikeaa tehdä vaikutus. Mutta jos häneen tehdään vaikutus, annan hänen mielipiteelleen suuremman painoarvon kuin normijantterin vastaavalle.
Musiikissa objektiivisia laadun kriteereitä voisivat olla soittotaito ja nykyään saundien tuottaminen. Jos soittajat eivät hallitse kunnolla instrumenttejaan eivätkä esittämiään kappaleita, esitys on huono. Mutta millä objektiivisella kriteerillä voi arvioida, milloin itse melodia on objektiivisesti hyvä tai huono? Siihen en ole nimittäin keksinyt minkäänlaista vastausta, miten voit perustella sävelkulun laadun? Varmasti Mozartin suurella vaivalla sävelletyt sinfoniat ovat ilman muuta parempia kuin minuuteissa kyhätyt trancejumputukset. Mutta selitä, miksi se triviaali trancekoukku olisi objektiivisesti huonompi kuin sinfonian alkusoitossa kuuluva melodia. Voit kuvailla omia reaktioitasi, etkä juuri muuta. Musiikkimieltymykset tuntuvat olevan erityisen idiosynkraattisia. Tämän huomaa, kun kaverille selittää kuinka hieno se jokin biisi onkaan; he vain katselevat ja toteavat että "joo". Mitä muuta siinä voisi sanoa, eivät he tunne mitä minä tunnen. Vaikka pitäisimme samasta biisistä, pitäisimme siitä eri syistä (mikä on ominaista kaikelle taiteelle).
Ihan parasta on, kun löytää sellaisen lukijan, jonka lukumaku on lähellä omaa makua: Koska maut harvoin ovat ihan yksi yhteen, tulee lukuvinkkien kautta tutustuttua juuri sellaisiin kirjoihin, jotka vievät vähän totutun genren ulkopuolelle, laajentavat lukuhistoriaa lempeällä otteella.
PoistaMinä en esimerkiksi pidä inhorealismista, enkä halua hirveän usein järisyttyä kirjan äärellä järkyttävällä tavalla. On heitäkin, jotka nimenomaan haluavat kirjoiltaan jotain, mikä järkyttää elämän perustuksia. Onneksi kirjallisuus on monipuolista!
" Jos ajattelee rautalankaesimerkkejä laadulle, sellainen voisi kirjallisuudessa olla esimerkiksi johdonmukaisuus; aukot juonessa ja epäloogisuus hahmojen käytöksessä ovat merkkejä, että asioita ei ole ajaeltu loppuun. Tuollaiset virheet ovat lisäksi yksinkertaisesti havaittavissa, niistä ei oikein voi kiistellä kuten ei faktoistakaan."
Joskus kaunokirjallisuuden tulkinnassa tulee vastaan se, että lukija katsoo virheiksi sellaisiakin asioita, jotka eivät virheitä ole. Aika monesti näkee, että lukija olettaa kirjailijan mokanneen tai antaa tapahtumille merkityksiä sillä oletuksella, että juuri kirjailija on tarkoittanut sillä X:ää tai Y:tä. Minusta kirjailijan saisi pudottaa kokonaan näistä olettamuksista ulos, sillä päin mäntyä mennään ja useasti. :D Siinä tavallaan tuodaan fiktiivinen kirjailija lukijan ja tarinan väliin, enkä näe siinä erityistä mieltä.
Niistä oikeista virheistä sitten... Luultavasti jokaisessa romaanissa on sellaisia. Vähintään se yksi (enkä tarkoita nyt oikeinkirjoitusta). Kirjailija kustannustoimittajineenkin on vain ihminen, mikä tavallaan on helpottavaa ainakin kirjoittajan näkökulmasta. ;)
Makuasioista ei voi kiistellä. Mielipideasioista voi ja pitääkin. Minun näkökulmastani näillä on selkeä ero.
VastaaPoistaMielipide perustuu johonkin faktaan tai väittämään. Politiikka on itse asiassa pelkkiä mielipiteitä, joita perustellaan tai ei jollain faktalla. Kirjallisuudessa mielipiteiden joukkoon menevät mielestäni kannanotot tyyliin "kirjan lauseet olivat töksähteleviä, siksi en pitänyt siitä". Tätä kun ei voi pitää täysin faktanakaan, ehkä jonkun muun mielestä töksähtelyä ei ollut.
Makuasia taas on jotakin, josta on todella hedelmätöntä kiistellä. "En tykkää suolakurkuista, tykkään romanttisesta viihteestä."
Kirjakriitikon pitäisi kyetä erottamaan mielipiteensä ja makuasiat toisistaan. Kirjan lyttääminen pelkän lukumaun pohjalta on ankeaa juuri siksi, ettei sille oikein voi väittää vastaan.
Esimerkinomaisesti:
PoistaMielipide: "Kirja oli huonoa romanttista viihdettä, koska juoni oli niin ennalta-arvattava."
Makuasia: "Kirja oli huonoa romanttista viihdettä, koska romantiikka on suunnilleen aina paskaa, enkä mä tykkää siitä."
Hmm. Vähän hämäriä käsitteitä. Ymmärrän, mitä sanot, mutta mielipiteen voisi ymmärtää myös niin kuin esität makuasian määritelmän.
PoistaM. Jungner määritteli viikko sitten mielipiteen ja väitteen eron ymmärtääkseni samoin kuin sinä tässä makuasian ja mielipiteen - tässä järjestyksessä. https://www.facebook.com/mikael.jungner/posts/10153619363367089 Mielestäni se oli (on joka tapauksessa) hyvä jaottelu (kunhan yhdessä tiedetään, mistä puhutaan).
Arvio (kuten yllä: "Kirja oli...") voi sitten perustua puhtaasti mielipiteeseen, joka on subjektiivinen kokemus, tai väitteeseen, jota voidaan edes yrittää perustella jollain yleispätevämmin todennettavalla. Maku ja laatu?
Poista(Useinhan keskusteluissa on se vika, että yritetään perustella "totuudeksi" sitä, mikä on ("vain") oma kokemus, tai ei edes tiedosteta eroa - niin kuin tässäkin keskustelussa aloittajasta lähtien on moni todennut. Sama vika niin politiikassa kuin kirjallisuudessakin.)
Juu, kyllä mielipiteessä ja maussa on eroa, mutta kuinka usein mielipide todella perustuu faktaan tai väittämään?
PoistaHämärästi muistelen tutkimusta, jossa todettiin ihmisen perustavan mielipiteitä ja tekevän päätöksiä tunteiden pohjalta silloinkin, kun faktojen pohjalta voisi olettaa muuta. Ihminen voi kuvitella pohjaavansa valintansa järkeen, mutta tosiasiassa tekee niin harvoin. Ja mitä muuta mielipide oikeastaan on kuin valinta? :)
Vaikka pohjalla ei olisikaan selkeää väittämää, niin jotenkin käsitän mielipiteen ja makuasian eroksi sen, että edellisen kykenee jotenkin itselleen perustelemaan. Vaikka peruste olisi väärä tai ei kestäisi mitään lähempää tarkastelua.
PoistaMakuasia taas on sellainen, että se vain on. En pidä suolakurkuista. En pidä dekkareista. Sinänsä ihan valideja ajatuksia, eikä niistä voi oikein kinastella. Vaikka kuinka inttäisi että suolakurkut ovat hyviä, niin eivät ne vain minun suuhuni sovi.
Kaikkea vain ei voi perustella pelkästään sillä, että se on makuasia. Silloin ollaan argumentaatiohukassa. Tyyliin: "Mä en halua mennä miehen kanssa sänkyyn, joten olen sitä mieltä, että homot eivät saa mennä naimisiin."
Jopa kirja-arvioinnissa näkee välillä tämänlaista.
arvoisat ystävämme, mitenkäs arvioitte ajan vaikuttavan em. käsitteisiin? yritän tässä tehdä parhaani mukaan selväksi pointtiani seuraavilla esimerkeillä; omana aikanaan mozart jäi arvostuksessa ja suosiossa erään aikalaisen varjoon, mutta nykyään salieri muistetaan varmaankin vain milos formanin ansiosta. kun j.r.r.tolkien sai valmiiksi sormuksen herrat, eräs ekoja brittikriitikoita arvosteli sen tyyliin "toi tylsä tiiliskivi eikä kaveri osaa edes kirjoittaa". käsittääkseni hän ei myöhemmin ihmeemmin muistellut arvioitaan.
VastaaPoistaTaitaa olla niin, että moni klassikko on noussut arvostukseen vasta tekijän edesmentyä. Se varmaan on yksi klassikolta vaadittavista ominaisuuksistakin, että se "kestää aikaa".
PoistaItseni kohdalla olen huomannut, että jokin kirja josta ei niin pitänyt sillä hetkellä kun sen sai loppuun, voikin vuoden tai kahden päästä yhä elää sisällä itsessä ja kypsyä paremmaksi.
Sitten on päinvastaisia tapauksia, kun ensin erittäin mainiolta tuntunut haaleneekin ajan saatossa rajusti. Suurin osa kirjoista tietysti unohtuu tykkänään, ja sitä en pidäkään enää huonon kirjan osoituksena niin kuin joskus nuorempana pidin. Minusta on ihan tervettä, että jotkin kirjat unohtuvat mielestä -- sydämeen niistä jää kaikuja.