19.11.2012

Mitä lukemasi kirjat kertovat sinusta?

YA-luokittelukeskustelun jälkimainingeissa rannalle huuhtoutui kysymys siitä, millä tavoin lukemamme kirjat määrittelevät meitä.

Tuntuu olevan melko yleistä, että jotakin lukemaansa genreä saattaa häpeillä tai vähätellä, jos siitä pitäisi mainita julkisesti porukassa, joka ei koostu vain lähimmistä ystävistä. Tämä kertoo mielestäni siitä, että on olemassa kirjoja, joita on yleisesti hyväksyttyä lukea, ja kirjoja, jotka antavat mielestämme "vääränlaisen" kuvan siitä, keitä olemme.

Jos haluaa antaa itsestään sivistyneen ja järkevän ihmisen kuvan, kertoo lukevansa klassikkoja ja kotimaisia Finlandia-ehdokkaita. Elämäkerrat ovat myös luettavaa, jotka kuvastavat lukijansa halua oppia sekä maailman historiasta että merkittävistä ihmisistä. Ylipäätään tietyssä seurassa voi olla tarpeellista korostaa, että lukee vain kirjoja, jotka perustuvat tositapahtumiin, kertovat ihmisistä, jotka ovat oikeasti eläneet, tai ainakin kirjan tapahtumat sijoittuvat maihin ja kaupunkeihin, jotka ovat olemassa ja joiden faktat on kuvattu mahdollisimman oikein. Fiktio on kuitenkin aina fiktiota, faktojen oikeellisuudesta huolimatta. Monelta löytyy sisäsyntyinen tarve saada jotakin "hyötyä" lukemastaan -- kenties jotain kouriintuntuvaa, jolla perustella tällainen joutilas pahe.

Ani harvoin olen kuullut kenenkään kailottavan, että tykkää lukea eroottista kirjallisuutta, kioskien pehmopornoa tai vaikkapa juuri nyt Amerikassa hurjan suosittua homoeroottista romantiikkaa (m/m romance), jonka suosion kasvu saattaisi olla yhteydessä netissä kukoistavaan slash-fanifiktioon ja japanilaisten yaoi-mangoihin (puhumattakaan e-kirjojen lukulaitteiden tarjoamasta mahdollisuudesta hankkia lukemista edullisesti ja lukea niitä anonyymisti).

Jopa lasten kirjojen ja nuorten kirjojen lukemista olen kuullut aikuisten selittelevän. Vähintään täytyy voida sanoa tekevänsä kirjan aihepiiristä tutkimusta, ellei löydy omia tai serkun lapsia, joille niitä lukee tai antaa lahjaksi. Tietenkin jos kirja on hitti, selitykseksi riittää, että "pitäähän sitä tietää, mistä puhutaan". Tämä pätee mihin tahansa kirjaan, joka ei kuulu sivistyneen ja järkevän ihmisen lukemistoon.

Fantasiasta voi mainita huoletta lukeneensa Taru sormusten herrasta ja Harry Potterin, mutta hirveän paljon syvemmälle jos sukeltaa fantasiakirjailijoiden ja -teosten nimeämisessä, ei sivistyneisyyspisteitä ainakaan lisää kerry -- voi käydä jopa niin, että saldo menee miinukselle.

Scifiä lukevat vain insinöörinörtit, ne samat jotka pelaavat tietokonepelejä. Paitsi jos on kyse Rajaniemen teoksista: ne sentään on kirjoittanut suomalainen huippumatemaatikko -- ja vieläpä alun perin englanniksi!

Runoja lukeva ihminen on joko kirjallisuusromanttinen haaveilija tai tulisieluinen idealisti -- paitsi jos lukee Heli Laaksosta ja Tommy Tabermannia. Jälkimmäisessä tapauksessa tämä henkilö ei oikeita runoja lukevien mielestä tiedä runoista yhtään mitään. Valtavirta kuvittelee helposti, että runot ovat vaikeita ja niitä täytyy osata analysoida ja tulkita oikein, jotta olisi edes mieltä yrittää. En ole elämässäni yhtäkään runoanalyysia tehnyt, en edes osaisi, mutta saatan nauttia runosta, vaikka en sitä ymmärtäisikään niin kuin runoilija ehkä on tarkoittanut. Hyvin paljon on kiinni siitä miten runo istuu suuhun, miltä sanat maistuvat, mitä se herättää sisällä. Runous on viime vuosina tullut näkyvämmäksi ja  -- uskaltaisin väittää -- monimuotoisuudellaan kurottunut lähemmäs tavislukijaa. Runoudesta kouhkaamiselle on sijansa, sillä runous kiteyttää maailmasta olennaisuuksia. Lyhyen mitan luulisi sopivan nykyihmisen keskittymiskyvylle mainiosti: runo on pieni mutta syvä.

Mitä unohdin?

Ainakin esseet, nuo minulle melko tuntemattomat kirjoitukset. Tästä päättelen, että esseitä lukevat ovat sivistynyttäkin sivistyneempiä yliopiston käyneitä ja korkeakulttuuria arvostavia ihmisiä, joille populaarikirjallisuus maistuu tuhkalta. He tuhahtavat joko sisimmässään tai ääneen, jos joku luulee kirjasivistyksensä olevan mallillaan, kun se Finlandia-palkittu on tullut luettua. Esseitä lukevat arvostavat kirjallisuudessa ennen kaikkea uudistumista, haastavuutta ja kaavojen ja rajojen rikkomista. He haluavat, että kirja puree heitä takamukseen: he eivät halua, että se vähentää heidän stressitasoaan suostumalla silitettäväksi.

***

Mitä luulette, arvon lukijat: kertooko kirjahyllymme sisältö meistä totuudenmukaisesti? Piirtääkö lukuhistoriamme meistä oikeat käyrät? Onko kirjallisuuden lajityyppien arvottaminen subjektiivisin mieltymyksin ongelma, joka ei poistu? Kyllästyttääkö korkeakirjallisuuden ja populaarikirjallisuuden vastakkainasettelu? Oletko kohdannut elitistejä tai elitismiä?

Entä löytyykö sinun kirjahyllystäsi tai lukulaitteestasi kirjallisuutta, josta et ole tohtinut kenellekään mainita?

P.S. Varmistukseksi vielä tähän loppuun: tämä on kirjoitettu huumorinhäive silmäkulmassa. En luota vielä tarpeeksi kirjalliseen ulosantiini, jotta saisin tämän tunnelman varmasti välitetyksi lukijalle asti. Hymiöihin tai vinkiöihin en alennu, olen sillä tavalla elitisti.

25 kommenttia:

  1. Kaverithan sanoo, että luen homopornoa... ja minä kun niin olen yrittänyt sitä salata. Ei ne nyt oikeasti mitään pornoa ole, mutta näin kärjistetysti sanottaessa sitähän tuo hyllyni sisältö joillekin on. Eipä sitä pahemmin tule mainostettua, vaikka välillä läppä asiasta lentääkin, mutta mikäs siinä kyllä se on minun kirjahylly josta kaverit monesti kirjoja lainaavat kirjaston ohella :D

    Itse en kuitenkaan ole yhtäkään fanfikkiä eläissäni lukenut, vaikka olen muutaman tekstin netissäkin lukenut, mikä on epätavallista niissä piireissä joissa liikun. Yaoiakaan en ole lukenut, joten tiedä sitten mistä syystä tämä kirjallisuuden piirre minua vetää puoleensa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin unohdin lisätä, että kyllä minä muutakin luen, mutta muun kirjallisuuden etsimiseen joudun käyttämään enemmän aikaa, jos haluan löytää jotain mistä oikeasti voisin pitää.

      Poista
    2. Minä luulin että homoporno on itseironiaa, ts. kaverini lukee mangaa ja fikkejä ja läpällä peräti kukkoilee sillä, että kyllä vanha kunnon poikien välinen akti eikun siis poikarakkaus höllii.

      Poista
    3. Kyllähän sillä tulee joskus kukkoiltuakin, muttei ihan joka porukassa :D
      Tulee niitäkin hetkiä kun pitää vaan tukkia joidenkin kavereiden suut, ettei ihan kaikkea tuu hölötettyä. Ja tulee niitä baileysin täyteisiä perjantai-iltoja kun ei haluaisi myöntää mitä kaiuttimista sillä hetkellä kuuluu ja sitten viellä huomaa ajautuneensa taas tietyille sivuille.... silloin miettii miten tähän on päädytty.

      Poista
    4. Tämä keskustelu viihdyttää minua kovasti. :)

      Poista
    5. Kuulostaa siltä, että kirjahyllylläsi käy vilske. ;)

      Minä olen jo pitkään ollut viehättynyt miesten tai poikien välisestä rakkaudesta fiktiossa, sillä heteroromantiikkaa jo pari vuosikymmentä lukeneena sen kaavamaisuudet ja henkilösuhteiden asetelmat ovat välillä liian tuttua luettavaa.

      Poista
    6. Minä lukisin mieluiten naisten välisestä rakkaudesta mutta toisaalta ihan kaikkien ei-heteroista kertovien kirjojen kohdalla on aktivistin tuntosarvet pystyssä. Mikään ei kelpaa vaikka melkein toivoisi että kelpaisi.
      Mitenköhän heteroromantiikkaa voisi uudistaa, siinäpä kysymys. Minulla on suunnitteilla teksti, jossa keskiössä on heteropari, ja koska rakkaudesta kirjoittaminen noin yleensä on lähes saman tien klisee, miten homman sitten toteuttaa! On se typerää että kliseisyys tulee sukupuolista mutta minkäs teet.

      Poista
    7. J.S itse tykkään käyttää tuota samaa teoriaa, että hetororomantiikat on jo luettu, mutta kaverit ei vaan aina osta sitä.

      Dee itse en usko, että kliseisyys johtuu pelkästään sukupuolista vaan pikemminkin tarinasta itsestään. Varsinkin nuortenkirjoissa juonet tuntuvat väliin hyvin kaavamaisilta, mutta kyllä niitä erikoisempiakin sitten löytyy, mutta sitten joskus taas horjahdetaan omaan makuuni liian erikoiseen.

      Mutta esimerkiksi minut saa ylpeys ja ennakkoluulo kierimään yhtälailla fanityttö rullana kuin kaiken se kestää, joten uskon kaiken olevan kiinni kokonaisuudesta. En minä niitä poika tapaa poika juttujakaan jaksa lukea jos ne tuntuvat samalta kuin viisi edellistä (elleivät hahmot sitten yllätä, hahmot ovat minulle se tärkein juttu).

      Poista
    8. Ketunleipä, mitä kaverisi sitten antavat selitykseksi? ;)

      Poista
  2. Hehee, voin kertoa että kyllä minä ihmisten kodeissa käydessäni silmäilen läpi kirjahyllyt ja teen johtopäätöksiä. Ne eivät tosinvälttämättä ole noita kuvaamiasi...esim. hylly jossa on vain ja ainoastaan arvostettuja klassikoita ja Finlandia-voittajia on paha, vaikka teoreettisesti onkin mahdollista että on lukija jonka kirjamakuun juuri ne osuvat olemaan ne parhaat.

    Se on lähtövaatimus että lukijalla on maku, olipa se maku mikä tahansa, eli hyllystä löytyy esim. jonkun kirjailijan useampi teos. Annos laaja-alaisuutta on seuraava iso plussa, eli jos hylly on vaikka täynnä pelkkää scifiä niin se ei ole vielä suuri syy innostua ihmisen kirjallisesta mausta...

    Ja minähän olen niin itsekeskeinen että ei minua suuremmin kiinnosta miten muut ihmiset arvostelevat lukemisiani, jos minä jostain pidän niin se on hyvä kirja, lajityypistä riippumatta. Silloin tällöin tietty hieman säälittää ihmiset jotka elävät liian tiukasti noissa korkeakulttuurin ja populaarikirjallisuuden poteroissa, kummalla tahansa puolella, molemmat menettävät paljon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "...esim. hylly jossa on vain ja ainoastaan arvostettuja klassikoita ja Finlandia-voittajia on paha..."

      Todennäköisesti jos tutkii tällaista hyllyä lähemmin, huomaa että jotkin kannet narskahtavat uutuuttaan kun ne avaa, ja monissa on vielä hintalappukin takakannessa. ;)

      Oma lukunsa on Kirjakerhohyllyt. Uskollisesti maksetaan kuukauden kirja, joka luetaan joskus jos jaksetaan. Kertooko se lukijan passiivisuudesta: luetaan sitä mitä kotiin tarjotaan, ei etsitä, pengota, tutkita? Annetaan jonkun muun päättää, mitä lukee.

      "Silloin tällöin tietty hieman säälittää ihmiset jotka elävät liian tiukasti noissa korkeakulttuurin ja populaarikirjallisuuden poteroissa, kummalla tahansa puolella, molemmat menettävät paljon."

      Samaa mieltä!

      Poista
  3. Mahtava postaus!
    Minä luen näköjään paljon väkivallasta, mitä kamalampaa, sitä parempi. Kirjallisuutta harrastava jengi ei tätä pääasiassa tuomitse mutta auta armias kun menin pitämään esitelmän Jan Guilloun Pahuudesta koulussa! Luoja niitä paheksuvia katseita - eikä Pahuus edes ole kovin hc jos vertaa vaikka Dennis Cooperiin, joka osaa oikeasti olla sairas ja oksettava.
    Miksi pidän tällaisista kirjoista, en tiedä. Katharsis?

    Jos puhutaan genreistä, niin realismi on ehdoton ykkönen. Siihen suhtaudutaan mielestäni melko neutraalisti, ehkä sen takia kun se on niin laaja käsite, jonka alalajeja voi keksiä vaikka miten paljon. Nuortenkirjoja taidan lukea eniten, ja sehän nyt on tosi saastaista ja kamalaa ja menee pahempaan suuntaan mitä vanhemmaksi tulen.

    Fantasiaan suhtautuminen on mielestäni muuttunut tai vähintäänkin muuttumassa. Scifikään ei ole nörteille tarkoitettu (etenkin nyt Nälkäpelin jälkeen), joskin tämä saattaa koskea vain minun ikäluokkaani.

    Loppupeleissä tuntuu, että suosikkigenre ei välttämättä kerro lukijastaan mitään. Esim. minä ja kaverini luimme samaan aikaan Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät. Pidimme kirjasta kummatkin - totaalisen eri syistä. Minä ignoorasin fantasiaelementit ja kaveri tuhahteli ihmissuhdeosioille. Toki esimerkkini koskee vain yhtä kirjaa mutta luulenpa, että tässä on jälleen määrittelyn vaikeus. Tai ei niinkään, ehkä kyse on enemmänkin siitä että jokainen lukija lukee kirjan tavallaan, genrestä viis.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sekin on hyvä huomata, että lukumakukin voi muuttua ja vaihdella elämänvaiheiden myötä. Miten se kertoisi sitten ihmisestä kokonaisuutena juuri nyt?

      Ehkä enemmän kuin siitä mitä lukee, on kyse siitä miten arvottaa genrejä. Kyllähän me väistämättä niitä jotenkin väritämme. Laitamme paremmuusjärjestykseen.

      Mutta mistä kirjallisuuden arvottamisjärjestelmät kumpuavat? Onko kaikki ulkopuolelta tullutta, opettajien, kirjastoihmisten, omien vanhempien, median, kaveripiirin jne. vaikutusta?

      Poista
    2. Ympäristö ja ehkä omat mieltymykset? Esim. minulle ei dekkarit uppoa ollenkaan, joten se genre ei ole listallani missään top vitosessa vaikka noin yleensä dekkarit ovat tosi suosittuja. Tai joku pararomantiikka, joka toisaalta on myös tosi vihattua, ehkä kohdeyleisön takia? Teini-ikäinen tyttö kun ei ole yhteiskuntamme arvostetuin olento.

      Poista
    3. "Teini-ikäinen tyttö kun ei ole yhteiskuntamme arvostetuin olento."

      Jäin ihan miettimään tätä lausetta. Liittyyköhän paranormaaliin romantiikkaan jokin voimaannuttamisen kokemus kohdelukijoissaan?

      Poista
  4. Hyvä kirjoitus. Pohdiskelen täällä itseäni kirjahyllyni valossa. Myönnän kyllä aika auliisti kaikki sellaiset lukemiseni, joita ei joidenkin mielestä kannattaisi sanoa ääneen. Niin kuin Viisikot ja Britta-kirjat ja Twilightit ja salonkikelpoiset harrypotterit. Siinä vaiheessa kun valvoin öitä Gail Carrigerin steampunkin kanssa, kerroin niistäkin - ihan vaan siksi, että sain nähdä ilmeet... Sellaiset ihmiset, jotka tunnen vain työn kautta ja jotka tuntevat minusta vain siipaleen, eivät aina osaa suhtautua höyrykoneisiin, automatoneihin, vampyyreihin ja päivänvarjoihin ;). Se on aina yhtä viihdyttävää minulle ;).

    VastaaPoista
  5. ...ja mitä tuo ylläsanottu sitten kertookaan minusta?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On jännä, kuinka joitain kirjoja tai kirjailijoita saattaa piilotella kuin salaisuuksia, kuin fetissejä, joita ei halua päivänvaloon.

      Kirjahyllykin voi valehdella. Siellä voi olla kirjoja, joita ei ole vielä lukenut; lahjakirjoja, joita ei aiokaan lukea; kirjoja, jotka ovat asuinkumppanin. Entä kaikki ne kirjat, jotka sieltä on siivonnut pois? Kuinka paljon kirjahyllyjään siivotessaan miettii sitä, mikä on tarpeeksi arvokasta jäädäkseen? Arvokas kirjana vai lukukokemuksena?

      Niin paljon ihmisten välillä on kiinni ymmärtämisestä ja hyväksynnästä. Ehkä siksi se satuttaa, jos joku katsoo pitkin nenänvarttaan sinulle tärkeitä kirjoja tai kirjailijoita. Kirjallisuudella on muitakin tehtäviä kuin kertoa historiaa ja sivistää. Kirja voi lääkitä, parantaa, lohduttaa ja viihdyttää.

      Poista
    2. ...ja yleensä juuri ne kirjat, jotka lääkitsevät, parantavat ja lohduttavat, ovat niitä, joiden kohdalla kaikki ajattelevat, että "tätä en voi muille kertoa".

      Poista
    3. Totta, Rooibos!

      Ehkä ne kirjat, jotka lääkitsevät ja lohduttavat, ovat meille niin tärkeitä, niin läheisiä, että pelkäämme menettävämme jotain, jos ne paljastamme. Tai sitten pelkäämme joutuvamme naurunalaiseksi.

      Poista
  6. Mitä kertoo ihmisestä se, että viime aikoina on lukenut lähinnä novellikokoelmia? Olivat ne sitten uusrahvaanomaisia tai Tsehovia, mutta aina niitä vajaamittaisia. Pitäisi heittää takaisin järveen sellaiset. (chick littista en sitten erikseen mainitsekaan)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuulostaa ihmiseltä, joka on ajan hermolla. Pitkä proosa on so last season: novelli palaa! :)

      http://novelli.fi/

      Poista
  7. Tässä kirjahyllyäni katsellessa luulen, että vieras ihminen arvelisi minun perineen sen isovanhemmiltani kirjoineen päivineen. :) Joskus (useinkin) kieltämättä käy mielessä, mitä kirjastonhoitaja lukemisistani ajattelee. Meillä nimittäin on käytössä vielä perinteinen lainaustiski.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hehe, tuo on muuten totta, että kirjastossa muinoin tuli lainaustiskillä mietittyä, että mitähän tuo täti minusta tuumaa, kun tällaisia luen (setiä ei silloisessa kirjastossa ollut). Enää ei ole sellaista jännittänyt -- mahtoiko olla jokin nuoruusvaihe?

      Kun useampi vuosi sitten aloin kirjata Goodreadsiin melkein kaiken lukemani (kai sitäkin sensuroi jopa huomaamattaan tai huolimattomuuttaan), tajusin oman käsitykseni siitä, mitä luen, olleen vinksallaan. Lukupäiväkirja auttaa hahmottamaan mitä oikeasti lukee sen sijaan mitä kuvittelee lukevansa.

      Hauska kysymys myös on: "mitä kerron toisille lukevani" ja "mitä oikeasti luen".

      Poista
  8. Tästä tulee mieleen jatkokysymys: "Millaiseksi lukemasi kirjat ovat sinua kasvattaneet?"

    Kun tässä teekupposen kanssa tepastelen kirjahyllylle, näen siellä omia ja vaimoni Manga -pokkareita. Harry Potterit löytyvät kaikki kolmella kielellä, suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Muutakin englanninkielistä kirjallisuutta pilkistää vähän mistä milloinkin. Tämä osoittanee sen kuinka kiinnostunut olen lukemaan jotkin teokset niiden alkuperäisillä kielillä.
    (Harry Pottereiden englanninkieliset niteet toisaalta kavaltavat malttamattomuuteni. Uusimpien kanssa kun kesti tovin ennen kuin ne sai suomeksi. Loput hankin vain, koska tahdoin kokoelman täyteen.)

    Toiselta hyllyltä löytyy yleisesti fantasiaa ja Star Warsia. Scifiä ei lainkaan.
    (Star Wars on tyylipuhdasta fantasiaa, se sijoittuu irralliseen maailmaan omastamme, joskin avaruuteen, mikä ei ole todellakaan automaattisesti tiedefiktion merkki. Siinä ei ole yhtäkään todellista scifin ominaisuutta, joka vaatisi nykymaailmamme vaihtoehtoisuutta, tulevaisuutta tai muuta tieteellistä visiota omasta maailmastamme.)
    Tämä kertoo siitä, että lukiessani irtaudun mieluiten pois arkimaailmasta. Tahdon kuvitella, unelmoida ja unohtaa fysiikan lait. Realismia saa tuutin täydeltä päivittäin muutenkin.

    Sitten seassa on mm. Kolme muskettisoturia ja Sherlock Holmesin kokoelmanide. Nämä ja muutama muu kirja edustavat kiinnostustani joihinkin klassikoihin, pääasiassa joko ajankuvan, päähenkilön persoonan, pahisten tai muun seikan takia.

    Kauhua löytyy myös. Ehdottomasti.

    Erotiikkaa? Ei... vielä. Olen mies, eli olen ujo. Haen sitä lähinnä muiden teosten sivuilta. Kiinnostavien henkilöhahmojen tarjoilemina sitten kun heihin on mukavasti päässyt kiintymään muutenkin. Sanoisinko siis eräänlaisena miellyttävänä mausteena? (Fanservice...?)

    Ja sitten lisää sarjakuvaa. Albumeiden ja pokkareiden muodossa. Rakastan sarjakuvataidetta. Yleisestikin taidetta, mutta laatuvaatimukseni ovat melko korkealla. (En pidä punaisesta neliöstä vihreän kolmion päällä sinisellä taustalla... Haen taitoa ikuistaa valoja, pintoja ja muotoja, kuten ne voisivat esiintyä maailmassa.)

    Onneksi tee loppuu. Käännän selkäni kirjahyllyille ja ihmettelen miksi jälleen hairahdin pariin otteeseen höpisemään asianvierestä. Sitten muistan, että en ole lukenut puoliakaan niistä niteistä, joille juuri käänsin selkäni.

    Hymähdän. Vilkaisen teekupin pohjaa. Tosiaan, jos joku vieras tutkisi kirjahyllyni, hän varmastikin arvaisi pian millainen maku minulla on. Sama henkilö tajuaisi minusta muutakin kuullessaan kuinka moni niteeni on vielä lukematta.

    VastaaPoista