Erään novellin synty, osa 2

Elokuussa kirjoitin novellin. Ensi vuonna se julkaistaan Osuuskumman antologiassa. Näin se syntyi.

(Osan 1 pääsee lukemaan tästä linkistä.)

***

Tiesin etukäteen, ettei minulla olisi paljon aikaa käytettävissäni lohikäärmenovellin kirjoittamiseen. Tiesin senkin, että tarinan imusta ja houkutuksesta oli kasvanut jo niin vahva, etten myöskään kykenisi estämään sen tuloa ilman henkisiä vaurioita.

Oli järjestettävä asiat, luotava ihanteellinen ympäristö. Kirjoittajana haluan pysyä hyvissä väleissä tarinoiden haltian kanssa: jos on hyvä tulossa, ei sitä saa antaa maallisten seikkojen pilata. Elämässäni on paljon hetkiä, kun mikään ei ole tärkeämpää kuin kirjoittaminen, eikä kirjoittamista ole ilman tarinaa. Ei minulle.

Siispä loin katseeni paikkaan, joka tarjoaisi minulle parhaimmat olosuhteet nopealla varoitusajalla. Mökille, metsän keskelle ilman nettiä tai muuta seuraa paitsi vanhempien, jotka avuliaasti lupasivat kestitä ja lämmittää saunaa.

Menin perjantai-iltana ja tulin takaisin sunnuntaina iltapäivällä. Välissä kirjoitin novellini, löysin metsästä mustikoita, juonenkäänteet, sanat kertojani suuhun. Löysin auringon valkoiseksi kaluaman peuran luurangon, löysin kurkien huutojen täyttämät illat ja järvellä kaakottavat kuikat. Novelli keriytyi auki sisälläni kuin valo. Kirjoitin, kirjoitin, kirjoitin. Seitsemäntuhatta sanaa, 19 liuskaa, koko paketti kahdessa päivässä arvokkaampana kuin mikään saamani lahja.

Ihmettelin, miten pystyin kirjoittamaan niin paljon, mutta avain oli siinä että pystyin kirjoittamaan keskittyneesti. Perjantai kului lähinnä taustatutkimuskirjoja selaillen ja muistiinpanoja tehden. Tunnustelin askeliani tilaan, jossa kertoja alkaisi keskustella kanssani. Se kuulostaa ehkä hurjalta, mutta jotenkin vertaisin tätä kirjoittamiskokemusta loveen lankeamiseen.

Lauantai kuluikin sitten vimmassa. Kun heräsin yksinäni vinttikamarissa, vedin koneen syliin ja aloin kirjoittaa. Kirjoitin, kunnes muu väki oli herännyt ja kahvi kurahteli. Söin, käväisin nuuhkimassa aamuilmaa. Sitten kirjoitin taas. Kävin kävelyllä. Kirjoitin. Söin lounasta. Kirjoitin. Kävin metsässä. Kirjoitin. Iltapäiväkahvit. Kirjoitin. Sauna. Kirjoitin. Illallinen. Kirjoitin.

Vielä makuupussiin kääriytyneenä sormet hakeutuivat näppäimistölle, vaikka silmäluomia painoi.

***

Novellini kasvoi synopsiksesta ulos. Oli hienoa nähdä. miten se toimii; miten tarina, josta on tiennyt alun ja lopun kehittää itselleen olemuksen, joka on jotain paljon enemmän kuin lähtötarina. En ole ennen kirjoittanut tällä tavoin --  ensin synopsis ja vasta sitten tarina. Nyt tiedän, ettei se ole kahle vaan keskittymispiste. Mahdollisesti juuri sen ansiosta onnistuin ylittämään itseni tehokkuudessa.

Lohdullinen oli myös tunne, että olin kirjoittanut tarinan oikein. Kerroin sen juuri niin kuin kuului. Samalla ymmärsin synopsiksen lopetuksen olevan muovinen uloke muutoin orgaanisessa rakennelmassa. Tarina ei ollutkaan aivan sellainen kuin olin kuvitellut sen olevan, sen ydin ja painopiste sijaitsi toisaalla. Löytöretki oli kaikin puolin antoisa.

Mikä päällimmäinen tunteeni oli novellin valmistuttua? Kiitos, että sain kirjoittaa tämän tarinan.

Lopuksi nimesin novellin. Siitä tuli Hyvä emo.

Erään novellin synty, osa 1

Elokuussa kirjoitin novellin. Ensi vuonna se julkaistaan Osuuskumman antologiassa. Näin se syntyi.

***

Kun Osuuskummassa tuli puhetta lohikäärme-antologiasta, ajattelin, että tokkopa minulla siihen mitään annettavaa on. Kuinka väärässä sitä voikaan olla. Joskus olen kuullut esitettävän arveluita, että novellit jotka kootaan varta vasten jonkin teeman ympärille, kirjoitetaan sitä varten, olisivat jollakin tavalla tönkömpiä ja tekemällä tehdymmän oloisia kuin "orgaanisesti syntyneet" novellit.

Mene ja tiedä, minä en ole tällaista havainnut. Kökkö novelli voi syntyä ihan itsellään ilman tietoa julkaisusta, ja teemasta tietoisena kirjoitettu novelli voi olla täyttä timangia. Niin paljon on kirjoittajasta ja toimittajista kiinni.

Yhtä kaikki, mieleeni jäi kuitenkin kytemään antologian lohikäärme-teema. Ikään kuin viritin vastaanottimeni taajuudelle, joka saattaisi houkutella näitä fantasiakuvaston kiistämättömiä kuninkaallisia luokseni -- jos lohikäärmeellinen idea sattuisi lentämään vastaan, nappaisin sitä hännästä kiinni. Ellei sitä kuuluisi, olisin osallistumatta antologiaan. Ei paineita.

Tällä kertaa odottelin aika pitkään. Ihan ääneen kotosalla kyselin seiniltä, "jos kirjoittaisin lohikäärmeistä, mitä niistä haluaisin kertoa?" Aihe ei nimittäin ole kovin helppo. Lohikäärme on kliseinen, monimerkityksellinen ja voimakas symboli. Jokaikisellä on käsitys siitä, mikä lohikäärme on. Niistä on kerrottu tuhansia ja tuhansia tarinoita. Tilaa omaperäisyydelle? Varmasti, kyllähän kuluneimmastakin aiheesta voi uutta löytää, mutta helposti se ei välttämättä tule.

Grimmin satujen "ystävällismielinen eurooppalainen
lohikäärme" Suuresta Tarukirjasta on ollut minulle
lohikäärmekuvista tärkein ja mieleenpainuvin.

Sattui sitten eräänä perjantai-iltana, että seinän sijaan lohikäärme-pohdintojani kuuntelikin elinkumppani. Hän totesi miettineensä tässä eräänä päivänä työmatkalla, että mitä jos tuolta tunnelityömaalta löytyisikin lohikäärmeenpesä. Minä siihen, niin no. (En siis kovin innoissani. Aika harvoin toisten ehdottamat kirjoitusideat ottavat kipinää minussa. Täytyy löytää itse.)

Mutta sitten ajatus alkoi itää. Jos sijoittaisinkin lohikäärmeen Tampereelle? Erinäisistä syistä olen tehnyt jo pidemmän aikaa taustatutkimusta Tampereen historiasta. Materiaalia on ehtinyt pääkoppaan kertyä sen verran, että siitä ammentaa muihinkin tarinoihin kuin siihen, mitä varten niitä olen lukenut. Pian mietintöihin mukaan tuli Loch Ness ja Näsijärvi. Nehän ovat loistavasti äänteellisiä kamuja: Loch=järvi, Ness=Näsi. Skotlanti! Ja James Finlayson, Finlaysonin tehtaiden perustaja, hänhän oli skotlantilainen! Ja rantatunneli kulkee juuri Finlaysonin palatsin ja Näsinpuiston kohdilta.

Niinpä vietin perjantaita seuranneen lauantain sepittäen erilaisia vaihtoehtoisia skenaarioita. Useita hylkäsin. Mietin, pitääkö tämä kertoa kahdessa aikatasossa. Mietin, kuka kertoo tarinaa. Mietin, mitä tapahtuu, kun työmaakoneet herättävät uinuvan pedon. Se lipsahtaa helposti joko silkaksi kauhumätöksi tai farssiksi, nykymaailma globaaliuden mahdollistavine laitteineen kun synnyttää heti kymmeniä eri seurauksia, toinen toistaan monimutkaisempia. Romaanissa ne ehkä menisivät, mutta novellissa? Ehkä hiukan liian haastavaa minun makuuni (tai aikatauluuni).

Entä kuka kertoo? Tämä on aina hyvin tärkeää. Se selkeyttää yleensä heti sekä rakenteen että tyylin. Mietin James Finlaysonia ja von Nottbeckien suvun miehiä. Liian hyvin tunnettuja, liian etualalla historiankirjoituksissa. Mutta naiset, nuo unohdetut naiset... Sitten kappas vain, kävi ilmi että James Finlaysonin vaimon nimi oli Margaret. Ja Margaret oli nimeltään myös se naispyhimys, joka on keskiaikaisissa legendoissa surmannut lohikäärmeen. Lisää vettä myllyyn!

Naisethan tämä tarinan keskiössä ovat. No niin, avain löytyi. Historiallisia tarinoita on yleensä parempi kirjoittaa hieman sivustaseuraajan näkökulmasta, joten tämän tarinan kertoo palvelija. Pieni etäisyys ja kuulopuheen mahdollisuus tuo kertojanäkökulmaan kaivattua etäisyyttä, jotta kauhun kokemus on mukavan perinteinen.

Mietin, mitä lohikäärme vartioi. Sehän on sen klassinen piirre. Aarretta tietenkin. Entä mikä se aarre on? Kaikenlaista samposta lastenleluun kävi mielessä, mutta lopulta hoksasin: se ei vartioi aarretta, vaan salaisuutta.

Ja se salaisuus on kauhistuttava.