31.1.2012

Ainutlaatuinen keskinkertaisuus

On helpompi ajatella olevansa huono jossain kuin myöntää, että on keskinkertainen. Joko ei osaa ollenkaan tai sitten osaa oikein hyvin. Joko tai. Keskinkertaisuus hirvittää.

Näin on ollut kohdallani pitkään. Miksi? Onko kyse luonteenpiirteestä? Olen miettinyt asiaa paljon, koska kunnianhimo, tuo intohimon ekstrovertti isoveli, ajaa asioita toisten nähtäväksi ja arvioitavaksi, vaikka osa minästä tiedostaa, että jokainen työ (teksti tai piirustus) ei ole tasoltaan huippu.

Totuus taitaa olla, että keskinkertainen on kaikissa niissä asioissa, joissa tietäisi olevansa parempi, jos tahtoisi harjoitella tai opiskella tai perehtyä paremmin. Tai työstää kauemmin. Mutta minun elämänohjeeni on elää tässä hetkessä, juurtuneena, ja unohtaa kaikenlainen asioiden jälkikäteen märehtiminen -- ja etenkin katuminen. Jos tekee kaiken aina sen hetkisen parhaan tietonsa ja taitonsa mukaan, paremmin ei voisi tehdä.

Kun on kyse teksteistä ja piirustuksista, jälkikäteen näkee paljon sellaista, minkä olisi voinut tehdä toisin -- ja omasta mielestään paremmin. Kyse ei ole kuitenkaan katumuksesta, ainoastaan etääntymisestä ja kehittymisestä. On kasvattavaa ja inspiroivaa käydä varhaisia töitään läpi. Tekstien kohdalla minulla on materiaalia valitettavan vähän, mutta piirustuksia löytyy yli kymmenen vuoden ajalta.

Jos ajattelee isommassa mittakaavassa, minä olen keskinkertainen. Se on vain myönnettävä. Joku jossain on aina parempi, kekseliäämpi, menestyneempi, taitavampi, lahjakkaampi. Ja se on oikeastaan ihanteellista. Silloin ei jää koskaan yksin. Yksilötasollakin siitä on etua: en ole niin huono kuin aloittaessani, mutta en ole vielä siellä, mihin minun on mahdollista päästä. Intohimo tekemiseen pitää huolen, että tahto tahkota loputtomia portaita säilyy.

Tavallaan sitä toivoo, että huipulle ei koskaan pääsisi.

11 kommenttia:

  1. Minä voin myöntää, että olen monessa asiassa, joissa haluaisin olla huippuhyvä, todellisuudessa melko keskinkertainen. Tai ainakin vain ihan hyvä, en tosi hyvä. Ainoat asiat, joissa oikeasti loistan, ovat sellaisia, ettei niillä ole juuri käytännön arvoa.

    Se millä elämässä pääsee pitkälle ei ole nerous tai superlahjakkuus, vaan sinnikkyys. Se ettei luovuta. Se että saa valmiiksi. Se ettei anna muiden uskotella itselleen, ettei pysty johonkin.

    Tämä on se, minkä ansiosta olen esim. tienannut leipäni kirjoittamisesta 16-vuotiaasta asti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Se millä elämässä pääsee pitkälle ei ole nerous tai superlahjakkuus, vaan sinnikkyys. Se ettei luovuta. Se että saa valmiiksi. Se ettei anna muiden uskotella itselleen, ettei pysty johonkin."

      Näin se on! Ja valmiiksi saamisen jälkeen täytyy löytyä uskallusta ja rohkeutta asettaa työnsä ja itsensä alttiiksi kritiikille. Eli julkaista ja julkistaa.

      Poista
    2. Kiitos ... Tosi rohkaisevaa, oikeasti.

      Poista
  2. Osuvaa puhetta, J.S ja Maija. Varsinkin kolahti tämä: "ettei anna muiden uskotella itselleen, ettei pysty johonkin". Aina löytyy ihmisiä, jotka hokevat kaikkeen ei onnistu. Siihen liittyen hyvä pätkä: http://www.youtube.com/watch?v=555cwB7k_oM

    Oma ongelmani oli pitkään se, että olen klassinen peruslahjakas alisuorittaja. Olen monessa asiassa "ihan hyvä" sen kummemmin yrittämättä. Jossain vaiheessa piti ihan päättämällä päättää, missä asiassa halusin kehittyä niin pitkälle, että olisin jotain muuta kuin ihan ok. :)

    Nalo Hopkinson sanoi kesällä Finnconissa hyvin tästä aiheesta, jotain sellaista, että kirjoittajan ura on parhaimmillaan jatkuvasti nousujohteinen. Että jokainen kirja ja tarina, jonka kirjailija luo, on parasta, mihin hän sillä hetkellä kykenee. Hienosti sanottu, siihen on hyvä pyrkiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Magdalena Hai, Hopkinson puhui asiaa.

      Hauska linkki, kiitos jakamisesta! :D

      Poista
  3. Minä juuri eilen peilin edessä jostain syystä mietin sitä, että minä olen kyllä aika keskivertokulkija :) Tasaisen paksu tai tikku - tai sitten "huono". Mutta ei ole oikein mitään sellaista missä loistaisin hullun kirkkaana - ei ollut koskaan koulussakaan sellaista ainetta. Paitsi kovaan ääneen puhuminen väärässä paikassa - siinä minä loistan joskus :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, olen taipuvainen ajattelemaan, että keskitienkulkijoilla on suurempi mahdollisuus olla onnellinen: enemmän vaihtoehtoja. :)

      Poista
  4. @J.S ja Maija: olen niin samaa mieltä kanssanne. Se menee juuri noin - sinnikkyys on arvokkaampaa kuin se, että olisi jotenkin valmiiksi muita parempi. Valmiiksi annettua paremmuutta ei kenties edes ole, vain jatkuvaa hiomista, jossa toiset sitten ovat sinnikkäämpiä kuin toiset.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hanna, tulee heti mieleen lahjakkuuden termi, jotta huolettomasti kylvetään aina silloin kun joku onnistuu jossakin. Vaikka se ei missään nimessä ole pahassa mielessä sanottu -- ja monesti lahjakkuutta on myös löydyttävä, jotta onnistuminen on mahdollista -- jotenkin se syö alta ja takaa kaiken sen maan, joka kovalla työllä ja sinnikkyydellä on voitettu.

      Poista
  5. Juu, lahjakkuuden termistä on haittaa myös silloin, jos ei viitsi ja jaksa tehdä töitä kässärinsä muokkaamiseksi -siis siksi että luulee ettei tarvitse, koska nyt vain on niin kerta kaikkiaan lahjakas. Eli uskon että tämä on monen harrastelijakirjoittajan ongelma. Tai oikeastaan ongelmia on kahdenlaisia - joko uskoo olevansa niin lahjakas, ettei muka tarvitse muokata tai uskoo olevansa niin lahjaton, ettei siksi viitsi muokata. ;)

    VastaaPoista