Erään novellin synty, osa 2

Elokuussa kirjoitin novellin. Ensi vuonna se julkaistaan Osuuskumman antologiassa. Näin se syntyi.

(Osan 1 pääsee lukemaan tästä linkistä.)

***

Tiesin etukäteen, ettei minulla olisi paljon aikaa käytettävissäni lohikäärmenovellin kirjoittamiseen. Tiesin senkin, että tarinan imusta ja houkutuksesta oli kasvanut jo niin vahva, etten myöskään kykenisi estämään sen tuloa ilman henkisiä vaurioita.

Oli järjestettävä asiat, luotava ihanteellinen ympäristö. Kirjoittajana haluan pysyä hyvissä väleissä tarinoiden haltian kanssa: jos on hyvä tulossa, ei sitä saa antaa maallisten seikkojen pilata. Elämässäni on paljon hetkiä, kun mikään ei ole tärkeämpää kuin kirjoittaminen, eikä kirjoittamista ole ilman tarinaa. Ei minulle.

Siispä loin katseeni paikkaan, joka tarjoaisi minulle parhaimmat olosuhteet nopealla varoitusajalla. Mökille, metsän keskelle ilman nettiä tai muuta seuraa paitsi vanhempien, jotka avuliaasti lupasivat kestitä ja lämmittää saunaa.

Menin perjantai-iltana ja tulin takaisin sunnuntaina iltapäivällä. Välissä kirjoitin novellini, löysin metsästä mustikoita, juonenkäänteet, sanat kertojani suuhun. Löysin auringon valkoiseksi kaluaman peuran luurangon, löysin kurkien huutojen täyttämät illat ja järvellä kaakottavat kuikat. Novelli keriytyi auki sisälläni kuin valo. Kirjoitin, kirjoitin, kirjoitin. Seitsemäntuhatta sanaa, 19 liuskaa, koko paketti kahdessa päivässä arvokkaampana kuin mikään saamani lahja.

Ihmettelin, miten pystyin kirjoittamaan niin paljon, mutta avain oli siinä että pystyin kirjoittamaan keskittyneesti. Perjantai kului lähinnä taustatutkimuskirjoja selaillen ja muistiinpanoja tehden. Tunnustelin askeliani tilaan, jossa kertoja alkaisi keskustella kanssani. Se kuulostaa ehkä hurjalta, mutta jotenkin vertaisin tätä kirjoittamiskokemusta loveen lankeamiseen.

Lauantai kuluikin sitten vimmassa. Kun heräsin yksinäni vinttikamarissa, vedin koneen syliin ja aloin kirjoittaa. Kirjoitin, kunnes muu väki oli herännyt ja kahvi kurahteli. Söin, käväisin nuuhkimassa aamuilmaa. Sitten kirjoitin taas. Kävin kävelyllä. Kirjoitin. Söin lounasta. Kirjoitin. Kävin metsässä. Kirjoitin. Iltapäiväkahvit. Kirjoitin. Sauna. Kirjoitin. Illallinen. Kirjoitin.

Vielä makuupussiin kääriytyneenä sormet hakeutuivat näppäimistölle, vaikka silmäluomia painoi.

***

Novellini kasvoi synopsiksesta ulos. Oli hienoa nähdä. miten se toimii; miten tarina, josta on tiennyt alun ja lopun kehittää itselleen olemuksen, joka on jotain paljon enemmän kuin lähtötarina. En ole ennen kirjoittanut tällä tavoin --  ensin synopsis ja vasta sitten tarina. Nyt tiedän, ettei se ole kahle vaan keskittymispiste. Mahdollisesti juuri sen ansiosta onnistuin ylittämään itseni tehokkuudessa.

Lohdullinen oli myös tunne, että olin kirjoittanut tarinan oikein. Kerroin sen juuri niin kuin kuului. Samalla ymmärsin synopsiksen lopetuksen olevan muovinen uloke muutoin orgaanisessa rakennelmassa. Tarina ei ollutkaan aivan sellainen kuin olin kuvitellut sen olevan, sen ydin ja painopiste sijaitsi toisaalla. Löytöretki oli kaikin puolin antoisa.

Mikä päällimmäinen tunteeni oli novellin valmistuttua? Kiitos, että sain kirjoittaa tämän tarinan.

Lopuksi nimesin novellin. Siitä tuli Hyvä emo.