Olen valuttanut itsestäni niin paljon sanoja kässäreihin, ettei blogiin ole jäänyt juuri mitään. Ajatukset ovat olleet tiiviisti työssä ja energia sen verran vähissä, että sisäänkäpertyminen on ollut välttämättömyys. Onneksi siihen on ollut mahdollisuuskin.
Mitä sitten olen puuhaillut?
- Mifonkeja. Olen punonut, puunannut ja puhissut, sillä tässä se nyt on. Tämä on viimeinen teos, mikä Ardisin ja Danten ja kumppaneiden osalta tulee. Mieli ei käsitä vielä urakan mittavuutta saati henkistä puolta, mikä liittyy pitkän sarjan valmiiksi saamiseen. Kun jokin valmistuu, se tarkoittaa myös päättymistä. Irtipäästämistä ja uuden alkua. Siihen liittyviä tunteita ei voi ennakoida, ne pitää elää läpi ennen kuin tietää.
- Urbaanin löytöretkeilyn antologiaa. Loppukesästä ilmestyvä Osuuskumma-teos Murtumia maisemassa on taiton viimeisessä oikoluvussa, joten siinä on riittänyt toimittajilla hommaa pitkin kevättä. Toimittamisen lisäksi olen antologiassa mukana novellilla Indiana, jossa on kryptozoologiaa, ihanaa teinidraamaa ja sortumavaaran vuoksi hylätty kaivoskylä, jonka alueella tapahtuu kummia.
 |
| Syksyn Kummalogin pääsee lukemaan tästä; https://issuu.com/minttucarole/docs/kummalogi_syksy2017 |
- Salaprojekteja. Tai ei ne niin salaisia ole, mutta blogissa en ole niistä tainnut kirjoittaa. Tällä hetkellä ne ovat kustantamokierroksilla, ja jos hyvin käy, myöhemmin niistä kuullaan lisää.
- Reissaamista. Toukokuussa piipahdin Ruotsissa, tarkemmin ottaen Uppsalassa, jossa järjestettiin fantasia- ja scifitapahtuma Swecon. Kunniavieraina oli Ann Leckie, Kameron Hurley, Siri Pettersen ja Saladin Ahmed, joten täytyihän sinne mennä! Pääsin vaihtamaan pari sanaa Ann Leckien kanssa, mikä oli aika mahtavaa. Mielenkiintoinen uusi kirjailijatuttavuus oli teksasilainen Katherine Arden, joka on kirjoittanut 1300-luvun alun Venäjälle sijoittuvan, kiinnostavan kuuloisen fantasiaromaanin "The Bear and the Nightingale" -- asuessaan teltassa Havaijilla! Katsotaan, jos jossain vaiheessa riittäisi energiaa raportin kirjoittamiseen.
***
Kauan kaivatuksi vastapainoksi kirjoittamiselle meille tuli reilu kuukausi sitten kaksi marsupoikaa, Hiisi ja Saukko. Niiden kanssa touhutessa vierähtää päivittäin helposti useampikin tunti. Lisäksi on mukavaa, ettei ole päivisin ihan yksin. Vaikka pojat nukkuvat isoimman osan kirjoitusajastani, ne välillä käyvät heiniä rouskuttelemassa ja juttelevat keskenään. Nukkuvaa marsua on meditatiivista katsella. Oivia stressinhoitajia, siis!
 |
| Hiisi ja Saukko levolla. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti