Ensimmäinen kirjallinen arvio ja syvä havahtuminen kirjan elämän totuuksiin

Morren maailma on julkaissut ensimmäisen kirjallisen arvion Mifongin perinnöstä. Kiitos nopeasta toiminnasta, Morre! Käykää ihmeessä lukemassa.

Tiedättekö, minä ihan oikeasti ajattelin ennen kirjan julkaisua ja vähän sen jälkeenkin, että jos arvioita tulee ja mitä ne sitten sanovatkaan, ei sillä oikeastaan ole suurempaa merkitystä. Ihan kiva, jos kirjasta pidetään, mutta lopputuloksen kannalta sillä ei ole väliä.  Kirja on painettu, tekstiä ei voi enää muuttaa ja ne jatko-osatkin on melkein kirjoitettu.

Kyllä sitä joskus on niin sokea, että.

Sillä hyvänen aika, eihän kirjaa ole ilman lukijoita!

Nyt sen viimein tajusin, kun olen saanut useampia lukijapalautteita valmiista teoksesta. Ei kirjojen julki saattamisessa ole hiventäkään järkeä, ellei ole edes vähän kiinnostunut siitä, minkälaisen vastaanoton se saa. Toki se ei ole kirjoittamista ajava perimmäinen syy -- se riivaaja on sisäsyntyinen luova olio, joka reuhkii vaikka työhuoneen ulkopuolella tapahtuisi mitä -- mutta kyllä se vain on yksi osa kirjan elinkaarta. Lukijapalaute.

En tiedä onko tämä luulo ollut jonkinlainen tiedostamaton suojakilpi siltä varalta, että mätiä tomaatteja alkaisi lentää oikein urakalla. "Ammattikriitikoillahan" (termi hieman kyseenalainen, siitä lainausmerkit; en tiedä millä perustein tällaisen nimikkeen ansaitsee) on kuulemma sanaton sopimus siitä, että esikoisteosta ei koskaan täysin lytätä -- kyllä jotain hyvää on jokaisesta kirjasta löydettävissä, ja olisihan se aika surullista, jos jonkun kirjallinen ura päättyisi yhden henkilön voimakkaan mielipiteen vuoksi heti ensimmäiseen teokseen. Osa kirjailijoista kun saattaa olla herkkiä luonteeltaan. Tällainen herrasmiessopimus ei välttämättä ole kaikkien kirjoja arvostelevien tiedossa.

Mutta se on varmaa, että Mifongin perintö elää niin kauan kuin sitä luetaan. Muuten se on vain yksityinen hämärä muisto kirjoittajansa mielen takakammioissa.