21.1.2014

Unelmien luonteesta

Kirjailijuus on monen unelma.

Mikä siitä tekee unelmoinnin arvoista? Olisi mielenkiintoista kuulla, sillä en ole koskaan unelmoinut kirjailijuudesta -- koko ammatti tuli minulle puun takaa enkä vielä tiedä, olenko kirjailija toistaiseksi vai kirjailija ikuisesti.

En unelmoinut kirjailijan elämästä, mutta se ei tarkoita, ettenkö olisi paiskinut töitä sen saavuttamiseksi. Vajaa kahdeksan vuotta sitten minua puri ennemminkin tarinankertojapaarma kuin kirjoittamiskärpänen. Kirjoittaminen on vain tapa tuoda tarinat lukijoille; se on väline, joka sopii käteeni. En ole koskaan ollut kiinnostunut toimittajan työstä enkä lehtikolumneja tai -juttuja lähtisi laatimaan työkseni nytkään. Se vaatisi ammattitaitoa, jota minulla ei ole. Jätän ne puuhat ammattilaisille.

Unelmien luonteeseen kuuluu, että niistäkin tulee aikanaan arkea. Onnellinen arki on parasta, mitä ihminen voi saavuttaa, joten unelmaansa elämällä mahdollisuudet siihen paranevat huimasti. Mutta mikään tila ei ole koskaan täydellinen ja stabiili. Kunnianhimoisilla ihmisillä on katse horisontissa, ei kenkiensä kärjissä. Kun yhden unelman saavuttaa, voi alkaa tavoitella toista.

Millaisena kirjailijan arki sitten minulle näyttäytyy? Millainen on unelmani arki?

Työpäivä alkaa sitten, kun siltä tuntuu. Rytmiä antaa yleensä perhe, mutta yksinelävä saa valita aikataulunsa vapaasti. Myöhäiset aamut voivat olla etenkin talvella luksusta, mutta kirjailija harvoin lopettaa työskentelyn viideltä. Koko päivä on käypää työaikaa. Kun perusduunari vetää hyvin ansaittua iltalonkkaa sohvalla, kirjailija istuu samalla sohvalla ja hakkaa tekstiä ruudulle.

Lounaan syöminen yleensä unohtuu työn teon tuoksinnassa. Siihen havahtuu, kun kehosta loppuu virta ja alkaa kiukuttaa. Fiksu sopii lounastreffejä kaverien kanssa, mutta kun työyhteisö puuttuu, sopivaa lounasseuraa voi olla vaikea löytää. He ovat nimittäin töissä (ja työttömillä ystävillä ei ole varaa).

Jos kirjoittaa kotona eikä työhuoneella, paine kotitöiden tekemiseen saattaa kehittyä kuin varkain. Muualla työssäkäyvä puoliso voi alkaa ehdotella, että kun nyt kerran olet kotona, voisit pestä pyykkiä tai laittaa ruokaa, tiedäthän, siinä sivussa. Sellaiselle heti rätti suuhun! Kotitöiden tasapuolinen jakaminen kannattaa. Tosi kuitenkin on, että työminä ja kotiminä alkavat sulautua. Roolit sekoittuvat.

Kirjailija tekee työtä, josta ei voi olla varma, poikiiko se koskaan mitään. Ei voi olla varma julkaisusta saati rahallisesta hyödystä. Jos kirjoittaa apurahalla, on toimeentulo turvattu ainakin käsikirjoituksen luomisen ajan, mutta se on rajallinen aika. Säästöön ei tietenkään jää mitään, koska apuraha on tarkoitettu kattamaan vain välttämättömimmät kulut.

Kirjoittaahan voi kuitenkin missä vain: vaikka ulkomailla, lämpöisessä ja aurinkoisessa. Merenrantahuvila Välimeren seudulla olisi ihan kiva. Eihän kirjailijaa sido mikään, paitsi noh, ehkä perhe ja se, ettei ole varaa matkustaa saati asua pitkiä jaksoja ulkomailla. Residenssijakso voi olla ainoa mahdollisuus tuulettua mailla vierailla. Paikkoja vain alkaa olla säästösyistä yhä vähemmän -- ja niitä pitää muistaa ja jaksaa hakea.

Paremman puutteessa matkusteluun käy naapurikunta tai lähin kahvila.

Ei unohdeta lomakkeita. Niitä kirjailijan elämässä riittää. Apurahoja ei saa, ellei niitä hae. Ilman apurahoja kokopäiväisesti kirjoittavat vain huikeat bestselleristit tai ne, joiden rahoitus on hoidettu muuta kautta (perintö, puoliso, säästöt, yleinen varakkuus). Mukaan vaaditaan työsuunnitelmaa, budjettilaskelmia sekä selvityksiä haetuista ja saaduista apurahoista. Perusteluja, miksi juuri minä ja minun työni on rahoituksen arvoinen. Jos apurahan saa, täytyy pitää huolta, että tekee selvityksen rahan käytöstä ja työn etenemisestä ajallaan. Ja että tekee sovitun työn sovitussa ajassa.

Koska apurahoja on jaossa eri tahoilta ympäri vuoden, muistettavia päivämääriä kertyy kummasti. Ja jos lomakerajoitteinen ahdistuu apurahojen metsästyksestä, verottajan kanssa asioimista ei halua edes ajatella.

***

Tästä omakohtaisesta katsauksesta kirjailijan arkeen puuttuvat kokonaan itse työn haastavuus ja luovuuden vaateen vaikeudet. Katsantokulma on erilainen myös verrattuna heihin, jotka hankkivat elantonsa kokonaan kirjoittamisen varassa.

Kirjailijan ammattiin yhdistetään usein vapaus. Saa tehdä mitä haluaa, miten haluaa, milloin haluaa. Ainakin periaatteessa. Mikä voisi kuulostaa paremmalta? Onkin jännä, miten erilaisena kirjailijan vapaus näyttäytyy, kun sitä katsoo läheltä.

Vapaus on tila, joka riippuu täysin kokijasta. Luomme itse häkit ympärillemme. On opittava nauttimaan maisemasta, joka aukeaa unelmien takaa -- ja muistettava katsoa kohti horisonttia.

12 kommenttia:

  1. Voih, unelma kirjailijan ammatista on utopiaa, Terveisin tyyppi, joka unelmoi edes tunnin yhtäjaksoisesta ajasta kirjoittaa rauhassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miten se kiinalainen sanonta menikään: pitkäkin taival alkaa yhdellä askeleella.

      Kun tavoitat ensin unelman, jossa voit kirjoittaa rauhassa tunnin yhtäjaksoisesti, olet ottanut ensimmäisen askeleen taipaleella kohti kirjailijuutta. :)

      Poista
    2. Totta. Pienikin askel on askel :)

      Poista
  2. Kirjailijan ammatti ei ole niin ruusuista, kuin yleensä luullaan. Itsekin haaveilisin siitä, mutta mielikuvitus ja aika eivät vain riitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikilla asioilla on kaksi puolta.

      Minulla on sellainen leikkimielinen motto, että haaveet ovat haaveilemista varten, unelmat toteuttamista varten. :)

      Poista
  3. Du frågar vad det är som gör författardrömmen värd att drömma. Jag har drömt den drömmen sedan jag var fem år gammal - varför vet jag inte riktigt. Antagligen för att jag älskade böcker och inte kunde tänka mig något bättre än att få arbeta med dem, och för att jag älskade att hitta på historier. Jag ville själv få gå in i garderoben och komma ut i Narnia, inte bara läsa om det. Nu när jag "lever drömmen" betyder det ju inte att jag inte har andra drömmar och mål att sträva mot. Men jag är nog varje dag oerhört tacksam över att jag får leva mitt i det jag drömt om så länge. Det som just nu gör drömmen värd att leva är nämligen att det känns rätt. Mer rätt än jag kunde ana under alla de år jag drömde om det. Jag känner att jag är på rätt plats i livet, och det är inte fy skam.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tästä näkökulmasta!

      Minulla ei ole ollut vahvoja lapsuudenunelmia, joten on todella kiinnostavaa kuulla ajatuksia heiltä, joilla sellainen on ollut ja jotka ovat vieläpä toteuttaneet unelmansa. Voisi kai puhua kutsumuksesta, kun tuntee todella olevansa oikeassa paikassa?

      Olen kai sellainen "päivä kerrallaan" -tyyppi. Tavoitteellinen ajelehtija voisi olla hyvä kuvaus. Siksi olen levoton tässä kirjailijuudessakin. Ei ole tunnetta, että olisi tullut kotiin. On vielä matkalla.

      Poista
  4. En oikeastaan unelmoi kirjailijuudesta, varmaan siksi, että mielikuvani kirjailijan arjesta on samanlainen kuin postauksessasi kerroit. Toiveeni on pitää päivätyö ja toimeentulo, mutta saada aina silloin tällöin maailmalle tarina, joka kelpaa luettavaksi.

    Ehkä se on pikemminkin sellaista ulkopuolisen validoinnin kaipuuta omalle kirjoittamiselle. Että joku luottaa sanoihini ja ottaa riskin niiden kanssa. Kirjoittaminen ja tarinointi on ollut kumminkin iso osa elämääni jo lapsesta lähtien.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tavoite on paljon konkreettisempi asia kuin unelma, ja minusta kuulostaa siltä, että olet kirjoittamisesi kanssa hyvinkin tavoitteellinen. Onnea ja sisua matkaan!

      Poista
    2. Minulla on sama juttu, en sinänsä kuvittele kirjailijuutta mitenkään hirveän glamour-täyteiseksi tai muuten ihmeelliseksi, mutta kaipaan saada sanojani ja tarinoitani maailmalle. Kun mieleni kerran noita tarinoita aina kehittelee, olisi ihana saada niitä kerrottua muillekin. Ja tietysti ulkopuolisen validoinnin kaipuu on myös tärkeä tekijä. Jos joku oikeasti haluaa julkaista jotain kirjoittamaani, onhan se melkoinen tunnustus.

      Toinen juttu on se, että tunnen kirjoittamisen vain olevan se mitä parhaiten osaan ja missä olen eniten mukana koko olemuksellani ja jota tehdessäni itse olen tyytyväinen ja onnellinen (vaikkei se aina olekaan kivaa, esim. x:nnellä editointikierroksella kun ei enää tiedä yhtään onko jokin lause kultaa vai roskaa luettuaan sen liian monta kertaa). Joten olisi mukavaa voida käyttää suurempi osa ajastani siihen työhön, johon oikeasti tunnun kuuluvan. Ei minulla ole suuria harhoja siitä että kirjoittamisella voisi pelkästään elää, mutta jos edes välillä voisi keskittyä siihen (esim. jos saisi apurahan), se olisi jo iso parannus nykytilanteeseen. Tai niin nyt ainakin haaveilen. :-)

      Poista
  5. Minä koen, että ihmiselle on hyväksi päästä tekemään sitä työtä, josta hän nauttii. Sitä, missä hän tuntee olevansa parhaimmillaan, motivoitunein ja josta hän saa suurimmat onnistumisen tunteensa. Kuten Malna tuossa ylempänä, minäkin tunnen kirjoittamisen osaksi itseäni. Mielikuvitus on yksi lahjoistani, ja tunnen vetoa suunnitteluun. Siihen, että kanavoin mielikuvitusta tarinointiin.
    Sanon suoraan unelmoivani kirjailijan työstä, koska vain silloin minulla on riittävästi aikaa keskittyä kunnolla tarinoihini. En usko koskaan voivani kirjoittaa yhtä hyvin päivätyön lomassa kuin päätoimisena kirjailijana. En koskaan kehittyisi yhtä korkealle tasolle kun mieleni pitäisi pomppia urasta toiseen sen sijaan, että keskittyisin täysin kieleni hiomiseen. Enkä koskaan ehtisi kirjoittaa kaikkia niitä tarinoita jotka kiduttavat juuri nytkin muistikapasiteettiani.

    Ja muistihan on rajallinen. Näin uskon. Pelästyin jo kertaalleen pahasti kirjoittaessani saman aikaan kun opiskelin ammattikorkeassa. Eräänä päivänä minä vain tajusin oppitunnilla, että olin täysin unohtanut jonkin yksityiskohdan kirjastani. Useitakin. Ymmärsin, että tarinani alkoi hautautua muun tiedon tieltä.
    Siispä lopetin opiskelun. Moni piti sitä silloin virheenä, minä katsoin sen omaksi parhaakseni. Mikäli mielin joskus olla onnellisempi.

    Joku saattaa esittää minulle kysymyksen: "Etkö tosiaan usko voivasi kirjoittaa aivan yhtä hyvin päivätyön lomassa, jos vain olet ahkerampi ja todella, todella motivoitunut?" Tähän naiviuteen vastaisin: "Ei, en usko. Vaadin itseltäni paljon tässä asiassa. Minulle ei riitä olla vain ok, tai hyvä. Päätyisin vain hiomaan tekstiäni moninkertaisen ajan, sillä päivätyö jättää minut väsyneeksi ja epäilen aina tehneeni enemmän virheitä. En kirjoita kun tunnen olevani siihen liian väsynyt. Haluan kehittyä ammattilaiseksi.
    Ja sivutoimisuus tappaisi mahdollisuuteni juuri siihen."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen tajunnut vasta vanhempana, miten etuoikeutettua on ylipäätään tietää mitä haluaa elämässään tehdä. Ei ole ollenkaan itsestäänselvää sellainen määrätietoisuus ja kunnianhimo, mikä liittyy työntekoon (tai vaikkapa itsensä kehittämiseen).

      Tuota sivutoimisuuden hintaa kirjallisen työn laadulle tai määrälle on tullut mietittyä itsekin. En ole päätynyt vielä itseni kohdalla oikein mihinkään lopputulokseen, mutta muita kirjailijoita tarkkailemalla näyttää siltä, että se on hyvin yksilöllistä: joku kirjoittaa kirjan, kaksi vuodessa päivätyönsä ohessa, toinen kirjoittaa yhden romaanin kolmen vuoden apurahan avulla. Eli on tehtävä niin kuin parhaaksi katsoo.

      Poista