Emmää emmää emmää

Emmää.

Joo, Siskonpetiä on tullut katsottua ja tämä tarttuva ralli on iskostunut päähän tiukasti kuin kortsupipo.

Joulunpyhät kuluivat syöden, lahjustellen, lukien ja löhöten. Olen nukkunut kahdentoistatunnin yöunia, mikä on kyllä tehnyt sen, ettei tällainen aamuvirkkuilija ole oikeastaan kunnolla herännyt kuin lyhyeksi hetkeksi, katsonut katoavan päivänvalon perään ikkunasta ja vetäytynyt vällyihin uudelleen.

Kissakuva, koska kissa. (c) J.S. Meresmaa

Tekee hyvää. Loma. Pitäisi kirjoittaa, mutta emmää, emmää, emmää... Tiedätte vissiin. Nytkin ramasee, herttinen, ja vastahan se aamukahvi tuli juotua, pyjamahousutkin ovat vielä yllä ja aurinko... laskee.

Niin.

Olen tainnut tehdä taas vähän liikaa. Siis kehon, ei mielen mielestä. Näin vuoden päätteeksi pidän itseni kanssa vuosi-inventaarion ja tällä hetkellä tuomio on: volyymit liian korkealla. Hidasta, rauhoita. Mitä vastaan oikein kilpailen? Mistä kiire, into, kouhotus?

Kun kaikki on niin kivaa, uupumus hiipii huomaamattomin askelin. Tarinoiden kirjoittaminen on hiton palkitsevaa, etenkin kun ne muuttuvat kirjoiksi ja jaetuiksi kokemuksiksi lukijoiden kanssa, mutta totuus on sekin, että kirjan syntyminen vaatii hemmetisti työtä. Työ vie voimia. Jokainen tarina leikataan kirjailijan lihasta. Jokaiseen menee pala sielua, pala itseä. Pala totuutta. Ja juuri tuo totuus on rankin, se pitää etsiä ja löytää ja siivilöidä ja suurustaa ja kirkastaa ja puhaltaa henkiin.

Joten otan vielä vähän lepoa. Suljen silmät, en antaudu tarinoiden viettelyksille. Kasvatan lihaa.