Kirjoittamista Seulasten alla

Viimeiset kaksi viikkoa on kulunut tiiviisti tekstin ja tarinan äärellä. Ajatus irtiotosta retriitin muodossa on osoittautunut erinomaiseksi. Netin ja puhelimien olemassa olosta huolimatta välimatka rauhoittaa kummasti kaaoksen ja hälinän, joka kotinurkissa vaanii.

(c) J.S. Meresmaa

Aurinko on painumassa juuri mailleen. Kaukainen lentokone jakaa kultaisella viivalla taivasta kahtia. Valon läsnäolo, lämpö, erilainen ympäristö äänineen ja tuoksuineen on ollut kirjoittajaminälleni kuin olisi lähteelle päässyt.

(c) J.S. Meresmaa

(c) J.S. Meresmaa

Eilen seisoin pimeän meren äärellä. Aallot huokailivat jaloissani. Kärsivällinen katse sytytti lisää tuikkeita ylös tähtitaivaalle. Seulaset, ne kutsuivat minua.

(c) J.S. Meresmaa

Kevään julkaisuja

Vierivä kivi ei sammaloidu, eikä sammaloidu vierivä kirjailijakaan.

Helmikuun helistessä maailmaan putkahtaa kaksi Osuuskumma-julkaisua, joissa olen:

Raapaleantologia Ajantakojat

sekä kissoihin keskittyvä Varjoisilta kujilta, jossa ilmestyy historiallisfantastinen novellini Hän kehrää.

Edellä mainittujen lisäksi myöhemmin keväästä tulee kolmaskin antologia, josta olen kovasti innoissani, mutta siitä enemmän sitten kun sen aika on.

Osuuskumman kevään julkaisuohjelman pääsee näkemään uusimmasta Kummalogista.

Ihmiskoe

Joskus viime kesänä oivalsin, että kirjoittaahan voi missä tahansa, joten mitäpä jos ensi talvena kirjoittaisin jossain, missä on valoisampaa ja kenties hieman lämpimämpää kuin Suomessa. Kokemuksesta tiedän, etten yksin lähtisi ulkomaille pitkäksi aikaa kirjoittamaan: introverttipuoli minussa saa yliotteen kun vastaan tulee vieras maa ja kulttuurishokki ja siihen päälle vielä voimakas eläytyminen sisäiseen maailmaan luovan kirjoittamisen myötä. Viikonloppu tai viikko menee vielä kevyesti (joskin siinä ajassa en pysty laskeutumaan kirjoittamisen loveen) mutta viikkokausia? Ei kiitos, ei kuulosta hyvältä.

Vaan entäpä jos lähtisimmekin porukalla? Onhan saman dilemman äärellä oltava muitakin kirjailijoita.

Niin olikin, tai ainakin löytyi heitä, joiden mielestä idea oli hyvä. Niinpä meillä on nyt villa vuokrattuna kuukaudeksi Espanjassa. Sinne suuntaan huomenna.

Kirjoittamaan.

Tämä on se ihmiskoe. Ensimmäistä kertaa elämässäni lähden täysin vieraaseen ympäristöön näin pitkäksi aikaa romaania kirjoittamaan. Aion keskittyä vain ja ainoastaan siihen, kaikki muu saa odottaa. Syön hyvin, ulkoilen ja nautin seurasta joka toimii vastapainona kirjoitustyön yksinäisyydelle.

Retriitti-idean syntyessä tiedossani ei tietenkään ollut, että sydäntalvella muuttaisin uuteen kotiin ja että pari deadlinea kasaantuu vuodenvaihteeseen. Niinpä tämä lisästressiä aiheuttanut matka on alkanut tuntua siltä, että se on juuri oikeassa kohdassa. En minä kotona pystyisi juuri nyt keskittymään kirjoittamaan, sillä täällä on ihan hirveästi tekemistä muuton myötä. Ja kun ihminen joutuu arjessaan stressiluuppiin, siitä on vaikea murtautua jos ympäristö pystyy tismalleen samana.

Joten lähden. Uudet maisemat, uudet aistimukset. Uusi tarina.

Uuden ja vanhan rajapinnassa, kaaos

Paukkupakkanen hyytää ulkona, mutta vietän loppiaisaamua uudessa kodissa, jossa ei takkatuli räisky eikä nurkissa vedä. 1920-luvun puutaloidylli on vaihtunut 1960-luvun avaruuteen ja valoon. Pesämäinen ahtaus sisäpihanäkymineen kaupungin keskustassa on muuttunut selkeisiin linjoihin, tilaan ja puistonäkymiin. Luovaa työtä tekevälle ja paljon kotona olevalle esteetikolle (kuten minä) ympäristö on ensisijaisen tärkeä. Edelleen olo on vähän puulla päähän lyöty -- niin nopeasti muuttopäätös syntyi ja nyt, monien vaiheiden jälkeen, uusi koti on se, mihin iskimme silmämme heti ensimmäisenä. "Onko tämä todella meidän?" huomaan ajattelevani, kun vaellan huoneissa. (Nyt kun kaikki huonekalut ja etenkin kirjat on muutettu, pakkohan se on uskoa.)

Uuden kodin ensimmäisen aamun kajoa. (c) J.S. Meresmaa

Talven valo kulkee näissä huoneissa kuin unelma. Itäisestä ikkunasta näkyy auringonnousu, eteläisestä sen lasku. Koko päivän valo läpäisee olohuoneen ja sitä kautta lähes koko asunnon. Ero on huikea siihen, että vanhassa kodissa keskitalven valo piiloutui talojen taa. Tämä kelpaisi ateljeeksi, ja huomaan jo miettiväni, mitä mahdollisuuksia huonekasvien suhteen avautuu.

Ensimmäistä kertaa elämässäni saan kirjaston ja työhuoneen. Kirjastosta olen unelmoinut niin kauan kuin muistan, ja koska olen varsin ahkerasti keräillyt kirjoja vuosien mittaan, niiden pitäminen laatikoissa sängyn alla ja komeroissa ja muissa piilotiloissa on tuntunut siltä kuin niitä olisi liikaa, vaikka eihän herrantähden kirjoja voi olla liikaa -- niille on ollut vain liian vähän tilaa. Nyt kun puran muuttolaatikoita, saan viimein lajiteltua kaikki kirjat samaan tilaan. Mikä nautinto!

Kirjaston hyllyt tosin vielä puuttuvat.
(c) J.S. Meresmaa

Muuttamiseen liittyy toki haikeuttakin. Vanhassa kodissa minusta tuli kirjailija. Sain esikoisen kustannuspäätöksen siellä asuessani, ja olen kirjoittanut kaikki paitsi esikoisen se kotiosoitteenani. Nyt on selkeästi uuden ajan alku. Tänä vuonna ilmestyy viimeinen Mifonki (tuskin maltan odottaa, että pääsen julkistamaan sen nimen ja kannen!) mikä samalla tarkoittaa 10 vuotta kestäneen projektin päätöstä. On lohdullista ajatella, että sen jälkeen Mifonki-sarja on viimein valmis ja sitä on mahdollista päästä lukemaan niin kuin olen ajatellut (eli yhtäjaksoisesti). Lohdullista on myös kirjasarjan ajattomuus. Viiden vuoden päästäkin voi joku tarttua Mifonkeihin ensimmäistä kertaa.

Tulevan työhuoneen maisema oli isossa
roolissa ostopäätöstä tehtäessä.
(c) J.S. Meresmaa

Uusi ulkoinen maisema avaa uusia sisäisiä maisemia. Vielä tässä vaiheessa on paljon kaaosta ja stressiä (mitä ei helpota muutamat päällekkäiset deadlinet ja kirjoitusretriittiin lähtöpäivän lähestyminen), mutta luotan siihen, että keskittymällä asiaan kerrallaan kaaoskin asettuu kestettävään muotoon.

Valoisia talvipäiviä eloonne!