13.1.2014

Tyhjän paperin valhe



Kahvikuppi rajautui kuvassa koneen oikealle puolelle.
(c) J.S. Meresmaa

Viime viikkoina olen yrittänyt kirjoittaa reippaasti käsikirjoitusta. Siltä se tuntuu, silkalta yrittämiseltä. Tuskaiselta pakertamiselta. Liuskamäärä kuitenkin kasvaa hitaasti ja tarina tarttuu paperille. (Hauska muuten, kuinka tiukasti mielikuvat kirjoittamisen vanhasta olemuksesta istuvat: edelleen tartutaan kynään, puhutaan paperista näytön sijaan.) Edistyminen ei kuitenkaan tunnu edistymiseltä. Vaikka todisteet siitä ovat havaittavissa tiedostosta, pää ei seuraa mukana. Tunteet väittävät toisin.

Olen tehnyt uuden huomion työskentelytavassani: tekstieni täytyy saada paljon ilmaa, lepoa ja ulkoisia virikkeitä. Ainakin pitkien käsikirjoitusten. (Novellini ovat olleet paljon yksioikoisempia ja keskittyneempiä, joten ne on saanut työstettyä lyhyemmässä ajassa.) Vai pitäisikö sanoa: minun täytyy saada pitkien käsikirjoitusten välissä ilmaa, lepoa ja ulkoisia virikkeitä. Muuten ollaan tässä tilanteessa.

Kirjailijan työssä on paljon opeteltavaa. Pään sisään keskittyvä luova työ on tällaiselle fyysisen, melko yksinkertaisen työn palkitsevuuteen tottuneelle työntekijälle iso loikka. Lisäksi olen kärsimätön. Vihaan ensimmäisen version kirjoittamista, koska sinne tulee väistämättä virkkeitä, kappaleita ja lukuja, jotka eivät toimi, ovat löperöitä ja silkkaa huttua. Unohdan, miten monta kertaa muokkaan käsikirjoituksen raakaversiota ennen kuin siitä jalostuu jotain hyvää. Unohdan olla armollinen.

Ei minua pelota työn määrä, vaan laatu. Olen tällä hetkellä niin lähellä käsikirjoitusta, etten kykene arvioimaan mitenkään sen laatua. En tiedä, näytänkö vai selitänkö. En tiedä, toimivatko hahmot loogisesti. En tiedä, eteneekö juoni juohevasti vai laahaako se. Olen keskellä metsää, jossa kaikki puut näyttävät samanlaisilta, taivasta ei näy, ja silti pitäisi osata kulkea oikeaan suuntaan.

Jotenkin minusta tuntuu, että loppumatkan etenen ryömien, suustani sammalta sylkien ja perkelettä puuskuttaen. Saatan vain toivoa, että kun pääsen metsän reunalle, esilukijat antavat kartan käteeni.

11 kommenttia:

  1. Niin tuttua. Koko syksy meni tuossa suossa. *symp symp*

    VastaaPoista
  2. Yritä kestää. Tämäkin vaihe menee ohi niin ahdistava kuin se saattaa välillä ollakin. Tsemppiä!

    VastaaPoista
  3. Ei se mitään. Kirjoita vaikka huonoa, jälkeenpäin sitten huomaatkin, ettei se niin huonoa ollutkaan. Tai vaikka olisikin, niin sitä vartenhan ne muut silmäparit ovat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Käy sääliksi esilukijoita jo etukäteen... Mutta kiitos sanoistasi. Tuo lohtua.

      Poista
  4. Täällä myös yksi samaan metsään eksynyt... Ja kun teksti ei tunnu etenevän edes määrällisesti saati sitten laadullisesti......

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, sitä ei oikein tiedä meneekö eteen vai taakse päin, vaikka tekstiä määrällisesti tihkuisikin tiedostoon. Hengittelen syvään. Aika tehnee tehtävänsä. Tsemppiä!

      Poista
  5. Tee Bilbot. Kiipeä metsän ylle, korkean puun latvaan, ja tähystä määrän(väli)päätä.

    Jos ei sillä leffalla mitään muita ansioita ollut, niin tämä kuva siitä jäi kuitenkin mieleen.

    Oppisin siitä ehkä itsekin jotain, t. nimim. Omassa metsässään eksyksissä jo vuosia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiipeän latvaan ja sitten näen hämähäkkien lähestyvän... Oh, noes! ;)

      Ei vaineskaan, tuo on hyvä neuvo. Täytyy huomata ottaa itselleen hengähdystauko ja kiivetä tähystämään. Koska mitä muutakaan kirjoittaminen on kuin Yksinäinen vuori?

      Poista
    2. Tynnyrillä matkustamista? Arvoituksia pimeässä?

      Järvikyliä? Matkantekoa autiossa maassa?

      Ja lopulta, kirjallista murtovarkautta?

      Poista