Jälkiviisauden sanat, eli kuulumiset kymmenen vuoden jälkeen

Jälkiviisaudesta sanotaan kaikenlaista sarkasmin sävyttämää, mutta ytimeltään jälkiviisaudessa on kyse menneisyydestä oppimisesta. Päätökset, valinnat ja ratkaisut tehdään aina kuluvan hetken tietojen ja tunteiden varassa, ilman varmuutta tulevaisuuden suunnista. Vaihtoehtoja on yleensä enemmän kuin arvaakaan, osa niistä täysin yllätyksellisiä.

Mihin tämä nyt liittyy?

Kirjailijakollega Dess Terentjeva on kertonut tällä viikolla yhdessä Susanna Hynysen kanssa kirjoittamansa Neonkaupunki-sarjan katkeamisesta kustantamossa ja sarjan päätösosan uudesta kustantajasta. Postauksessa hän mainitsi, että kymmenen vuoden takainen kirjoitukseni tässä blogissa Mifonki-sarjan kohtalonhetkistä oli hänelle tärkeä vertaistuki ja häpeän lievittäjä.

Kiitokset lämmittivät kovasti mieltäni. Niin paljon kuin Instagramista pidänkin, blogeissa on oma voimansa, joka voi kantaa ja kannatella kanssaihmisiä vielä vuosikymmenen päästä. Ihmeellistä! Tieto säilyy ja on löydettävissä aivan eri tavalla.

Dessin kirjoituksen jälkeen palasin lukemaan oman blogipostaukseni kommentteineen. Kuinka paljon silloin sainkaan sympatiaa ja kannustusta, tukea ja vahvistusta! Mutta myös tuomiopäivänjulistuksen sävyisiä kommentteja, joissa oltiin varmoja, että päätökseni oli väärä ja että minun olisi pitänyt toimia kustantajan toivomalla tavalla.

Miten lopulta kävi?

Uraani seuranneet jo tietävät, mutta merkitään se tähän blogipostaukseen jälkipolvillekin. Hauska tätä on summata yhteen ja olla omalta osaltani todistamassa, kuinka tutkimattomia ovat kirjailijan tiet.

Mifonki-sarja napattiin nopeasti Myllylahdelle, josta se sai hyvän loppuelämän kodin. Kustannustoimittajakseni palkattiin Hanna Morre, fantasian asiantuntija ja myöhemmin itsekin kirjailija. Hannan kanssa oli mukavaa tehdä töitä, ja sain toteuttaa näkemystäni ja kirjoittaa Mifongeista juuri sellaisen kuin sen oli tarkoitus olla. Sarjasta tuli lopulta peräti kuusiosainen, ja se sai Suomen Tolkien-seuralta Kuvastaja-kunniamaininnan ansioituneesta fantasiasarjasta vuonna 2021.

Olen Mifonki-sarjasta ihan hemmetin ylpeä. Nyt sen painokset ovat jo loppuunmyydyt ja oikeudet palautuneet minulle. Sarja jatkaa eloaan kirjastoissa ja antikvariaateissa (joissa sitä tapaa harvakseltaan ja miltei jo keräilyharvinaisuutena hintojensa perusteella). Kuka tietää, miten jatkossa käy! Saan edelleen säännöllisesti palautetta siitä, kuinka mahtava sarja on lukijoiden mielestä. Sydämellinen kiitos teille!

Sanon toisinaan, että Mifonki-sarja teki minusta kirjailijan. Näin tosiaan kävi. Kasvoin sen myötä niin monella tapaa.

Karistonkin kanssa olen palannut tekemään yhteistyötä oikein hyvässä hengessä, ensin vampyyrikirjojen muodossa, sitten Hirviöhoitoloiden. Ja matka jatkuu! (Siitä lisää keväällä.) 

Minusta tämä on tärkeä osoitus siitä, että vaikka kustannusala on ihmisala siinä missä moni muukin, ei joidenkin kirjaprojektien kariutuminen tarkoita väistämättä sitä, että kaikki tulevatkin olisivat karilla. Kirjailijan ura voi olla hyvinkin pitkä, lukuisia vuosikymmeniä. Siinä ehtii kustannusalalla tapahtua yhtä sun toista, nykyään ehkäpä jopa nopeammassa tahdissa kuin ennen.

Jälkiviisaana voin todeta, että ratkaisuni toden totta oli oikea. Omia, kymmenen vuoden takaisia sanojani niin itse postauksessa kuin kommenteissa voin edelleen kompata: Kirjailija on vastuussa tarinastaan. Hänen nimensä siinä kannessa on, ja on vielä vuosikymmeniä, mahdollisesti jopa satoja, kustantamon kvartaalien mentyä menojaan. Koen edelleen, että velvollisuuteni on ennen kaikkea lukijoita kohtaan. Haluan tarjota heille parasta mahdollista osaamiseni puitteissa. On asioita, joista voi tehdä kompromisseja ja sitten on niitä, joista ei voi tinkiä.

Pelkoni siitä, että saisin hankalan ihmisen maineen, osoittautui turhaksi. En toki tiedä, vaikka joku niin ajattelisikin, mutta eipä se ole menoa haitannut -- johtuen ehkä siitä, etten ole hankala ihminen. Siitä olkoon osoituksena pitkään jatkuneet yhteistyöt ja muu näyttö. Rehellisyys, avoimuus ja rohkeus nostaa vaikeatkin asiat päivänvaloon ovat aina olleet minua. Se ei sovi kaikille. Mutta vaikeneminen on joskus mahdotonta. Ehkä tämä epäsovinnaisuuteni juontuu siitä, että olen neuroepätyypillinen (asia, jonka ymmärsin vasta hiljan, kiitos juurikin sen julkisen keskustelun!).

Summa summarum: Jokainen tekee ratkaisunsa itse ja elää seurausten kanssa. Mutta minun kokemukseni niin Mifonki-keissin kuin yleisesti elämän suhteen on, että vasta aika näyttää, mitä tapahtuu. Voi tapahtua ihan mitä vain! Ihan. Mitä. Vain. Ainoastaan se merkitsee, että on sinut päätöksensä kanssa sillä hetkellä kun sen tekee. On kovin yksilöllistä, miltä se sitten tuntuu siinä hetkessä. Minulla on vahva sydämen ääni, jota kuuntelen. (Siirappista, tiedän.) Koskaan se ei ole johtanut minua harhaan.

Sitten vielä: Kirjailija kohtaa työssään monenlaisia tunnekuohuja, niin hyvässä kuin pahassa. Koen, että tunteet ovat yksi niitä alan osa-alueita, joita tavataan vähätellä heitoilla taiteilijoista ja niiden temperamenteista. Allekirjoitan täysin sen, että kirjailijan työ on mielenterveydelle kova rasite. Se on sitä niin menestyville kuin niille, jotka sinnittelevät, eri tavoin vain. Tässäpä siis aihe, josta sopisi puhua enemmänkin! Nostan esille sen tässä siksi, että kun kustantajan kanssa sukset menevät ristiin, on kirjailija kovin yksin. Vertaistuki voi olla ainoa, joka auttaa, ensin seuraavaan päivään, sitten seuraavaan, kunnes valoa alkaa tihkua jostakin tunnelin raosta. Valo hälventää häpeää.

Ja huomaamme, ettemme ole yksin.