Pirkkalaiskirjailijoiden signeerauspäivä

Viime perjantaina töiden jälkeen suunnistin Tulenkantajien kirjakaupalle, missä kokoontui joukko pirkkalaiskirjailijoita signeeraamisaikeissa. (Tiedättehän te tämän tavan, jolla 99,8 % kirjailijoista opettelee nöyryyttä messuilla ja muissa tapahtumissa: he seisovat yksin kynä kädessä ja odottavat, että edes yksi, joku, kuka tahansa, ostaisi kirjan ja toisi sen signeerattavaksi. Paha kyllä, myös signeerausta havittelevalle tämä tyhjä tila hänen ja kirjailijan välissä saattaa joskus olla liian suuri ylitettäväksi. Pitkä on matka rokkaritähden tai donrosan innostamiin jonoihin, jotka vaativat henkilökuntaa ja mellakka-aitaa kasassa pysyäkseen. Toisaalta, pitkä on matka myös kirjailijaksi, joten kokemusta nöyryydestä on tässä vaiheessa jo kertynyt. Onneksi Tulenkantajien tapauksessa tästä harjoituksesta ei ole kyse.)

Tulenkantajien kirjakaupalla on aina mukava käydä vähintään tunnelman ja tarjonnan vuoksi, ja tällä kertaa tapaisin myös monia kollegoita, joita en ole ennen tavannut -- ja kuulisin heidän uusimmista julkaisuistaan. Mikäs sen mukavampaa!

Sami Hilvo esittelee teostaan Rouva S. (c) J.S. Meresmaa

Illan juonsi alkuun Erkki Aura. Ensimmäisenä esiintymisvuorossa oli vastavalittu Kirjailijaliiton pj Jyrki Vainonen, joka on yksi ehdottomia lempikirjailijoitani. Hän kertoi uudesta esseekokoelmastaan Askelia, joka kertoo omaelämäkerrallisesti kävelemisestä niin luonnon kuin fiktion maisemissakin. Kirja oli vähän niin kuin pakko-ostos, ja samalta reissulta löytyi myös jonkin aikaa metsästämäni Mykkä jumala. Vainos-kokoelmani alkaa olla täydellinen! (Aloin jo muuten lukeakin tuota Askelia, ja se on juuri niin ajatuksiaherättävä ja virkistävä kuin uumoilinkin.)

Vainosen jälkeen oli Sami Hilvon vuoro. Hilvo on tuore tamperelainen, ja hän kertoi toisesta romaanistaan nimeltä Rouva S. joka ilmestyi pari vuotta sitten. Olen lukenut Hilvon esikoisteoksen, Viinakortin, josta pidin kovasti. Rouva S. syntyi Hilvon Tokio-vuosien innoittamana, ja kirja kuulostaa todella lukemisenarvoiselta etenkin tällaiselle Japani-intoilijalle kuin minä.

Silvana Berki. (c) J.S. Meresmaa

Runokokoelmistaan kertoivat albanialaissyntyinen Silvana Berki, joka runoissaan tutkii kahden maan kansalaisuutta, sekä taiteilijaksi itsensä yhä vahvimmin tunteva Tiina Poutanen, jota kiehtovat kovat tieteet ja etenkin muisti -- se miten me valehtelemme itsellemme kaiken aikaa ja silti muistomme ovat itsellemme totta. Poutanen siteerasikin Ursula Le Guinia, joka on sanonut: "Olen taiteilija. Valehtelen kertoakseni totuuden".

Tämä faktan ja fiktion jatkuva vastahankaus ja limitteisyys kiehtovat minuakin suuresti. Mitä kauemmin olen kirjoittanut, sitä enemmän tunnen eläväni fiktiossa. Hyvin vähän on merkitystä sillä, mikä osa tarinasta on "totta", sillä muistojensa pohjaltakin kirjoittava keksii suurimman osan (tai luo sen valheellisten muistojen pohjalta). Me tiedämme loppujen lopuksi hyvin vähän totuudesta -- me vain luulemme tietävämme. Tätä monen on vaikea sulattaa, sillä ihminen kaipaa varmuutta.

Kirsti Kuronen. (c) J.S. Meresmaa

Aina niin välitön Kirsti Kuronen kertoi ainutlaatuisesta hiihtoteemaisesta runoteoksestaan Suksin. Tämä on ihan ehdoton hankilta niille, joita elämän ladut kiinnostavat. Talvea, hiljaisuutta, viisautta.

Yhteen uuteen esikoisteokseenkin oli kunnia tutustua: Taru Kumara-Moision romaaniin Maan vetovoima. Tragikoominen romaani naisesta, jonka täydelliseltä näyttävä elämä ei ehkä olekaan niin täydellistä, on kirjoitettu kevyellä otteella mutta vakavasta aiheesta (miten oiva yhdistelmä!). Kumara-Moision uran alkutaipaleesta voi lukea vaikkapa Lukulampun Vieraskynästä. Tämäkin eittämättä päätyy jossain vaiheessa lukupinooni!

Taru Kumara-Moisio. (c) J.S. Meresmaa

Tässä vaiheessa iltaa olin päässyt signeeraamaan peräti kaksi Mifongin mahtia ja pitämään oman kirjaesittelyni, ja illan kirkkain tähtikin oli saapunut paikalle: eli Kirsi Kunnas! Ennen kuin Kunnas alkoi signeerausurakkansa (nyt oli sen rokkitähtijonon vuoro), Tuija Välipakka, joka pian aloittelee kauttaan Pirkkalaiskirjailijoiden uutena puheenjohtajana, kertoi jokseenkin hälyttäviä ja ikäviä uutisia: yli kuusikymmentä vuotta järjestetty maakunnallinen kirjoituskilpailu, Pirkanmaan kirjoituskilpailu, on lopettamisuhan alla kaupunginkirjaston säästötoimien vuoksi. Kilpailussa ovat menestyneet uransa alkuvaiheissa sellaiset nimet kuin JP Koskinen, Seppo Jokinen, Mirkka Rekola ja Kari Aronpuro vain muutaman mainitakseni.

Toivon hartaasti, että perinteikäs kirjoituskilpailu kyetään säilyttämään.

Signeeraamassa Tuija Välipakka ja Kirsi Kunnas.
(c) J.S. Meresmaa

Sainpas napattua yhden signeeraamiskuvan!

Tuija Välipakan tämän vuoden alussa ilmestynyt runokokoelma Take away voitti Nihil Interit -runouspalkinnon. Välipakkaa kiinnosti kuolemisen tabu, ja hän tulikin kirjoittaneeksi iloisimman runokokoelmansa tähän saakka. Suosittelen teosta lämpimästi!

Illan päätteeksi kävin pyytämässä Kunnakselta signeerauksen tuoreeseen Leena Kirstinän kirjoittamaan elämäkertaan Sateessa ja tuulessa. Rohkaistuin antamaan runolegendalle Mifonki-postikortteja, ja sanoin että ne voi vaikka lähettää jollekin, jos ei halua itsellään pitää. Kunnas tihrusi Keskimantereen karttakuvaa hetken ja tokaisi iloisesti, että "ahaa, että terveisiä nyt täältä!" 

Kiitos Tulenkantajien kirjakaupalle ja paikallaolijoille antoisasta illasta!

Kunnaksen hattu ja Mifonkeja.
(c) J.S. Meresmaa

Ostoksia. (c) J.S. Meresmaa

Kotimatka ja Frenckellin kahdeksankulmainen piippu.
(c) J.S. Meresmaa

Ensimmäinen Tulenkantaja

Viime vuoden Vihtorin kirjaston kirjamessujen lumoissa suuntasin askeleeni päivällä kohti Grand Hotel Tammeria. Aurinko helotti lämpimänä ja viiltävän kirkkaana, askel tuntui kevyeltä. Mikä mainio päivä olisikaan tulossa, kirjoja, ihmisiä, keskusteluja, uusia ja vanhoja tuttavia!

Hotelli Tammerin alakerta oli kuitenkin oudon hiljainen. Jokin bändi kasaili kamojaan salin nurkassa, tarjoilijat siirtelivät ja liinoittivat pöytiä. Sain kuulla, että paikalle oli tulossa pian hääväkeä. Hyvänen aika, olin väärässä paikassa! Muutaman puhelinsoiton jälkeen sain selville, että Vihtorin kirjaston kirjamessuja ei sinä päivänä järjestettäisikään Tammerissa vaan hotelli Ilveksen Ballroomissa. Lähdin siis kipittämään kiireen vilkkaa Ilvestä kohti.

Että sillä tavalla päivä alkoi, painavien kassien ja nyssäköiden kanssa tasapainotellen jäisillä jalkakäytävillä.

Osuuskumman myyntipöydällä jaettiin karkkia...
(c) J.S. Meresmaa

...kahdenmoista.
(c) J.S. Meresmaa

Päivän ensimmäinen kauppa oli kuitenkin yksi kappale Mifongin perintöä signeerauksen kanssa, joten eipä ollut valittamista. Ei ollut valittamista siinäkään, että myyntipöydät olivat salin takaosassa, jolloin esillepanijat pääsivät hyvin seuraamaan käytyjä keskusteluja.

Alla poimintoja päivästä.

***

Alussa paikalla piipahti Pertti Jarla, joka voitti tämän vuoden Lause-Finlandian sanoilla "Tahdon hehtaarin suota ja kymmenen kuutiota tilaa."

Marko Kulmala ja Pertti Jarla.
(c) J.S. Meresmaa

Sitten oli mainion Kauko Röyhkän vuoro. Haastattelija kysyi jossain vaiheessa, että minkä ohjeen tai lainalaisuuden Röyhkä antaisi taiteilijalle. "Älä ole tylsä", kuului vastaus. Haastattelun lopuksi yleisö antoi raikuvat aplodit ja hörähti vapautuneeseen nauruun, kun Röyhkä pamautti vastaukseksi haastattelijan "Mihin sijoittaisit itsesi suomalaisen kirjallisuuden kaanonissa"-kysymykseen vastaukseksi "Ei kiinnosta yhtään."

Juuri näin! Minusta kirjailijan tehtävä ei ole sijoittaa kirjaansa tai itseään yhtään mihinkään: jääköön se tehtävä tutkijoille ja kriitikoille. Omasta kirjastaankin on vaikea puhua, sillä sen näkee niin eri tavalla kuin ulkopuolinen henkilö. Miten kirjailija voisi kertoa tulkintansa kirjastaan ilman, että vaikuttaa voimakkaasti lukijan omaan lukukokemukseen, joka kenties on vasta tuloillaan? Usein on turvauduttava mainoslauseisiin, pintapuheeseen, Karkeisiin siveltimenvetoihin yksityiskohtien sijaan.

Kauko Röyhkä   (c) J.S. Meresmaa

Röyhkä teki mielenkiintoisen huomion paljon seuraajia ja huomiota saaneista Facebook-päivityksistään: ne ovat uusi taiteenmuoto, lyhyttäkin lyhyempää proosaa.

***

Jörn Donner vieraili paikalla kertomassa uusimmasta teoksestaan, Mammutista. Omaelämäkerrallisen romaanin päähenkilö ei ole Jörn Donner vaan fiktiivinen ilmentymä Donnerista. Haastattelija nosti esiin viime päivinä otsikoihin päässeet Panu Rajalan paljastukset Katri Helenasta, ja käynnisti kiinnostavan keskustelun siitä, missä määrin ja millä tavalla kirjailija saa käyttää läheisiään teoksissaan.

Jörn Donneria haastattelee Marko Kulmala.
(c) J.S. Meresmaa

Olen samoilla linjoilla Donnerin kanssa. Hän sanoi muun muassa näin: "En voi kertoa totuuttani suhteessa tuntemiini ihmisiin, jotka yhä elävät. Jos kirjoittaisin elävistä läheisistä, tekstistä tulisi teennäistä. En halua kävellä elävien ruumiiden yli."

Kirjailija voi hyödyntää lähipiiriään teksteissään, mutta vain jos henkilöhahmot ovat selkeästi fiktiivisiä. Miten voisin kirjoittaa esimerkiksi ystävästäni totuudenmukaisesti? Sillä minun totuuteni on vain yksi näkemys, ja kertomalla toisesta ihmisestä tunnistettavasti -- ja aina väistämättä värittyneesti -- rikkoo luottamuksen. Mikä oikeus minulla olisi särkeä toisen ihmisen yksityisyyden suoja?

***

Illalla jaettiin ensimmäinen vientikirjallisuuteen painottuva Tulenkantaja-palkinto. Esiraati kävi läpi viime vuoden kotimaiset teokset ja valitsi niiden joukosta kuusi ehdokasta. Näiden kuuden joukosta Sofi Oksanen -- joka on siis lupautunut voittajalle kummiksi -- valitsi yhden viemään suomalaista kirjallisuutta maailmalle.

Kuvassa ehdokkaat Tulenkantaja-palkinnon saajaksi sekä Sofi Oksanen.
(c) J.S. Meresmaa

Ehdolla olivat Riku Korhonen (Nuku lähelläni), Aki Ollikainen (Nälkävuosi), J.K. Ihalainen (Tisle),  Sami Hilvo (Rouva S.), Seita Vuorela (Karikko) ja Juha Seppälä (Mr. Smith).

Ensimmäinen esille noussut kysymys oli tietenkin se, miksi viisi miestä ja vain yksi nainen. Eivätkö naiset ole kirjoittaneet viime vuonna yhtä hyviä teoksia kuin miehet? Kysymys ärsytti minua sen tähden, että en pidä mitenkään kummallisena että näin pienessä otannassa sukupuolijako voi olla mitä tahansa. Niistä kymmenistä upeista teoksista, jotka eivät päässeet edes ehdokkaiksi, moni oli varmasti naisen kirjoittama. Suomessa kuitenkin on naisia ja miehiä kirjailijoina suurin piirtein samat määrät. Itse en ole huomannut sukupuolella olevan merkitystä kirjan laatuun.

Sofi Oksanen ja Matti Posio. (c) J.S. Meresmaa

Oksanen nosti puheissaan esille monia erittäin mielenkiintoisia seikkoja: suomen kielen lapsipuolen aseman pohjoismaisessa kirjallisuudessa, naiskirjailijuuden korostuneen merkityksen monissa maissa, kuten Unkarissa; ulkomaisten kustantamoiden nuivan suhtautumisen kirjailijoihin, joilla on pitkä teoslista takana mutta vähäiset myynnit. Suomessa kun taitaa olla mahdollinen sellainenkin tilanne, että kirjailija on suosittu, mutta ei silti järin hyvin myyvä. Voisiko olla niin, että ilmainen ja laaja kirjastolaitos mahdollistaa sen, että kirjaa luetaan hurjan paljon, vaikka myydään hillitysti? Kirjastolainausmäärät eivät ulkomaisia kustantajia kiinnosta -- heitä kiinnostavat kirjan myyntiluvut.

Tulenkantaja-raadille Sofi Oksanen antoi kolme pääkohtaa, joihin kiinnittää huomiota ehdolla olevasta kirjailijasta: oma ääni ja lause, oma aihe ja vahva tarina.

Voittajassa yhdistyvät hienosti kaikki kolme. Onnea Seita Vuorela ja Karikko!

Kuvassa Seita Vuorela, Ville Hytönen, Sofi Oksanen ja Matti Posio.
(c) J.S. Meresmaa