18.10.2012

Entä jos kirjoja...

...ei olisi?

Aloin miettiä tätä lainauskorvauskeskustelujen lomassa, kun moni ilmaisi tyrmistyksensä siitä, että tekijät kehtaisivat vaatia enemmän korvausta teostensa ilmaisjakelusta. Kirjastot lakkaisivat olemasta! Verorahoja tuhlattaisiin taas turhuuksiin! Joutavat apurahakirjailijat, ahneet laskelmoijat, ne aina vain vaativat lisää ja lisää!

Vedetäänpä hetki henkeä.

Mitä me menettäisimme, jos kirjoja ei olisi? Jos Suomessa kukaan ei kirjoittaisi, ei eilisestä, tästä päivästä tai huomisesta? Rajataan ajatuksesta ulos kaikki jo kirjoitetut kirjat. Ei olisi valtavaa arkistoa, josta ammentaa luku-annoksensa. Rajataan ulos ulkomaalainen kirjallisuus, tässä ajatusleikissä rajat ovat kiinni tiukemmin kuin Australialla. Kotona kirjojen painosta natiseva kirjahyllykin kantaisi enää pölyä.

Mitä meille jäisi?

Miten kävisi kustantamoiden väen? Kirjapainojen? Kirjakauppojen? Kustannustoimittajat saisivat etsiä leipänsä muualta. Kääntäjät jäisivät vaille sanoja, joita kääntää. Kuvittajat ilman tekstejä, joita kuvittaa. Kirjastonhoitajat luetteloisivat elokuvia ja tietokonepelejä -- ai mutta, niihinkin tarvitaan käsikirjoitus! Unohtakaa edellinen, kirjastoissa tarjoiltaisiin herkullisia croissanteja ja latte machiattoa.

Mitä tapahtuisi kaikille Harry Potter -penaaleille ja Nalle Puh -repuille? Twilight-paidoille? Myydyille elokuvaoikeuksille, teatterisovituksille, äänikirjoille? Kari Hotakaisen siteerauksille?

Entä tärkeimmille, eli lukijoille? Sinulle, minulle ja naapurin nuorelle, joka tähän asti nähtiin aina nenä kirjassa? Miten elämämme muuttuisi: ymmärtäisimmekö vähemmän, kutistuisiko avara katse, tuntisimmeko olomme yksinäisemmiksi, sielumme eristetymmäksi?

Miksi minusta tuntuu, että jos kirjoja ei olisi, kaikki muut paitsi kirjailija itse menettäisivät enemmän?

***

Minä luulen, että yksi syy miksi lainauskorvausten korottaminen nostaa joidenkin niskakarvat on, että taiteen ajatellaan aina jossain määrin olevan kapinallista, vapaata ja niille, jotka eivät välitä yhteiskunnan rakenteista tai jättäytyvät omasta halusta niiden ulkopuolelle. Hengen palosta syntyneestä tuotoksesta ei saisi vaatia rahallista korvausta. (Tietokirjojen kirjoittamiseen etenkin tarvitaan jumalallista inspiraatiota -- ei lukemattomien tuntien taustatyötä, jäsentämistä ja lähdekirjojen luetteloita.)

Romantisoitu kuva kirjailijasta on vanhentunut vuosikymmeniä sitten. Kirjat liikuttavat parhaimmillaan valtavia massoja: niin kaupallisessa kuin aatteellisessakin mielessä. Kirjallisuus ei ole mikään vähäinen voima eikä merkityksetön kulttuurin sivuhaara. Koen, että kirjallisuus on kivijalka, jonka päälle ja ympärille monet muut taiteet rakentuvat. Kirjallisuus inspiroi, herättää ja haastaa.

Miten kukaan voisi kuvitella, ettei tällaisen kivijalan rakentaminen vaadi työtä?

Ja jos työn tulosta, teosta, saa lainata valtion myötävaikutuksella kirjastoista käytännössä ilmaiseksi, mitä se kertoo yhteiskunnastamme?

Kuulisin mielelläni ajatuksianne! Siitä, mitä menettäisitte jos kirjoja ei kirjoitettaisi. Entä onko taiteen oltava kokijalle ilmaista ja tekijälle tappiollista? Millaisena koette suomalaisten kulttuurinarvostuksen etenkin kirjallisuuden kohdalla? Mikä voisi olla paremmin, mikä huonommin? Minkä arvoinen kirja on? Entä kirjailijan työ?

(Haluaisin loppuun huomauttaa, että yritin kirjoittaa tämän postauksen mahdollisimman arvolatauksettomasti. En halua rajoittaa kirjastojen valikoimaa. En ole katkera, mieleni pahoittanut tai luule tietäväni parhaiten ja kaikkea. Minusta lainauskorvauksen suhteen Suomessa ollaan epäoikeudenmukaisella tasolla, mutta kyllä minä jatkaisin kirjoittamista, vaikka en saisi siitä latin latia. Ja tässä se ongelma osittain piileekin: taidetta tekevät ne, jotka sitä rakastavat tarpeeksi. On vaikea vaatia rahallista korvausta asioista, jotka on rakkaudella synnyttänyt. Tärkeää on kuitenkin huomata, että kirjailijat tuovat työllään yhteiskuntaan enemmän kuin sieltä koskaan kykenisivät ottamaan. Oikeuksia on jokaisella työntekijällä, myös kirjailijalla.)

17 kommenttia:

  1. Ihanan provosoiva kysymys :) Mahdotonta myös vastata, tietysti. Mutta olet aivan oikean asian äärellä. Mitä olisi suomalaisuus, suomalainen identiteetti ilman kirjallisuutta, kirjoja ja kirjailijoita, kirjoittajia? Väitän, ettei sitä olisikaan. Kärjistäen Agricolasta kaikki alkoi, ajatus suomalaisista kansana ja kansakuntana. Mitä olisimme ilman 1800-luvun suuria nimiä, Runeberg, Lönnrot, Snellman, Canth, Aho, Leino jne.? Ei niin mitään. Nykykirjallisuuden tehtävä on jatkaa tuota työtä, pitää yllä suomalaista kulttuuria, peilata yhteiskuntaa jne. Ilmaiseksi se ei tule. Nälkäkuolema ei ollut Aleksis Kivelläkään kaukana, mutta onko hänen tuotantonsa siksi niin upea? Itse toivoisin, että Kivi olisi elänyt kauemmin ja kirjoittanut enemmän. Kärsimys ei oikeasti jalosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joskus on kysyttävä kysymyksiä, jotka nostavat niskakarvat pystyyn itseltäkin. :) Oikeastaan on aika hurja ajatella mihin kaikkialle kirjallisuus ulottuu ja vaikuttaa.

      Minkälainen ihminen olisin, jos en olisi lukenut yhtään kirjaa? Olisinko tämä, jonka nyt tunnen?

      Suomalainen yhteiskunta ja suomalaisuus, toden totta. Kirjojen kautta kerrotaan niin paljon siitä, mitä seinien sisällä ja pään sisässä tapahtuu. Kirjoja lukemalla voi oppia hyvin erilaisia näkökulmia, erilaisia kohtaloita ja kokemuksia. Käännöskirjojakin lukemalla toki, sillä ihminen on kaikkialla sisimmältään sama, mutta jos luen vaikka Kreetta Onkelia tai Kari Hotakaista, jotain suomalaisuudeksi kutsuttavissa olevaa siirtyy minuun. Näin ei käy esimerkiksi Isabel Allendea tai Haruki Murakamia lukiessa.

      Poista
  2. Hyvä ajatusleikki ja muistutus. Kyllä olisi "veronmaksajillakin" (kuka kirjailija ei maksa veroja tai kenen kirjoista ei veloiteta alvia?) pidemmän päälle ankeaa, jos kirjoittajat menisivät lakkoon. Kirjastolaitos on olennainen osa kirjailijan työskentelyn edellytyksiä Suomessa, koska kukaan ei kasva kirjailijaksi ellei ensi ole lukija. Meillä on kirjastolaitoksen vastapainoksi kohtuullinen apurahajärjestelmä, jota lainauskorvauksen nostaminen täydentäisi. Olen allekirjoittanut vetoomuksen ja toivon menestystä kampanjalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, kirjaston kasvatti se minäkin olen. Kirjasto koulun yhteydessä, kirjastoauto viikoittainen vieras kodin lähellä. Voi sitä kirjapinojen määrää, mitä tuli raahattua edestakaisin! Jos kirjastoa ei olisi ollut, luettujen kirjojen määrä olisi ollut häviävän pieni.

      Niinhän se on, että kirjailijaksi ja kirjailijana ei kasva, ellei lue. (Huvittavaa tässä on myös se, että pelkillä kirjailijan tuloilla ei ole varaa ostaa kirjoja -- joten kirjasto on yhä tärkeä.)

      Poista
  3. Oho, menitpä ihanan pitkälle tämän asian kanssa. Minä sulattelen toistaiseksi pelkästään sitä että joku on nähnyt tarpeellisena oikein tyrmistyä lainakorvausvaatimuksista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole saanut oikein kunnon vastauksia tyrmistyneiltä siitä, miksi Suomessa (taiteen) tekijänoikeudet ovat yksi ja hailea; miksi lainauskorvauksen korottaminen on paha asia. (Yksi esimerkki tästä asenteesta on sanomalehtien free-lance-sopimukset, jotka ovat olleet tapetilla viime aikoina tekijänoikeuksia loukkaavien pykäliensä vuoksi.)

      Mutta oikeasti on todella kylmäävä ajatus, jos ajatusleikin skenaario toteutuisi. Jos kaikki jo julkaistut kirjat sairastuisivat ja katoaisivat eikä kukaan kirjoittaisi enää mitään.

      Poista
  4. Minä en tiedä, mitä tekisin ilman kirjoja. Kirjasto on se paikka, jossa voit lukea kirjan ja sen jälkeen ostaa itsellesi jostain kyseisen teoksen. Siis jos teos niin paljon liikutti, että sen itselleen haluaa. Jos kävisi niin, että kirjastot lakkaisivat olemasta, ei ihmiset enää juurikaan lukisi uusien kirjailijoiden teoksia. Vanhoista ja tutuista kirjailijoista kun tietää pitäänsä, uusista ei voi olla varma. Itse ainakaan en kovin helpolla osta uuden kirjailijan teosta, tosin opiskelijana rahat menevät useimmiten oppikirjoihin ja lukeminen jää kirjaston kirjojen varaan. Mielestäni kirjailija itse hyötyy melkoisesti siitä, että heidän teoksensa löytyy kirjastosta. Tällöin he tulevat ihmisten tietoisuuteen ja silloin niitä varmoja ostajiakin voi löytyä. Valitettavasti samalla osa päättää lukijoista kirjailijan tappioksi ettei ostakaan kirjaa kun on sen jo lukenut.

    Kysymyksessäsi on kyllä paljon pohdittavaa! Kirjoilla vaan on aivan uskomaton voima lukijaan, eikä ole helppo vastata millainen maailma olisi ilman kirjoja. Maailma olisi kurjempi ja omalla tavallaan paljon köyhempi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En jaksa uskoa, että kirjastot söisivät kirjamyyntiä mitenkään merkittävästi. Niin kuin sanoit, joskus lainaamansa kirjan ostaa, koska siitä piti niin paljon. Kaikilla ei ole varaa ostaa kirjoja koskaan. Ja toden totta tulee lukeneeksi itselleen tuntemattomia kirjailijoita enemmän, sillä siihen ei liity taloudellista panosta ja riskiä. Kirjailijan tuloista muodostuu muutenkin vain pieni osa kirjamyynnistä. Tulot ovat "silppuna maailmalla".

      Sen tiedän, että en haluaisi elää maailmassa ilman kirjoja. Olen onnekas, kun saan kirjoittaa niitä. Kirjailija on aina myös lukija.

      Poista
  5. Jos kirjoja ei olisi... eihän niitä aina ole ollutkaan, joten kai sitä ilman kirjoja hengissä pysyisi mutta ilman tarinoita ei ollenkaan.

    Olisi hienoa, että taiteilijatkin saisivat työstään korvausta, ei se keneltäkään pois olisi! Joskin taiteilijan työtä/tulotasoa ei voi oikein verrata muihin töihim, sillä taiteilijoilla ei yleensä ole työnantajaa... En suoraan sanottuna ole hirveän perehtynyt tähän aiheeseen tai miettinyt sitä. Mielestäni lainauskorvauksia saisi nostaa, vaikka tosin Suomen lainauskorvausten tason vertailu esim. Norjan tasoon ei kannata, kun kyseessä on paljon rikkaampi maa kuin Suomi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kulttuuri on melko erilainen silloin, kun ei ole keinoa kirjata ajatuksia, oivalluksia ja tarinoita ylös.

      Kirjailija Essi Tammimaa on blogissaan kirjoittanut auki kiinnostavalla tavalla sen, minkälainen todellisuus kirjailijaa toimeentulon osalta naamaan läimäyttää:

      http://aaltopahvia.wordpress.com/2009/08/04/luova-ala-riski-vai-itsemurha/

      ja

      http://aaltopahvia.wordpress.com/2011/11/30/paikka-yhteiskunnassa-rahan-valta/

      Suosittelen lukemaan, jos aihe mietityttää!

      Poista
  6. Jos saisin veronmaksajana päättää, mihin maksamiani veroja käytetään, niin lainauskorvausjärjestelmän ylläpito ja kehittäminen olisi listalla aika ylhäällä. En osaa kuvitella, millaista elämäni olisi ollut ja olisi vastakin ilman kirjastolaitosta. Kyse ei ole pelkästään kotimaisesta kirjallisuudesta, vaan myös ulkomaisesta, miten se on maailmankuvaani laajentanut. Ja mitä nimenomaan kotimaiseen tulee, niin mitä enemmän siinä mennään yli arkisen raportoinnin ja tarjotaan lukijalle myös sanojen sähinää tai kielellistä leikkiä, sitä enemmän saan siitä uusia ainesosia ajatteluuni.

    Minä en ole varma, johtuuko lainauskorvausjärjestelmän tason parantamisen vastustus siitä, että kirjailijoita pidettäisiin kapinallisina. Kirjallisuus ja kirjailijat vain eivät ole nykypäivänä in. Arvostus on alakantissa. Tänä päivänä meillä arvostetaan kansalaisia, jotka keksivät kiukkuisia lintuja tai äkkäävät lisätä kännykän näppäimistöön ylimääräisen painikkeen, jonka perusteella hilavitkuttimesta saa kiskotuksi ekstraeuroja, mutta jota painiketta ei tarvita mihinkään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On jännä ajatus, että kirjat ja kirjallisuus muka olisivat menettämässä sijaansa yhteiskunnassa. Minusta kirjallisuus -- ja muukin taide -- ovat ehkä tärkeämpiä kuin koskaan! Päättäjätasolla tietysti on niin, että niukat rahapurot suunnataan toimintoihin ja infrastruktuureihin, joilla on havaittavissa välitön tuloyhteys (kuten rakennushankkeet). Muualle jaetaan niukkuutta.

      Anu Laitila kirjoitti elokuussa Kiiltomadossa aiheesta, joka liittyy tähän hyvinkin olennaisesti: http://www.kiiltomato.net/mielikuvituksen-kovat-arvot/

      Luovassa yhteiskunnassa ihminen voi hyvin.

      Poista
    2. Tosiasia kuitenkin on, että meillä on hyvin paljon kansalaisia, jotka eivät lue lainkaan kaunokirjallisuutta. Monet jopa ylpeilevät sillä.

      Itse pidän matalaa profiilia siitä, että luen, paisi ihan lähimpien ihmisten kanssa. Se että lukee ja sen lisäksi seuraa, mitä kirjallisuuden alueella tapahtuu, ei ole mikään sellainen aihe, mistä kannattaa arkielämässä huudella. Mielestäni olisi hyvä, että myös kirjailijat, jotka seurustelevat etupäässä toisten kirjailijoiden tai kirjallisesti orientoituneiden ihmisten kanssa, tiedostaisivat elämän realiteetit. Kyse ei ole välttämättä ns. kovista arvoista, vaan siitä, että ajankäytöstä kilpailevat monet helpommat ja kirjallisuutta trendikkäämmät asiat.

      Tällä viikolla on taas kirjamessut. Ostan kokoaikalipun ja käyn työpäivien jälkeen toteamassa, että maassamme on vielä muitakin kirjallisuudesta kiinnostuneita. Vuosittaiset kirjamessut on minulle eräänlainen terapiatapahtuma.

      Poista
    3. Sellaisia kansalaisia, jotka eivät koskaan lue kaunokirjallisuutta, taitaa Suomessa olla 20%-30%. Tämä ei tee kirjallisuudesta turhaa tai tarpeetonta. Eivät kaikki suomalaiset harrasta liikuntaakaan, mutta liikuntaharrastusta voi silti suositella ja edistää. Ennen kaikkea siitä voi puhua.

      Eri asia tietysti on, kuinka luonteva kirjallisuus on arkitilanteiden puheenaiheena. Kirjatarjonta on nykyisellään niin valtavan laajaa, että harvoin kaksi ihmistä päätyy tuosta vain vertailemaan lukukokemuksiaan jostain tietystä kirjasta (ellei kyseessä ole Sofi Oksasen uusin romaani). Ei sitä yleensä halua sosiaalisia tilanteita rasittaa puhumalla jostain sellaisesta, johon keskustelukumppaneilla ei ole kosketusta.

      Kirjallisuudella voi kuitenkin syventää elämää ja kyseenalaistaa trendejä, kunhan joku viitsii sellaista kirjallisuutta kirjoittaa. Pikaruokakulttuurin ei tarvitse riittää kaikille. Ne joille se riittää, ei ole se yleisö jolle kirjallisuutta kannattaa suunnata.

      Poista
    4. Elina, jäin ihan miettimään tätä kohtaa:

      "Mielestäni olisi hyvä, että myös kirjailijat, jotka seurustelevat etupäässä toisten kirjailijoiden tai kirjallisesti orientoituneiden ihmisten kanssa, tiedostaisivat elämän realiteetit."

      Minä luulen, että kirjailijat jos ketkä tiedostavat hyvinkin kipeästi sen, että kaikki eivät lue kirjoja (vai pitäisikö sanoa romaaneja tai runoja: lienee ihmisiä, jotka lukevat vain esimerkiksi tietokirjallisuutta tai omaelämäkertoja tai sarjakuvia jne.). Kirjailijan olemassaolo kun on kiinni ainakin välillisesti lukijoista. Ainakaan en ole kohdannut koskaan kirjailijaa, joka kulkisi niin syvissä kollegoista, kriitikoista ja muista kirjallisuusalan ihmisistä muodostuvissa vesissä, ettei näkisi pinnalle ja rannalle, jossa tuo lukemattomien joukko seisoskelee. ;)

      Intohimoisista kirjallisuusihmisistä tietysti tuntuu oudolta, että joku ei lue. Mutta näin on asia myös kaikkien muiden intohimoisesti johonkin tiettyyn asiaan suhtautuvien kanssa. Itse en ymmärrä miten kukaan jaksaa katsoa vaikkapa jalkapallo-otteluita tai formulaa puoli kesää putkeen. Heistä saatan olla vähän hölmö, kun en ymmärrä hyvän päälle. Tai tanssi: en seuraa, en harrasta enkä siksi myöskään syvällisesti ymmärrä.

      Valitettavasti joskus olen havainnut arvottavani ihmisiä sen perusteella, lukeeko tämä kirjoja ja minkälaisia. Lukeeko paljon vai vähän. (Paljon ja paljon: moneen kirjabloggariin verrattuna itse luen kirjoja aika vähän!) Tosiasia on, että ihminen voi olla hyvinkin fiksu ja avarakatseinen, vaikka ei lukisikaan.

      Jäin miettimään tätä: mitä kirjailijat voisivat oppia ihmisiltä, jotka eivät lue?

      Poista
  7. Elämä ilman kirjoja... Hui, pelottava ajatus. Minä opin lukemaan niihin aikoihin kun täytin seitsemän ja olen lukenut siitä asti aina ja paljon. Kirjat ovat kasvattaneet minua vähintääkin yhtä paljon kuin vanhempani. Ehkä jopa enemmän. Siispä jos ei olisi kirjoja, minä menettäisin suuren osan elämääni.

    Tämä lainauskorvauskeskustelu on ollut mielenkiintoista. Oikeastaan ilmiö ulottuu paljon laajemmalle. Kärjistetysti voisi sanoa, että hoitoalan työntekijät ovat ainoita, joilla on oikeus vaatia lisää palkkaa. Kaikki muut, jotka kehtaavat vaatia itselleen jotain "ylimääräistä", ovat itsekkäitä ja ahneita paskiaisia, joille mikään ei riitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen silloin tällöin saanut signaaleja nimenomaan suomalaisilta, että "ei tehdä tästä nyt numeroa". Minun on hyvin vaikea sulkea silmiäni sellaiselta epäoikeudenmukaisuudelta, jonka korjaamiseksi tunnen voivani tehdä jotain. Jonkinlainen tasapäistämisen ja katkeroittavan passiivisuuden kulttuuri yrittää täällä yhä sinnitellä. Joukosta ei saisi erottua, oikeuksiaan ei saa vaatia rangaistuksen (?) pelossa, omilla ansioillaan menestyminen ja siitä iloitseminen on kiellettyä.

      Jos joskus haistan tällaisen ilmapiirin, käännyn ja juoksen lujaa toiseen suuntaan. ;)

      On hyvin sanottu, että "tyhjän saa pyytämättäkin". Niinpä en emmi kysyä, jos siltä tuntuu.

      Poista