Marrasta ilmassa

Eiih, syksy on tullut!

Ei kun hei, minähän oikeastaan pidän syksystä. No hyvä sitten.

(c) J.S. Meresmaa

Siirtymät tuottavat tuskaa toisinaan. Tuntuu haikealta vilkuttaa kesälle, vaikka syksyssä on oma tunnelmansa ja paljon riemukkaita tapahtumia on tiedossa. Jonkinlaisen surutyön tekee silloinkin, kun käsikirjoituksesta kasvaa romaani; kun keskeneräisestä tulee valmis. Iloa ja luopumista. Samaan aikaan.

Metsissä on haissut marras jo pitkään. Tiedättehän sen maatuvien lehtien ja sienten kostean tuoksun, joka niin kovasti eroaa alkukesän kuivan sammalkankaan tuoksusta? Marras lähenee myös Marraskeden muodossa -- lokakuussa ilmestyy Osuuskummalta uusi antologia, jonka aiheena on iho.

Tässä kokoelmassa on minulta tarina, jonka tähden oli lähdettävä Islantiin. Noitahousut pohjautuvat vanhalle islantilaiselle noitakeinolle nimeltä nábrók, jota ei kannata guuglata, jos on kovin herkkä kuvamateriaalille. Tapahtumapaikka on kuitenkin fiktiivinen saari, johon olen saanut innoitusta eritoten St. Kildan saaren historiasta. Tarina on synkin tähän mennessä kirjoittamani. Kauhea suorastaan.

Lainaus novellista:

"Ennen kuolemaansa eno kertoi, miten minun tulee toimia. Ei nylkemisen suhteen, sen minä osaan, olen osannut siitä pitäen kun pääsin ensimmäistä kertaa toisten kanssa lintuluodoille. Ei minua veri kammota, ei kalmon kylmyys tai terän kuiske iholla, joka kerran on ollut tunteva. Minua kammoksuttaa se, mikä tulee kaiken jälkeen.
Puristan puukkoa ja muistutan itselleni, että eno tahtoi näin. Ei ole ketään muuta, kenelle siirtää vastuu sukumme vauraudesta. Ei ole ketään, ei sen jälkeen kun rakkulatauti pyyhkäisi yhteisömme yli. Siinä on vaaransa, kun päästää ulkopuolisia kylään."

Hyvien uutisten pyörre

Perkele.

Viime viikolla tuntui siltä, että olen tarinoista tauolla. Liian paljon kaikkea muuta, ylitöitä, osuuskuntahommia, whatnot. Lällällää, sanoi piilotajunta ja mennä rätkäytti eteeni niin kutkuttavan keitoksen, että eilisen päivän tein taustoitusta ja makustelin vaihtoehtoja ja tänään sitten kirjoitin melko yksityiskohtaisen synopsiksen.

Tämän tarinan alkuvaiheet muistuttavat jossain määrin Hyvä emo -novellin alkuvaiheita, joten on mielenkiintoista nähdä, sujuuko prosessin loppuosakin samassa hengessä. Vähän pelottaa moinen shamanistinen matka, sen verran kaikkivoipainen oli kokemus.

(Kannattaa muuten tutustua tuohon Käärmeenliekit-antologiaan. Olen nyt noin puolivälissä ja uskon, että jokaiselle löytyy tästä antologiasta sydäntä liekauttava tarina. Vähintään yksi. Omalle kohdalle on osunut jo useampi.)

Suopursujen hehkussa himmenevät Käärmeenliekitkin.
(c) J.S. Meresmaa

Kuluneella viikolla (onpas muuten hauska ilmaisu, kyllä on ollut miltei puhkikulunut viikko) sain myös tiedon, että minut on hyväksytty Suomen Kirjailijaliiton jäseneksi. Tuli yllätyksenä, vaikka ei sen kai sikäli olisi pitänyt tulla, koska ihan tietoisesti olin sinne keväällä hakemuksen kiikuttanut. Olin olettanut, että kuulisin päätöksistä vasta syksyllä. Kirjailijaliiton jäsenyys vahvistaa entisestään ammatti-identiteettiäni kirjailijana. Ihan vielä en ole edes sisäistänyt, mitä kaikkea se merkitsee. Ajan kanssa sitten.

Myös muita hyviä uutisia, loistavia suorastaan, mahtui viikkoon. Nimittäin Keskilinnan ritarit -trilogia tullaan näkemään painettujen kansien välissä, nyt sain sille varmistuksen! Ja sain hyväksyvän päätöksen myös eräälle antologialle, joka näkee päivänvalon ensi vuoden syksyllä. Toimitan sen kummakollegani Christine Thorelin kanssa, ja kirjoitan antologiaan myös novellin.

Notta sellainen kesäkuun viikko.

Ja ai niin! Syliini putosi kuin taivaalta Islannin matka. En ole koskaan käynyt, mutta aina halunnut käydä. Nyt lopetin jahkailun ja päätin lähteä. Kaiken kukkuraksi Islanti resonoi tuon blogikirjoituksen alussa mainitun tarinan kanssa. Ei siinä muita merkkejä sitten tarvittukaan. Menen enkä mieti. Syksyllä sitten.