2.3.2015

Ideavarkauden pelosta ja omaperäisyydestä

Toisinaan kuulee villejä salaliittoteorioita ideoita varastavista kynäniekoista ja opportunistisista kustantajista, jotka saapuvista esikoiskässäripinoista poimivat parhaimmat ideat omien vakikirjailijoidensa laariin.

Suuresti huvitun näistä teorioista. Miksi? Koska

a) suurin osa kirjailijoista on sillä tavalla itsekeskeisiä, että he pyörivät omien ideoidensa äärellä, eivätkä hevin lotkauta korvaansa ulkopuolelta tuleville ärsykkeille, kuulostivatpa ne ärsykkeiden tarjoajista miten houkuttelevilta ja hyviltä tahansa,
b) hyvin harva käsikirjoitus oikeasti tarjoaa mitään niin erinomaista ideaa, että kannattaisi vaivautua,
c) jos käsikirjoitus sitten onkin tähtiluokassa ideoineen ja tarinoineen, kustantamolla ei ole mitään syytä olla ryhtymättä yhteistyöhön alkuperäisen tekijän kanssa: paitsi että moiselta välkyltä saattaa herua uusiakin kässärihelmiä, erinomaisella esikoiskirjalla on helpompi yrittää saada huomiota kuin jonkin rivikirjailijan vakiintuneella profiililla.

Pelko riistosta on kuitenkin olemassa. Miksi? Pelätäänkö sitä, että saisi elämässään vain yhden idean? Useimpien kirjailijoiden kohdalla tuntuisi pikemminkin olevan tavallista se, että ideoita on enemmän kuin mahdollisuuksia toteuttaa ne.

Idea itsessäänhän ei vielä ole mitään. Ne eivät kuulu tekijänoikeussuojaan, koska teoksen määritelmä ei täyty. Voi keksiä kymmenen hyvää ideaa, mutta tarvitaan toteutus ennen kuin mitään konkreettista syntyy. Toteutus vaatii aikaa ja työtä, ja huonolla toteutuksella voi pilata hyvän idean. Se nimittäin on erittäin helppo hukata. Syy löytyy keksijästä itsestään useammin kuin varkaudesta.

Joskus kyse on ajoituksesta. Koska onnistunut toteutus vie aikaa, voi hyvin olla, että joku toinen ehtii tehdä sillä välin jotakin hyvin samankaltaista, ellei jopa niin samanlaista, että oman idean toteutuksen loppuunvieminen alkaakin tuntua turhalta. Mutta onko se sitä, vai tuntuuko oma idea vain niin ainutlaatuiselta, ettei siitä voi kirjoittaa kuin kerran, yhdellä tavalla? On hyvä pitää mielessä niin genre-erot, kerrontatekniikoiden eroavaisuudet, näkökulman valinta, erilaiset lukijakunnat kuin alkuperäisen idean jatkojalostaminen. Sillä uskon, että jos todella löytää itseään puhuttelevan idean, sen toteuttamisen loppuunvieminen on kaikesta huolimatta vaivansa väärtti.

Oma juttunsa on synkronisiteetti, jonka huomaa, kun yhtäkkiä useampi kirjailija on käsitellyt samaa aihetta/kirjoittanut samaan genreen/käyttänyt samoja henkilönimiä tarinoissaan -- toisistaan tietämättä. Joskus sitä miettii, että minkälaisen yhteisen mielikuvitusmallin ihmiskunta mahtaakaan jakaa, sillä tietynlaisia juoniratkaisuja ja kerrontamalleja esiintyy ilman näkyvää yhteistä perustaa. Sillä tavalla niitä kliseitäkin syntyy.

Minä olen bongaillut Mifonki-sarjassa käytettyjä nimiä toisista spefikirjoista ja irvistellyt itsekseni. Turhaa sinänsä, sillä monet nimistä ovat ihan yleisesti käytössä olevia. Silti oli yllätys, että Bran esiintyy GoT:ssa ja Hurd Reeta Aarnion romaanissa Hän joka ei pelkää.

Juonikuviot ovatkin sitten toinen juttu. Täytyisi vain sisäistää, että kaikkea on jo käytetty, sillä romaaneja on kirjoitettu satoja vuosia ja tarinoita kerrottu tuhansia vuosia. Tiedostaminen on avainasemassa: joitakin kliseitä saattaa käyttää ihan tarkoituksella, samoin kuin juonikuvioita. Onhan kuitenkin niin, että myös lukijakunta uudistuu kaiken aikaa, eikä tuttujen tarinoiden päivittämisessä nykyaikaisempaan sävyyn ole mitään vikaa. Esimerkiksi kasvutarinat tuskin koskaan lakkaavat kiinnostamasta ihmisiä.

Sain kustannustoimittajaltani alustavaa palautetta Mifongin kätkemästä, ja kävi ilmi että yksi omaperäiseksi kuvittelemani ratkaisu (jota pohdiskelin ja kypsyttelin hyvän tovin päässäni), on käytetty vähintään pariinkin otteeseen fantasiakirjoissa, joita en ole sattunut lukemaan. Ehkä eeppiset fantasiakirjailijat jakavat jonkin saman mielikuvitusulottuvuuden jossakin... Niin että se siitä omaperäisyydestä. Kirjoittajan todellakin kannattaa koulia itseään huomaamaan, että se kuvittelemansa ainutlaatuisuus ja nerokkuus voi hyvin esiintyä yleisesti myös toisissa.

***

On siis idea ja on toteutus. Ehkä toimivaan tarinaan riittää, että jompi kumpi niistä on erityisen hyvä?

13 kommenttia:

  1. Tuota viimeistä olen minäkin pohdiskellut! On monta kirjaa, joissa idea on mainio, mutta toteutus epäonnistunut. Näitä kirjoja pidetään ehkä yleisesti ottaen huonoina.

    Sitten ne, joissa idea on kulunut ja kaikin puolin cliché, mutta toteutus mainio, vaikuttavat upeilta.

    Eli ei se, mistä kirjoittaa, vaan miten kirjoittaa! :D (Jotkut kylläkin onnistuvat sekä ideassa että toteutuksessa.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sillä miten kirjoittaa, on kyllä valtavan suuri merkitys. Tästä todistaa esimerkiksi viihteellisen romantiikan genre tai dekkarit, joissa samat ideat kiertävät vuodesta toiseen (mahdollisesti pienin muutoksin), mutta toteutus varioi sen verran paljon, että niitä on kiva lukea.

      Parasta herkkua tarjoillaan ehkä juuri silloin, kun sekä idea että toteutus osuvat kohdalleen. Se ei ole helppoa! :)

      Poista
  2. Ah, ideavarkauspelko. Itse en moista oikein ole osannut kokea koskaan, mutta tunnen kyllä kirjoittajia, jotka varjelevat omia ideoitaan kuin valtiosalaisuuksia ;)

    Joskus kyllä olen saattanut säpsähtää, kun huomaan toisen kirjoittajan mielen liikkuneen niin samoja ratoja kuin omani, mutta sekin on yleensä sellaista hyvänkaltaista hämmästelyä. Salla Simukan Lumikki -sarjan päähenkilö esimerkiksi sattui muistuttamaan niin paljon yhtä viimeksi työstämäni käsiksen keskeistä hahmoa, että minulta meinasi aluksi mennä kahvit väärään kurkkuun - onneksi pidemmälle lukiessaan sitten huomasi, ettei se oma hahmo sentään nyt itseltä salaa ollut kuitenkaan toisen kirjan sivuille kävellyt...

    Uskon muutenkin, että ideoiden määrä on joka tapauksessa jossain määrin rajallinen. Toteuttaa voi kuitenkin monin eri tavoin (ja taidoin). :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ideoita voi olla ihan hyvä varjella silloin, kun ne ovat pieniä ja hauraita ja vasta ajatuksen tasolla, mutta sitten kun ne on jo työstetty ja käsikseen kirjoitettu... Niin. Ehkä näissäkin tapauksissa on toisinaan kyse siitä nerokkuuden, ainutlaatuisuuden ja omaperäisyyden sitkeästä kuvitelmasta, joka kirjoittajaan yleensä jossain vaiheessa iskee. Kavala, kavala ego. ;)

      Ehkäpä ideoiden määrä saattaisikin kasvaa! Ne voivat ehkä olla jonkin Wanhan ja Muinaisen variaatiota, mutta raikkaaksi ne tekee ajankohtaisuus tai esimerkiksi jokin tieteen uusi löytö.

      Hurja yhteensattuma tuo Lumikki! :D Bongasin itse juuri tänään yhden sanan, joka on ilmeisen olennaisessa osassa syksyllä tulevassa kotimaisessa romaanissa (ei minun), esiintyy eräällä poliittisella toimijalla (en kannata) ja jonka kirjoitin omaan kässäriini tammikuussa. Voi ei: synkronisiteettiä, vai silkkaa huomion kiinnittymistä yksittäiseen sanaan?

      Poista
    2. Heh, niinpä, sattuuhan noita.

      Onneksi sarjassa hahmoa vietiin sitten vähän toisenlaiseen suuntaan, niin ei tarvinnut koko omaa käsistä myllätä uusiksi ;) (Samalle käsikselle vieläpä kävi niinkin katalasti, että olin onnistunut keksimään sille mielestäni aika pätevän nimen ja sitten myöhemmin sainkin kuulla, että sama nimi on yhdellä tänä vuonna ilmestyvällä kotimaisella elokuvalla.)

      Mutta onhan se varmasti niinkin, että itse näihin kiinnittää ekstrahuomiota.

      Poista
  3. Mulla oli Tulen tyttärissä jokin nimi, jonka sitten bongasin Kuninkaan tahdosta :D Arvaa vain, muistanko enää mikä se oli...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ainiin, Endor(i). Tosin sulla se on etunimenä, ja TT:ssä kansan nimityksenä.

      Poista
    2. Pakkohan minunkin oli tarkistaa! :D Joo, Endor. Se esiintyy ekan kerran Ritarin ansiossa, joten se on ilmestynyt kässäriini joskus 2013 vuoden lopulla. Villiä!

      Poista
  4. Ideavarkauksissa pelkään eniten sitä, että joku on ehtinyt varastaa ideani jo ennen kuin olen itse saanut koko ideaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä tämä on se yleisin ideavarkauden pelon muoto?

      Poista
  5. Niin... Ei se ihme ole, että usea saa saman idean toisistaan tietämättä. Joskus voi olla ihan alitajuistakin se idean ryövääminen. On joskus kuullut jonkun idean ns. sivukorvalla ja sitten vuosien jälkeen se tupsahtaa päähän omana ideana. Itselleni on näin joskus käynyt... http://juolahdus.blogspot.fi/2014/11/kirjoittamisen-tuska.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi ideat tosiaan ovat vapaata riistaa -- ainakin lain silmissä. Toki, jos kollega uskoutuu saamastaan mahtavasta ideasta ja toinen nappaa sen kysymättä omaan käyttöönsä _tieten tahtoen_, niin se on kyllä kurjaa kelmiyttä, ehdottomasti ja ilman muuta.

      Hehkuisaa ideakateutta tunsin viimeksi eilen, kun silmiini sattui lastenkirja, jossa kirja syö koiran -- ei toisinpäin niin kuin opettajat ovat tottuneet kuulemaan. :)

      Poista
    2. Tuohan on hauska idea, että kirja syö koiran... :) Aika usein olen kuullut myös juuri toisinpäin.

      Niin, ei se tosiaan mukavaa ole, jos on itsellä hyvä idea ja huomaa jonkun toisen käyttäneen sen, varsinkin jos on ilmiselvää että ihan varkaudesta on kyse. Toisaalta on sekin ymmärrettävää ettei tällaiseen voi ihan helposti mitään "lakiakaan" luoda. Tähän voisi siteerata Kaija K:ta "kuka keksi rakkauden"... ;-)

      Poista