27.6.2013

Tuota tuota!

Aina silloin tällöin kirjailijoista puhuttaessa esille jossain vaiheessa nousee sana tuotteliaisuus.

Grafomanian puolella tätä pohdittiin ansiokkaasti Kirsti Kurosen ja Markku Karpion keskustelevassa bloggauksessa Kirja kolmessa vuodessa vs. kaksi kirjaa kuukaudessa.

Aihe nousi mieleeni uudestaan, kun myös NY Timesin samaa aihetta käsittelevä artikkeli In E-Reader Age of Writer's Cramp, a Book a Year is Slacking sattui silmiini. Rapakon takana monet kirjailijat ovat jo vuosia kokeneet paineita julkaista romaanien väleissä novelleja, pienoisromaaneja -- mitä vain maistiaisia, jotka pitäisivät heidät lukijoiden mielissä. Kustantamot laskevat tarkasti, milloin on paras hetki julkaista kirjailijan novelli (kun sen tekee kuusi tai kahdeksan viikkoa ennen kovakantisen romaanin julkaisua, romaanin myynnissä näkyy selvä piikki). Yksi kirja vuodessa ei enää riitä, kun lukulaitteisiin voi hankkia lempikirjojaan mielin määrin, halvalla ja helposti. Ja tietäähän sen omalta kohdaltaankin: lempikirjailijoidensa tuotantoa lukisi mieluusti vaikka kuinka paljon.

Puhutaanko tuotteliaisuudesta sitten hyvässä sävyssä vai ei? Tuotteliaisuus voi olla kirjailijalle luontaista, hänen kirjoittamansa kirjallisuuden lajiin soveltuvaa tai se voi olla pakko, ahdistus ja lopputulosta heikentävä tekijä. Ei ole mitään yhtä sääntöä tai kaavaa, joka pätisi kaikkiin.

Minua sanotaan tuotteliaaksi, ja ehkä sitä olenkin. Olen julkaissut kirjoituksiani nyt vajaan kaksi vuotta. Ajanjakso sisältää kaksi artikkelia, kahdeksan novellia (sekä muutamia julkaisemattomia), kolme romaania (joista yksi on editointivaiheessa) ja yhden pienoisromaanin, joka on tulossa elokuussa. Joku voisi sanoa, että vähempikin riittäisi, keskittyisit laadun varmistamiseen. Mutta jos tekstiä syntyy ja riippumaton julkaisijataho katsoo tekstit julkaisukelpoisiksi, miksi pitäisi himmailla?

Kirjan kirjoittaminen on luova prosessi. Jos jotain olen siitä oppinut, niin sen, että se on hyvin oikukas, yksilöllinen ja ennustettavuudessaankin ennustamaton prosessi. Jokainen luomiskerta on erilainen ja toisaalta samanlainen. Tämä sisäsyntyinen ristiriitaisuus näkyy jokaisen kirjoittajan psyykessä: vainoharhaisuus, epäilys, epätoivo, hurmos kisailevat keskenään pääkopan sisällä. Niinpä on luonnollista, että tuotteliaat joskus epäilevät työnsä laatua ja pelkäävät tuotteliaisuutensa ehtymistä, ja vähemmän tuotteliaat miettivät, saavatko oikeastaan mitään aikaan jos julkaisevat kerran vuodessa tai kahdessa.

 On kuitenkin hyvä muistaa, että lopputuloksen laatua ei välttämättä määritä työhön käytetty aika. Ja että kirjallisuudessa on tilaa niin hitaille kuin nopeillekin kirjoittajille ja heidän tuotoksilleen.

Miten on sinun laitasi, hyvä lukija? Pohditko joskus kirjoittajien tuotteliaisuutta? Oletko huomannut muutosta julkaisujen määrässä tai laadussa? Onko yksi kirja vuodessa liian vähän? Entä te kirjoittavaiset: luetteko itsenne tuotteliaiksi vai kypsyttelijöiksi? Mitä myönteisiä tai kielteisiä seikkoja löydätte näistä kahdesta ääripäästä?

14 kommenttia:

  1. Noh, minussa ainakin tuotteliaisuus aiheuttaa lähinnä kateutta, ei niinkään sellaisia tunteita, että "tuo nyt ei varmaan kirjoita kunnolla. :)

    Ainahan se olisi kiva, jos pystyisi kirjoittamaan enemmän ja tehokkaammin (ja paremmin!). Mutta jos ei teksti synny niin nopeasti eikä ideoitakaan putkahtele jatkuvalla syötöllä, ja tuntuu että kyspyttelytauot ovat tarpeen, niin ... vaikea siinä on itseään pakottaa nopeampaan tahtiin, kuten taisin just kirjoitella omaankin blogiini. Minusta ei kannata olla itselleen liian ankara. Jos ylipäätään kirjoittaa jotain, niin se on jo "tarpeeksi".

    Minusta romaani kerran vuodessa on jo oikein tuotteliasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä sanotaan, että nälkä kasvaa syödessä. Kirjoittaminen (tai pikemminkin valmiin julkaiseminen) on kivaa. Siitä tulee hyvin vahva tunne, että on saanut jotain aikaiseksi. Jotain, millä on merkitystä.

      Mutta kuten sanoit, tärkeintä on löytää oma luontainen rytminsä ja pysyä uskollisena tahdilleen -- mitä se sitten kulloinkin on. Mutta kirjailijan elämässä zen-henki säilyy tasan siihen saakka, kunnes paskatekstikeiju vierailee yöllä tai epätoivo iskee päivällä.

      Nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin. Joissain kohdin kirjallisuudestakin on tehty olympialaji. Ainakin yritys on kova. ;)

      Poista
  2. Niin, no. Tuossa jutussakin puhuttiin mysteeri-, trilleri- tai romanssigenreistä. Amerikkalaisista kirjailijoista lempparini eli Jeffrey Eugenides julkaisee kymmenen vuoden välein. On selvää, että kirjallisesti on vaikea kehittyä niin lyhyen ajanjakson kuin vuoden sisään, jos siis on tarkoitus luoda kirjallisesti uutta, lajia uudistavaa tai taiteellisesti muuten erityisen merkittävää kirjallisuutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se mitä itse tuosta artikkelista poimin, ja mikä mielestäni on merkittävää, on että aikaisemmin genrekirjoillakin oli "kerran vuodessa riittää" -rytmi. Siihen on tullut nopea muutos.

      Voisin kuvitella, että se kasvattaa entisestään juopaa korkeakirjallisuuden ja viihteellisen kaunokirjallisuuden arvostuksen välillä: viihdekirjakin on vaativa laji, jota ei voi kirjoittaa pelkästään kaavojen avulla.

      Kerran kymmenessä vuodessa julkaisevia kirjailijoita lienee ollut romaanikirjailijoiden joukossa aina, mutta miten on laita tällaisten digiajan tuotantovaatimusten kanssa? Onko niin, että viihdekirjailijoiden on vain taivuttava vaatimuksiin, jos haluavat pärjätä valitsemassaan ammatissa?

      Poista
  3. Olen vähän samoilla linjoilla Saaran kanssa. Jako viihde- ja taidekirjallisuuteen on toki vähän kankea, mutta osaltaan niiden päämäärät voidaan kuitenkin nähdä erilaisina. Hyvän viihdekirjallisuuden tavoitteena on viihdyttää lukijaa, mikä toisaalta voi edellyttää tiiviimpää julkaisutahtia ja toisaalta vaikuttaa romaanin syntyprosessiin eri tavalla kuin se, jos lähdetään kirjoittamaan taideproosaa. Mutta eihän nämä mitään kiveenhakattuja juttuja ole, veikkaisin että "viihdekirjailijat" yleensä ovat muita tuotteliaampia, mutta varmasti toisestakin ääripäästä tuotteliaita kirjoittajia löytyy.

    Mitä taas itseeni tulee, taidan olla aika hidas ja miettivä kirjoittaja. Tarvittaessa pystyn tuottamaan tekstiä nopeastikin, mutta parhaimmillani koen olevani, kun saan kirjoittaa vähän rauhallisempaan tahtiin. Enkä ole kovin hyvä keskittymään moneen kirjalliseen projektiin yhtä aikaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosiaan, se mitä itse poimin NY Timesin artikkelista on se, että viihde- ja genrekirjailijoiden tilanne on muuttunut -- ei niinkään se, että toisiin päämääriin pyrkivältäkin kirjallisuudelta vaadittaisiin samaa.

      Jos ennen genrekirjailijalta riitti yksi teos per vuosi, nyt niitä pitäisi suoltaa vähintään kaksi. Ja siinä sivussa mielellään novelleja tai muita lyhyitä tekstejä. Kustantamot suorastaan pyytävät kirjailijoita olemaan tuotteliaampia.

      Tuskin tämä malli on tulossa suomalaisiin kustantamoihin ihan lähitulevaisuudessa, mutta ilmiö on silti mielenkiintoinen.

      Poista
  4. Luontainen tuotteliaisuus on hieno juttu, mutta jenkkilän genrekirjoissa tuo pakkotahti alkaa näkyä ja pahasti. Usein kirjoissa on ihan toimituksellisia puutteita, matalan aidan yli käytyä oikolukua ja sellaista peruskökköyttä, jolle kirjailija käy sokeaksi, mutta joka normaalisti kirjoitetaan käsiksestä ulos kustannustoimittajan lempeiden punakynämerkintöjen avulla. Harmittaa ihan tolkuttomasti lukea kirjoja, jotka voisivat olla loistavia, mutta jotka vaikuttavat hutaisten tehdyiltä. Grr.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, ei se kirjoittaminen pääsääntöisesti ole nopeaa toimintaa. Joskus voi olla, yleensä ei.

      Ja kun e-kirjapuolella indie-kustantamoita on pystytetty kiihtyvää tahtia, jälki on sen mukaista. Kustantamolla pitäisi olla hyvä valikoima ja koko ajan uutuuksia, mutta kun lukijoille tuttu kirjailija myy paremmin kuin uudet ja oudot, tuotantovaatimukset kohdistuvat vanhoihin kirjailijoihin. Ja sitten päästetään läpi tavaraa, joka on vielä raakaa.

      Poista
  5. Itse kirjoittajana olen huomannut, että mulle paras tahti on nopea, joten jos olisin kirjailija, varmasti suoltaisin tekstiä aika nopeata tahtia, sillä mitä nopeampaa kirjoitan, sitä paremmin ajatukset pysyy kasassa ja sitä mukaan tuottaa parempaa tekstiä. Ainakin omasta mielestä.

    Siksi koitan olla "arvostelematta" jos joku julkaisee tiuhaa tahtia, mutta joskus kyllä on huomannut, että muutama läpiluku kustannustoimittajan käsissä ei olisi ollut pahitteeksi.

    Jos lempikirjailija julkaisee harvoin, silloin ei voi muuta kuin hyväksyä asia ja lukea muita kirjoja sillä aikaa kun odottaa uutta julkaisua :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Jos lempikirjailija julkaisee harvoin, silloin ei voi muuta kuin hyväksyä asia ja lukea muita kirjoja sillä aikaa kun odottaa uutta julkaisua :)"

      Lohduttava tosiasia on, ettei maailmasta luettava ihan heti lopu. :)

      Poista
  6. Muistan jossain vaiheessa lukeneeni, että jenkkilän tiukkatahtisen julkaisuprosessin taustalla on myös komitean kirjoittamia kirjoja. Eli vaikka kirjoja julkaistaan yhden kirjailijan nimellä, saattavat ne todellisuudessa olla usean ammattikirjoittajan "liukuhihatuotantoa". Kirjat kuitenkin myyvät ja ovat ilmeisesti laadultaankin ihan päteviä, joten en näe tässä mitään pahaa.

    Olen pitänyt kevyiden viihderomaanien nopeista julkaisuajoista. Toisaalta "vakavampaa" kirjallisuutta julkaisevilla suosikeillani olen todennut, että tuotantoon mahtuu enemmän susia kun julkaisutahti on tiivistä.

    Kirja vuodessa on mielestäni ihailtava tahti, joten jos nopeampaan pystyy niin mikä siinä! Täystoimisen kirjailijan onkin oltava tuottelias elääkseen työllään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä vain, haamukirjoittajia käytetään genrekirjoissa, jotta julkaisuja syntyisi tiheämmin.

      Itsestä tuntuisi kyllä vieraalta ajatukselta, että joku toinen kirjoittaisi esimerkiksi miljöökuvaukset ja minä, kirjailija, joka saa kunnian teoksesta, lähetän komitealle vain juonirungon ja henkilökuvaukset.

      Raha onkin muuten hyvä mainita tässä yhteydessä: voisi kuvitella, että mitä enemmän julkaisee, sitä enemmän saa tuloja. E-kirjamarkkinoilla alhaiset hinnat madaltavat ostokynnystä, ja siitä huolimatta kirjailija saattaa saada yhtä hyvän, ellei paremmankin korvauksen myydystä kirjasta kuin perinteisillä kirjamarkkinoilla.

      Uusien julkaisujen lisäksi "backlist" on kirjailijalle tärkeä. Aiempien painettujen julkaisujen löytäminen -- saati ostaminen -- voi olla hankalaa, mutta e-kirjana kaikki ovat vain klikkauksen päässä eikä kirja todellakaan vanhene. Sitä löytyy varastosta aina.

      Poista
  7. Jos mietin tätä kirjoittajana, niin spefipiireihin tippuminen on vääristänyt ihan hirveästi omaa mielikuvaani tuotteliaisuudesta. Monet (rouva kirjailija Meresmaa mukaanluettuna ;D ) tuntuvat julkaisevan ihan valtavasti. Useita novelleja vuodessa. Kustannuskelpoisia romaaneja jopa. Ja itse tuntuu, ettei saa mitään aikaiseksi. (Vain kaksi kässäriä kahteen vuoteen ja kymmeniätuhansia sanoja silkkaa teiniromantiikkaa, mutta se ei ole *mitään*. Sitten kun tippuu hylsy toisensa jälkeen, niin se tuntuu vielä enemmän ei-miltään.)

    Julkaisevien kirjailijoiden kohdalla minua suorastaan hämmentää, jos ulos tulee kirja vuodessa. Kun miettii sitä energiaa mitä hyvään tekstiin käytetään, niin miten paljon niillä on tunteja vuorokaudessa? Tietysti, jos oikeasti tekee sitä ja vain sitä työkseen... mutta silti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oma tuotteliaisuuteni on osittain vääristymää, sillä osa nyt julkaistuista on kirjoitettu jo useita vuosia sitten. Toki kirjoitan nytkin montaa tekstiä limittäin, mutta niiden julkaisut ovat sitten vasta edessäpäin, joskus vuosienkin päässä. Tällä hetkellä julkaisusuunnitelmani on jotakuinkin täynnä parin vuoden päähän. Mikään ei kuitenkaan estä siitä poikkeamasta useimpien julkaisujen kohdalla. :)

      Se on kyllä totinen tosi, että jos ei voi kirjoittaa täysipäiväisesti, yksikin romaani vuodessa voi olla sula mahdottomuus. Kirjoittaminen on työtä, vaikka lopputuloksena voikin olla viihdyttävä ja kevyt viihdekirja.

      Poista