Helteillä hikoilee, paukkupakkasilla palelee. Koska Suomessa kumpikin tapaus on onneksi vain lyhytjaksoisesti toistuva, suurin osa vuotta menee ihan passelisti!
Puutalo hengittää. Veto käy lattianrajassa ja porrasväleissä. Lankut nitisevät, saranat natisevat, peltikatto poksuu ja pamahtelee. Harvoin tulee tunne, että on yksin.
Nyt kun Siperia muistuttaa naapuruudestaan, olen onnellinen että meillä on kakluuni.
Samalla olen kuitenkin järjettömän iloinen, ettei talo lämpene pelkästään puilla. Olisi mahdotonta hoitaa lämmittäminen päivätöiden lomassa. Puita pitää lisätä, tulta vahtia. Lisälämmityskeinona se on eittämättä pikantti.
 |
| (c) J.S. Meresmaa |
Pidän ehkä hieman hassuista asioista puilla lämmittämisessä. Kaarnan tunnusta sormissa, äänestä joka ripisee ilmoille kun tuohta nyhtää irti, savun tuoksusta, kipinöiden ja hiilten hehkusta, liekkien hulmahduksista ja pihkan räksähdyksistä. Tuli on jännä siitä, että se on yhtä aikaa rauhoittava ja pelottava. Se lupaa lämpöä, mutta kuiskii myös tuhosta ja kuolemasta.
Elävän tulen lisäksi olen onnellinen villasta.
Villa on ihmeellistä. Nytkin olen pakkautunut siihen päästä varpaisiin: kahdet villasukat (pitkävartiset ja lyhytvartiset), villasäärystimet (koska istumatyöläisellä palelevat polvet), kaksi villaponchoa päällekkäin sekä kynsikkäät, jotka ulottuvat miltei kyynärtaipeeseen.
Ei sanottavammin palella.
Lämpöä pakkaspäiviinne!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti