15.9.2011

Käsikirjoitus ja kustannuspäätös.

Paljon olen kuullut väitettävän, että tätä nykyä käsikirjoituksensa saa läpi vain jos on julkisuuden henkilö tai jos tuntee jonkun sisäpiiriläisen kustantamosta. Tällainen väite haiskahtaa katkeruudelta, mutta onko asiassa jotain perää?

Paras tapa lähestyä asiaa on miettiä sitä kustantamon kannalta. Millainen käsikirjoitus kannattaa kustantaa? No tietenkin sellainen, josta on toivoa saada omansa takaisin, ja mielellään vähän enemmän. Kustannustoiminta on liiketoimintaa, vaikkakin joskus ihmetyttää se, miten se voi kenelläkään kannattaa kun Suomi on täynnä kirjailijoita ja markkinat ovat pienet.

Käsikirjoituksen pitää siis olla myyvä. Ollakseen myyvä sen on oltava ainakin jotain seuraavista:

- ajankohtainen
- julkisuuden henkilön kirjoittama
- jotain uutta kirjallisuuden kenttään tuova
- omaperäinen
- kerta kaikkisen hyvä

Tämä ei kuitenkaan riitä. Käsiksen on hyvä olla myös lähes kielioppivirheetön, sopia kustantamon kustannusohjelmaan (voihan olla, että heille on tullut samaa aihetta käsittelevä käsikirjoitus aiemmin). Lisäksi sen kirjoittajassa pitäisi olla lupaus siitä, ettei esikoiskirja suinkaan jää ainoaksi julkaisuksi.

Miksi näin? Koska esikoinen useimmiten on tuotoltaan vaatimaton, ja kustantamon panostus uuteen kirjailijaan on vanhoihin konkareihin verrattuna suurempi. Vain harvoissa tapauksissa kirjoittajalta julkaistaan tietoisesti vain yksi teos. Tuskin kuitenkaan kirjoittaja itsekään etukäteen tietää, monenko teoksen kirjoittajaksi lopulta päätyy. Paljon on kahden tai kolmen kirjan kirjailijoita.

Käsikirjoituksen läpi saaminen on joskus pienestä kiinni, mutta jos paketti on tarpeeksi hyvä, ei ole mitään syytä miksi käsistä ei julkaistaisi. Jossain vaiheessa. Tämä sana on tärkeä, sillä hyväkin käsikirjoitus kohtaa pitkällä matkallaan kustantamoon monta vaaraa ja uhkaa: postilaitoksen silppuri, kustantamon käsikirjoitusvuorten pimeät onkalot, bittiavaruus, kustannustoimittajien kesälomat ja sairauslomat, täyteen ahdettu kustannusohjelma ja niin edelleen.

Ja jos yrittäjiä on paljon, ei ole ihme, ettei hedelmöitymistä tapahdu joka kerran.

Harva kirjoittaja laskelmoi kustannuskelpoisuutta aloittaessaan kirjoittamaan. Se ei ole luova olotila, se on analyyttinen ja köyhä maisema, jossa tarinat eivät verso. Mutta kun tarina on kerrottu ja pisteet ja pilkut paikoillaan, voi olla hyvä hetki miettiä, onko käsikirjoituksessa muita syitä päästä julkaistuksi kuin se, että "minä haluan".

Ja jos perinteisten kustantamoiden ovet eivät vuosien yrittämisenkään jälkeen aukea, ja käsikirjoitus vaatii yhä päästä kansien väliin, ovat vaihtoehtoina nykyään palvelu- ja omakustanteet.

Tärkein on kuitenkin tarina.

Näin uskallan väittää, koska en ole julkisuuden henkilö, en tunne kustantamoiden väkeä, en tuntenut kirjailijoita tai kirjoittajia (ennen kuin myöhemmin), eikä minulla ole novellikilpailuvoittoja tai -sijoituksia saati aikaisempia julkaisuja. Käsikirjoitukseni täytti kuitenkin yllämainituista vaatimuksista joitain kohtia, sillä se päätettiin julkaista.

Miten on, te jotka olette kustannuskynnyksen ylittäneet? Löydättekö jotain lisättävää listaani (nämähän ovat tyystin omia päätelmiäni, en ole näitä keneltäkään kustantamon ihmiseltä kuullut)? Tai jotain, mitä siellä ei pitäisi olla?  Entä mitä luulette, mitkä ominaisuudet olivat omassa käsikirjoituksessanne avainasemassa kustannussopimuksen saamisessa?


16 kommenttia:

  1. Siitä ei taatusti ole _haittaa_ että on julkisuuden henkilö, ja joissain tapauksissa on kirjallinen jälki hieman haiskahtanut siltä että nyt ratsastetaan vähän enemmän nimellä kuin tekstillä (enkä tällä tietenkään tarkoita, etteikö julkkis voisi osata kirjoittaa, viittaan yksittäistapauksiin).

    Noin muuten, oman kokemukseni perusteella väittäisin että suurin osa riippuu ihan vaan tuurista :) Tottakai tarinan pitää kantaa ja tekstin olla vähintään kehityskelpoista, mutta yhtä tärkeää on se, että tarina päätyy oikealle lukijalle. Voisin lyödä vetoa, että monta hienoa kirjaa on jäänyt julkaisematta siksi että kässärin vastaanottajalla on ollut huono päivä ("Ja taas joku lähettää räpellyksiään, ei hlvti!"), tai joku juttu tekstissä on sattumoisin osunut hänen inhokkilistalleen ("Äh, en voi sietää zombitarinoita"), tai ihan vaan siksi että on niin jumalaton kiire että ei ehdi eikä jaksa lukea kahta lausetta pitemmälle.
    Mutta jos teksti osuu juuri sen ihmisen silmiin, joka löytää siitä jotain kiinnostavaa ja ihastuttavaa, "sitä jotakin" - sitten se on menoa :)

    Tietysti on niitäkin esikoiskirjailijoita, jotka kirjoittaa heti ensitöikseen niin uskomattoman, hengästyttävän, loistavan suurromaanin, että puusilmäisin ja uupuneinkin tyyppi näkee sen kimalluksen jo kilometrin päästä, mutta semmoiset taitaa olla vähemmistössä.

    VastaaPoista
  2. Tuo myyvyys on niin masentava juttu. Eli se on asia, josta stressaan esikoiskirjan julkaisun jälkeen eniten. En tahdo (eikä varmasti kukaan muukaan kirjoittaja) kirjoittaa mitään miettien onko tämä myyvää tekstiä. Sehän veisi kaiken luovuuden ja innon kirjoittamisesta. Se, myykö kirja yhtään, vaikuttaa kustantamon tekemiin seuraaviin kustannuspäätöksiin. Toisaalta esikoiskirjalta ei odoteta mahdottomia myyntejä. Lukijoiden luottamus pitää ensin kasvattaa, ellei sitten ole mediaseksikäs aihe.

    En itse tuntenut yhtäkään kirjailijaa (ellen sitten laske mukaan Taija Tuomista, jonka kahdella viikonloppukurssilla olin käynyt) tai kustantajaa etukäteen, joten minustakin on ihan puppua, että väen tunteminen olisi tarpeen. Kunhan kirjoitin sellaista tekstiä, joka kumpusi sisältä. Unohdin kaikki rajoitteet, sen miten pitäisi kirjoittaa ja mistä asiasta ja annoin mennä. Sieltähän se oma ääni sitten löytyi. Ja sillä muidenkin kirjailijaksi pyrkivien pitää mennä. Löytää sisältään se innostus, jota tuntiessa kaikki, myös sisäiset estot, katoaa.

    Myyvyys on juttu, joka pitää mielestäni unohtaa täysin kirjoittaessa. Tosin se on tietysti asia, joka vaikuttaa kustantajan päätökseen. Mutta jos kirjoittaa sisäisen palon (ah mikä ilmaisu) takia, pitää kirjoittaa pääasiassa siitä aiheesta, mikä saa sen liekin kasvamaan.
    Okei, taidan olla aika kirkasotsainen tässä asiassa.

    Jos julkaisu on hyvin tärkeä motivaation lähde pitää toki varmaan unohtaa hyvin omaelämänkerralliset tarinat (ellei niissä ole jotain suurta joukkoa kiinnostavaa mukana). Muutoinhan mikä tahansa tarina voi muuttua kiinnostavaksi vain siksi, että kirjoittaja osaa kuvata sen niin kiinnostavalla tavalla. Vai?

    VastaaPoista
  3. Anu, jossain määrin on lannistava ajatus, että hyvänkin käsikirjoituksen saaminen läpi voi olla niinkin pienestä kiinni kuin yhdestä väärästä sanavalinnasta tai kustannustoimittajan huonosta päivästä. Mutta sellaistahan se elämä on, sattumien ja onnenkantamoisten summa!

    Hannalle: Olen täysin samaa mieltä, että myyvyys pitää unohtaa silloin, kun kirjoittaa ja luo uutta. Ei siitä mitään tulisi, että yrittäisi jotain, mikä ei luonnostaan synny. Aihe valitsee kirjailijan -- näin olen kuullut sanottavan.

    Niiden, jotka väen vängällä ja tosissaan haluavat tulla kustannetuiksi kirjailijoiksi, mutta epäonnistuvat yrityksessään kerta toisensa jälkeen, olisi kuitenkin tarpeen analysoida tarkkaan oma aihe, käsittelytapa ja se, onko käsikirjoitukselle tilausta markkinoilla. Sieltä voi löytyä syy siihen, miksi ei nappaa.

    Toisaalta, ainahan on olemassa se tuntematon tekijä, johon ei voi varautua.

    VastaaPoista
  4. Yhdyn Hannan kommenttiin myyvyyden unohtamisesta. Mutta pakko myöntää, että nyt kun elelen melko köyhästi jätettyäni opettajan uran, silmissä kiiluu toive siitä, että kirjani olisivat sen verran "myyviä", että minut katsottaisiin sopivaksi edes apurahan saantiin. Pelkään tosin, että pitää olla hieman menestyneempi saadakseen apurahaa(kaan).

    Minä en ole aivan varma siitä, onko tarina tärkein. Sillä luulen, että molemmat romaanini ovat kielen tasolla huikeita, mutta tarinan tasolla eivät niin (olen kovin jäävi puhumaan tarinan tasosta omieni kohdalla, kun itse näen ne kuitenkin rakkaina :) ).

    Joten väittäisin, että jos kieli on todella hallussa vaikka tarina itsessään ei olisi mitenkään ihmeellinen, saa kustannussopparin aikaiseksi. Ei välttämättä kylläkään isosta talosta - kuten minulle on käynyt. Tosin luulen, että omat romaanini ovat tarinan tasolla "pelottavia riskejä" isoille kustantamoille.


    Ai niin ja kiitos Hanna, sinun kauttasi löysin tämän mielenkiintoisen blogin luettavaksi :) Niin ja onnea itse sinulle, J.S.!

    VastaaPoista
  5. "Anu, jossain määrin on lannistava ajatus, että hyvänkin käsikirjoituksen saaminen läpi voi olla niinkin pienestä kiinni kuin yhdestä väärästä sanavalinnasta tai kustannustoimittajan huonosta päivästä."

    Siksipä ei pidäkään antaa periksi yhden hylsyn perusteella :)

    VastaaPoista
  6. Helmi-Maaria Pisara, kiitos ja tervetuloa lueskelmaan ja kommentoimaan! :)

    Mietin tuota sanomaasi kielen tärkeydestä. Ihan varmasti se on osatekijä, mutta paljon riippuu tyylistä ja genrestä mihin kirjoittaa. Esimerkiksi viihdettä kirjoitettaessa liian korullinen ja koukeroinen kieli voi vieroittaa lukijan ja tarina jää taka-alalle. Luen parhaillaan Raija Siekkistä ja teksti on niin intensiivistä ja ahmaisevaa, että väliin on pakko lukea jotain, jossa on vähemmän sivulauseen sivulauseita ja pilkkuja. Silti pidän Siekkisestä paljon, mutta esimerkiksi Gabaldonin kirjoja en olisi kovin pitkälle lukenut, jos tyyli olisi ollut sama! :D

    Yritän kai sanoa, että minun tapani kirjoittaa (tällä hetkellä ja tätä trilogiaa) on viihteellinen. Tarinan on oltava hyvä ja kielen selkeää, vaivatonta lukea. Lähestyin siis epäilemättä aihetta omasta näkövinkkelistäni. Toit hyvän pointin esille!

    Anulle: Näinhän se on! Siis kaikki te, jotka luette tätä ja tuskailette hylsyjä, älkää lannistuko. Uskokaa itseenne ja käsikirjoitukseenne!

    VastaaPoista
  7. Tuota väitettä, että kustannussopimusta ei saa, ellei ole jostain yhteydestä tunnettu nimi tai tunne jotakuta kustannustoimittajaa henkilökohtaisesti, markkinoivat meille esikoiskirjoittajille ennen kaikkea kirjoituskurssien vetäjät, jotka itse tosin ovat jo ylittäneet julkaisukynnyksen, mutta joskus vasta vuosien päästä. Eli on turha syyllistää meitä katkeruudesta, jos uskomme sen mitä meille laadukkat ohjaajat ja muutoinkin ihan hyvät tyypit väittävät. Mitä katkeruutta on olla realisti?

    Vaan ei hätää, sillä kuten eräs näistä mainituista on tiettävästi toistuvasti sanonut: Suomi on niin pieni maa, että kaikki täällä tuntevat jonkun kustannustoimittajan.

    Odotan sitä tutustumista....kässäri maatkoon valmiina kovalevyllä siihen saakka.

    VastaaPoista
  8. "Siksipä ei pidäkään antaa periksi yhden hylsyn perusteella :) "

    Tässä anuh:n lausahduksessa olisi yksi itseä kiinnostava blogikirjoituksen aihe; käsikirjoitusten lähettäminen kustantamoille ja myöntävää vastausta edeltäneet vastaukset :) .

    VastaaPoista
  9. Kuten Hannaa, minuakin tuo myyvyys masentaa aika ajoin. Sillähän tarkoitetaan sitä, että valtavirta tykkää ja ostaa. Mutta Suomessa on myös paljon lukijoita, jotka pitävät muusta kuin siitä kaikkien myyvimmästä kirjallisuudesta. Heillekin täytyy löytyä luettavaa.

    Tahdon uskoa, että kustannuspäätöksissä myyvyyttä enemmän painaa tekstin persoonallisuus. Kirjoittajan omaäänisyys voi näkyä rakenteessa, tarinassa, kielessä, tyylissä. Omaa on löydyttävä, jotta tuntemattomana pääsee seulan läpi.

    Komppaan Anua siinä, että iso annos onnea tarvitaan, jotta oma teksti kohtaa kustantamossa oikeaan aikaan oikean lukijan. Joskus voi käydä niinkin, että potentiaali kässäri unohtuu kahdeksi vuodeksi kustannustoimittajan muuttolaatikon pohjalle, nimimerkillä "kokemusta on".

    VastaaPoista
  10. Sulamithille: Näin erilainen voi olla käsitys realismista. Sinulle se on sitä, että uskot ettei käsistä saa läpi ellei tunne kustannustoimittajaa; minulle se on sitä, että myös tyypit, jotka eivät tunne kustannustoimittajia saavat käsikirjoituksensa läpi. Erilainen katsantokanta on aina tervetullut!

    Omalle kohdalleni on sattunut vain sellaisia ohjaajia, jotka ovat painottaneet käsikirjoituksen, ei suhteiden, merkitystä, ja koska olen tämän omakohtaisestikin kokenut, haluan uskoa siihen.

    Joanna, laitetaan korvan taakse. :)

    Kirstille: Haluan vielä selventää varmuuden vuoksi, etten suinkaan halunnut painottaa myyvyyttä sen vuoksi, että pitäisin asiantilaa hyvänä ja tavoiteltavana vaan enemmänkin siksi, että markkinataloudessa se usein on hallitseva ominaisuus. Paljon on ja paljon tarvitaan sellaistakin kirjallisuutta, joka ei valtavirtaan iske. Kirjallisuus on kulttuuria, ei vain kaupankäyntiä!

    Joskin on hyvä muistaa, että moni kaupallinen ja myyvä mahdollistaa sen persoonallisemman ja epäkaupallisemman kustantamisen.

    VastaaPoista
  11. Mielenkiintoinen aihe, ja sellainen, jota olen itsekin pohtinut. Omalla kohdallani uskon, että lähetin oikeanlaisen käsikirjoituksen oikeaan aikaan oikeaan kustantamoon. (Unohdetaan ne toiset kustantamot, jotka lähettivät pelkkiä kylmiä hylsyjä... ;D ).

    Toisaalta uskon myös, että jos ihminen on sinnikäs, pitkäjänteinen ja valmis kehittämään itseään kirjoittajana, hänellä on hyvät mahdollisuudet saada kustannussopimus jossain vaiheessa.

    Joskus tuntuu siltä, että aloittelevia kirjoittajia lannistetaan turhan päiten. On hyvä palauttaa maan pinnalle, jos joku ajattelee tienaavansa kirjoilla rutosti rahaa, mutta on tarpeetonta retostella sillä, kuinka harvat yrittäjistä saavat sopimuksen. Miksi tuhota toisen toiveita? Mistä sen tietää? Lannistamisen kohde voi olla se seuraava suuri suomalainen kirjailija.

    Ai niin, yhtään kustannustoimittajaa en tuntenut ennen sopimusta. :)

    VastaaPoista
  12. Magdalena Hai, olen samaa mieltä kanssasi siitä, että mahdollisuudet saada kustannussopimus on joskus (silloin kun käsikirjoituksessa ei ole mitään vikaa) kiinni myös siitä, jaksaako kirjoittaja olla tarpeeksi kärsivällinen ja sinnikäs. Kuinka moni on heittänyt hanskat naulaan, jos ei ole tärpännyt ensimmäisellä tai toisella kerralla? Se tuskin on kenenkään tiedossa, mutta uskoisin, että niitä tapauksia on ja paljon.

    Tuo ajatus kirjoittajien lannistamisesta herätti seuraavanlaisen pohdinnan: Esikoisteoksen läpisaajien määrä suhteutettuna uusien käsikirjoitusten tarjontaan on kutakuinkin tiedossa ja se on pieni. (Muistanko väärin jos sanon, että prosentin, parin luokkaa? Korjatkaa, jos olen väärässä.) Joillekin tämän faktan kuuleminen voi olla lannistavaa, mutta mielestäni se palvelee hyvin ainakin yhtä tarkoitusta: ne, joilla on tarpeeksi kunnianhimoa ja halua kirjoittaa julkaisukelpoista tekstiä, puskevat todennäköisyyksistä huolimatta eteenpäin.

    Niille, jotka luopuvat leikistä, se ei ehkä ollutkaan niin tärkeää.

    VastaaPoista
  13. Kyse ei ole siitä, että kässäri automaattisesti hyväksyttäisiin, jos tuntee kustannustoimittajan. Vaan siitä, että jos kirjoittaja ei ole ensi lauseella tajun kankaalle iskevä kirjoittaja, ei kustannustoimittaja viitsi tekstiä lukea. Kyllä minä uskon siihen, että jos nimi on jostain yhteydestä tuttu, tekstiin tutustutaan ihan tosissaan ja jos se ei sellaisenaan mene läpi - kenenkä menisi - niin korjausehdotuksia esitetään, ei allekirjoittamatonta hylsylappusta.

    VastaaPoista
  14. Sulamith, voi kunpa voisinkin olla noin varma, mikä kustannustoimittajan huomion kiinnittää ja mikä herpaannuttaa. ;) Kuten olen varmaan jo aiemmin todennut, moninaiset ja tutkimattomat ovat kässäreiden tiet. Ja niin paljon on kyse sattumasta sen parhaimmankin käsiksen kohdalla. Kustannustoimittajillakin on henkilökohtaisia mieltymyksiä ja joskus soppari on tosiaan kiinni siitä, kenen luettavaksi se osuu. Joten siinä mielessä voi olla eduksi tuntea kustannustoimittaja tai joku sisäpiiristä, sillä kerralla oikeaan paikkaan ohjattu käsikirjoitus voi säästää useita odotusvuosia. Mutta mikään edellytys se ei ole.

    Ihan mielenkiinnosta, oletko itse lähettänyt käsikirjoitusta kustantamokierrokselle? :)

    VastaaPoista
  15. Kuten kerroin, se makaa kovalevyllä. Vasta kaksi arvostelupalvelua käyty läpi. Niiltä ei ihmeitä tullut korjausehdotuksiksi, joten itse pitää lopputulosta hioa.

    VastaaPoista
  16. Sulamith, toivotan sisua hiomiseen ja onnea käsikselle sitten kun se lähtee kustantamoihin!

    VastaaPoista