Palvelukseen haetaan

Palvelukseen haetaan ateljeekriitikkoa/hovilukijaa.

Vaatimukset: (ei tärkeysjärjestyksessä)

• Hiljainen ja pienikokoinen (kirjailijan työhuone on ahdas ja kaikenlainen ylimääräinen melu häiritsee keskittymistä)

• Lukee ja puhuu sujuvaa suomenkieltä ja osaa tulkita murahteluja ja ärinää

• Erinomainen teenkeittotaito

• On sisäistänyt kieliopin täydellisesti (editointikierrosta varten)

• Täydellisestä kieliopin osaamisesta huolimatta ymmärtää kirjailijan tarpeen sirotella pilkkuja vapaamielisesti

• Erittäin laaja sanavarasto ja synonyymien hallintataito (eli kun kirjailija kiroaa ja mutisee ääneen, että mikä saakeli se sana nyt oli, se millä kuvataan sitä että, vastaus tulee ajatustenlukijan varmuudella)

• Kyky lukea ajatuksia tai vähintään kehonkieltä (siltä varalta, että jokin EI ole väärä hetki tuoda oma mielipide esille tai keskeyttää)

• Hallitsee kirjallisuuden kentältä niin maailmankirjallisuuden klassikot, kotimaiset uutuudet ja ulkomaiset bestsellerit (jotta voi kertoa kirjailijalle, miten monta kertaa tätäkin uudeksi luulemaasi aihetta on jo käsitelty)

Toimenkuva:

• Kirjailijan hartioiden hierominen

• Käsikirjoitukseen liittyvien ongelmien ratkominen (käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että palvelukseen otettu on läsnä samassa tilassa, nyökyttelee ja kuuntelee kirjailijan yksinpuhelua, joka alkaa ongelmasta, jatkuu mutinalla ja päättyy siihen, että kirjailija itse ratkaisee ongelman "heureka"-ilme kasvoillaan)

• Teen keittäminen ja suklaan piilottaminen

• Käsikirjoituksen varmuuskopioiden varmistaminen

• Kirjailijan kannustaminen, kun tämä arvelee kirjoittaneensa surkeaa roskaa ja valuttaa kyyneliä näppäimistölle (katso kohta 8)

• Kirjailijan kannustaminen, kun kirjoittaminen ei suju ("hyvä, hyvä, vielä tuhat sanaa, niin saat tämän suklaanougatmustikka-palan")

• Kirjailijan hellävarainen rauhoittelu, kun tämä kiipeilee kattokruunussa ja kiljuu jotain sekavaa Finlandiasta ja Nobelista ja Kuvastajasta

• Uuden tietokoneen valinta ja hankinta, kun vanha hajoaa

Kosmoskynä ja ensimmäinen haastatteluni

Muistin juuri unohtaneeni mainita täällä: uusin Kosmoskynä on julkaistu!

No, parempi kuukausi myöhään kuin ei silloinkaan... vai miten se meni.

Syy, miksi tätä mainostan blogissani, on tietenkin se, että sain kunnian olla yksi henkilöistä, joita haastateltiin esikoiskirjailija-artikkelia varten. Kiinnostavia kirjailijoita ja kiinnostavaa keskustelua, joten kannattaa etsiä lehti käsiinsä. Kyseessä on kaiken lisäksi juhlanumero, joten lukupläjäys on taatusti tuhti.

Read on!

Harhan varjossa

Vaikka en vielä mistään mitään oikeasti tiedä, niin arvelen, että yksi päätoimisen kirjoittamisen rankimmista asioista on henkinen epätasapainoisuus. Koskaan ei voi olla varma, onko teksti oikeasti hyvä vai luuleeko vain niin. Epäilys voi jäädä sittenkin, vaikka kustannustoimittaja näyttäisi peukkua ja kehuja kilisisi lukijoilta. Ja toisinaan sitä vuorostaan luulee, että nyt on tullut kirjoittaneeksi jotain niin kertakaikkisen mahtavaa ja ainutlaatuista ja uutta, että korvissa vinkuu, mutta vastaanotto onkin laimea.

Harhoja, harhoja kaikki lie.

Hoi, te konkarikirjailijat! Kertokaa, onko keskitie löydettävissä kirjoittamisen henkisissä aallonpohjissa ja -huipuissa vai onko vain opittava sietämään epävarmuutta ja opeteltava tiristämään luomisen harhoista vahvalaatuisia totuuksia?

Yle-vero

Tämä nyt ei liity kirjoittamiseen -- kulttuuriin ehkä jotenkin -- mutta totisesti pienituloisen asemaan (johon valtaosa kirjailijoistakin kuuluu). Ja minä.

Nimittäin Yle-vero.

En omista televisiota. En kuuntele radiota. En käytä Ylen nettipalveluja. Joten en ole näistä maksanut. Vuodesta 2013 alkaen jokainen maksaa.

Vero saattaa olla oikeudenmukainen ratkaisu joiltain osin, etenkin jos Ylen tarjonta aiotaan valjastaa nimenomaan suomalaisen kulttuurin vaalimiseen. Hyvä on, olen valmis maksamaan siitä, vaikka en palveluita käyttäisikään.

Mutta millä summalla?

Nyt julki päässeet tulorajaukset ovat naurettavia, jos verouudistusta tarjoillaan kansalle lahjakääreissä, jotka lupaavat progressiivisuutta. Alle 7000 euroa vuodessa "tienaavat" eivät maksa. Hienoa, olkoon niin. Sillä vuositulolla ei kyllä makseta paljon muutakaan. Mutta sitten tämä täyden 140 euron veron maksavien alin palkkatulo, 21 000 euroa, on kyllä aika härskiä. Nimittäin 1750 euroa kuussa on vain muutaman satasen yli pienituloisen rajan. Pienyrittäjistä en edes aloita.

Kaksitoista euroa kuukaudessa. Se kuulostaa aika isolta summalta, kun veroja tullaan väistämättä kiristämään muutenkin. Vitosen voisin maksaa.

Miksi tämä ahdistaa? No arvatenkin siksi, että tavallisen kansalaisen mahdollisuudet vaikuttaa omaan elinympäristöönsä ja elämäänsä tuntuvat karkaavan kauemmas ja kauemmas. Harhaa se on ollut kai ennenkin. Rahasummat, joista politiikan pelikentillä puhutaan, ovat huimia. Palkansaajat ja yritykset sen potin ovat keränneet ja päättäjät heittelevät seteleitä sinne tänne. Ei harmita yhtään, vaikka puolikiloa voitakin maksaa jo 3,20. Siis voita!

Joskus kyllä tekisi mieli palata omavaraistalouteen ja oravannahkoihin.
Vaan verot ne silloinkin kannettiin.

Kirjoittajan pulmia, osa 7. Haluaisin kirjoittaa kuin sinä -- tutkailuja tyylistä

Yksi kirjoittamisen ihmeellisyyksistä on, että jokaisella meistä on oma tyyli, jolla kirjoitamme. Alkuun se saattaa olla hieman hukassa ja kirjoittaja kalibroi ominta kirjoitustyyliään jäljittelemällä muita. Joillakin tyyli on heti alkujaan niin vahva, että se niin paljon puhuttu omaäänisyys soi kirkkaana ja kiistämättömänä.

Tyylillä on paljon merkitystä, kun puhutaan lajityypeistä eli genreistä. Ei ole aivan sama miten kirjoittaa mitäkin tekstiä. Selviä sääntöjä ja kieltoja ei ole, mutta vaaditaan taitoa ja tietoista valintaa, jos haluaa kirjoittaa vaikkapa nykyaikaan sijoittuvan dekkarin vanhahtavalla tyylillä. Entä miltäpä kuulostaisi romanttinen sukutarina trillerin hengästyttävällä poljennolla ja napakoilla päälauseilla? Kirjoitapa "miekka ja magia" -fantasiaa nykyslangilla!

Johan aivan innostuin.

Moni alkava kirjoittaja, usein nuori, saattaa tuskailla tyylinsä kanssa ja yksi syy tuskaisuuteen on tyylin liukas pinta. Jokainen, joka pitää lukemisesta, on varmasti törmännyt teokseen, josta on joutunut toteamaan, ettei se ollut aivan "minun tyyliseni". Jokin kirjailijan tavassa kirjoittaa ei puhuttele.

Oma tyyli löytyy paljon kirjoittamalla. Silloin ollaan tyylin ytimessä, kun omaa kirjoittamistaan ei luodessaan liikaa ajattele. Myöhemmin vasta.

On olemassa tyylejä, jotka sopivat tiettyihin lajityyppeihin paremmin kuin toiset. Ehkä tässä on yksi syy, miksi jotkut kirjailijat "pysyvät karsinassaan" ja kirjoittavat samaan genreen kuuluvaa tekstiä. Omin tyyli on jotain, mitä on hankala ravistaa pois, eikä siihen liene tarvettakaan paitsi silloin, kun kirjailija haluaa keksiä jotain uutta, ehkä hieman herätellä itseään ja poiketa tutuilta urilta. Tyyleillä leikittely on hauskaa!

Mitenkään erityisen harvinaisia eivät liene nekään kirjailijat, jotka vaihtavat tyyliä kuin sukkia ja välillä pukevat piruuttaan eripariset jalkoihinsa. Iso osa kirjailijan työstähän on omaksua, eläytyä, olla utelias ja pystyä asettumaan toisen ihmisen asemaan.

Mielenkiintoista on se, kuinka lukijana voi olla monen erilaisen tyylin fani, mutta rajansa kirjoittajan tunnistaa monesti etukäteen, joskus vasta paperilla. Oman tyylin löytyminen ja sen hiominen huippuunsa on haastavaa ja kiehtovaa. Mistä tietää, koska sen on löytänyt?

Tyyli elää, kehittyy ja hioutuu. Mifonkitrilogia on esilukijoiden mielestä ollut helppolukuista, sujuvaa eikä sanoihin ole kompastellut lukiessa. Itse sitä on ollut vaikea arvioida. Kun aloin kirjoittaa novelleja, huomasin tekeväni sen aivan eri tyylillä, eri sanavalinnoilla ja rytmillä. Oliko syy vain näkökulmamuutoksissa vai etsinkö yhä tyyliäni? Kyse voi olla kummastakin.

On helpottava ajatus, että on keskeneräinen, matkalla.

Kannustimia

Vuosi kuluttaa viimeisiä päiviään ja erilaisia kirjallisuuden palkintoehdokkuuksia julkistetaan. Finlandiat on jaettu jo, mutta eivät tunnustukset siihen lopu. Muun muassa Grafomania on listannut tuoreimmat.

Viime aikoina olen itsekin kerännyt mieleeni kannustimia.

Kirjoittava ihminen tarvitsee lähdettä ruokkimaan vesiä, joista tahto kirjoittaa syntyy. Ehkä on heitä, joiden vedet ovat tarpeeksi syvät ja laajat, jotta ulkopuolista syöttöä ei tarvita, mutta en usko kuuluvani heihin. Niin aarteinani vaalin niitä muutamia lauseita, jotka kannattelevat uskoani siihen, että kirjoittamiseni on mielekästä myös ulkopuolisesta näkökulmasta. Voisi luulla, että kustannussopimuksen saaminen olisi merkki siitä, että mielekkyyteen uskotaan, mutta ei se mene niin. Tokkopa epäilys poistuu koskaan kokonaan, sillä se kuuluu tämän työn luonteeseen.

Ihmiset, joiden sanat kaikuvat kannustavina mielessäni epäuskon hetkinä, eivät tiedä osallisuuttaan. He ovat antaneet palautetta teksteistäni, jakaneet kanssani osan sitä haavoittuvuutta, joka keskeneräinen teksti on. Joskus mietin, että on käsittämätöntä, miten aikuinen ihminen voi löytää itsensä uudelleen samankaltaisesta tilanteesta kuin lapsena: hyväksyntää hakevana, toiveikkaana siitä, että joku tulee ja sanoo vanhemman auktoriteetilla, että sinä osaat, sinä olet kyllin hyvä. Niiden aikojen luuli menneen jo. Luuli, että nyt on itse se aikuinen, kipeät kohdat ja epävarmuus kaivettuna vuosien ja surujen alle.

En voi olla miettimättä, johtuuko kirjoittamisen ajoittainen kivuliaisuus siitä, että se pakottaa meidät rehelliseksi omille tunteillemme. Se pakottaa meidät katsomaan asioita, joille luuli sokeutuneensa. Vie meidät lähemmäksi ydintä. Ja silloin on helpotus, jos saa sulkea silmänsä ja kuulla kaikkivoipaisen vanhemman äänen mielessään: sinä osaat, sinä olet kyllin hyvä.

Kiitos teille, jotka ette edes tiedä miten sananne ovat ruokkineet tahtoni vesiä ja jatkavat ruokkimistaan.
Vaalikaa lauseita, jotka kannustavat teitä eteenpäin.

Sukupuolen mysteeri

Pidän tuossa vasemmassa reunapalkissa listaa viimeksi lukemistani kirjoista. Havahduin siihen, kuinka naispainotteinen viime aikainen lukemistoni on ollut ja aloin silmäillä luettavien pinoa tarkemmin. Olenko todella näin sukupuolittunut? En ole aikaisemmin kiinnittänyt paljonkaan huomiota siihen, onko lukemani kirja naisen vai miehen kirjoittama.

Odottavien kirjojen pinosta (okei, oikeasti se on pieni kirjahylly) löytyi 33 mieskirjailijan ja 26 naiskirjailijan kirjoittamaa teosta. Ei siis syytä huoleen. Luen muitakin kuin naisten kirjoittamia kirjoja.

Kun itse kirjoittaa, on mielenkiintoista miettiä, millä tavalla sukupuoleni voisi vaikuttaa siihen mitä kirjoitan. En nimittäin usko, että sukupuoli vaikuttaisi niinkään siihen miten kirjoittaa, koska oman kokemusteni mukaan esimerkiksi novelleista, joiden tekijää ei tiedä, on vaikea -- jopa mahdoton -- sanoa onko ne kirjoittanut nainen vai mies. Samoin on romaanien suhteen. Jos kirjailijan nimi on androgyyninen, ei sukupuolta tule edes miettineeksi.

Äkkiseltään voisi ajatella, että naiset kirjoittavat eri aiheista kuin miehet, tai ainakin lähestyvät aiheita eri näkökulmasta. En ole tutkija enkä lukenut elämäni aikana tarpeeksi, jotta osaisin sanoa, onko se totta. Kun pengoin aihetta hieman, ei yllätyksenä tullut se, että tätä asiaa on käsitelty monet kerrat: onko nais- ja mieskirjallisuutta ja jos on, miten ne eroavat. Syvä huokaus. Kastan varpaitani kirjailijan työhön ja huomaan, että laineet jotka syntyvät, ovat samaa vettä mitä muut aiemmin tulleet ovat läiskytelleet vuosikymmenet.

Tällä vähäisellä kokemuksella, joka minulla on, arvelisin että sukupuoli vaikuttaa jotenkin. Ei sitä muuten isänpäivänä markkinoitaisi miesten kirjoittamia kirjoja tai äitienpäivänä naisten kirjoittamia kirjoja. En minä muuten huomaisi, että lähipiirini miehistä valtaosa lukee lähinnä miesten kirjoittamia kirjoja. Ja naisista valtaosa naisten. Nyt kun muistelen, olen tainnut itsekin tulla antaneeksi lahjaksi kirjoja niin, että miehelle miehen kirjoittaman ja naiselle naisen kirjoittaman.

Miksi ihmeessä?

Olen lukenut naisten kirjoittamia jännäreitä ja miesten kirjoittamia perhe-elämän kuvauksia. Historiallisia romaaneja sekä nais- että mieskirjailijoilta. (Piti ihan tarkistaa, koska en ollut kiinnittänyt kirjailijan sukupuoleen mitään huomiota. Nimistä onneksi oli helppo päätellä, kumpi oli kyseessä.)

Ainoastaan kahdessa lajityypissä olen nähnyt jonkinlaisen jakoeron: sotakirjallisuus ja romanttinen viihde. Ovatko nämä kaksi ääripäätä, joissa sukupuolittuminen näkyy?

Mene ja tiedä. Minkälaisia havaintoja teillä on kyseisestä asiasta? Luetteko tai lahjoitatteko sukupuoliuskollisesti kirjoja vai eikö sillä ole mielestänne mitään merkitystä?

Vaikutteista ja vaikutteiden välttelyn mahdottomuudesta

Tässä päivänä eräänä mainitsin keskustelun yhteydessä, että fantasian lukeminen on nyt jäänyt vähiin viime aikoina, kun kirjoittaa sitä itse. "Niin tietenkin, sitä haluaa välttyä vaikutteilta", oli nopea ja ymmärtävä vastaus.

Niin tietenkin, ajattelin ensin itsekin, mutta sitten jokin ajatuksessa alkoi hiertää. Olisiko tosiaan niin, että jos nyt lukisin vaikka hyllyssä odottavat Guy Gavriel Kay:t, saisin siitä vaikutteita Mifonkeihin?

Sitä on vaikea uskoa. Enkä minä siksi jätä fantasian lukemista tällä hetkellä niin vähälle, että pelkäisin yhtäkkiä toistavani jonkun toisen keksimää tai huomaamatta syöttäväni juoneen jotain jostain toisesta kirjasta. Ei, kyllä Mifonkien maailma on erillinen yksikkönsä päässäni, ei toki suljettu ja vaikutteita vastaan tiivistetty, mutta kuitenkin oma orkesterinsa ja sitä paitsi kohta jo kirjoitettu.

En ole lukenut fantasiaa, koska pelkään sen vaikuttavan kirjoittamiseeni. Pelkään, että vastaan tulee jotain niin paljon parempaa, että oman kirjoittamisen mielekkyys horjuu. Pelkään, että sivuilta pomppaa esiin jotain, mitä luulin itse keksineeni.

Asia on kuitenkin niin, että me ihmiset olemme paljossa samanlaisia. Me kerromme samoja tarinoita, olemme kiinnostuneet samanlaisista asioista ja tunnemme myötätuntoa tietynlaisissa tilanteissa. Emme toki kaikki, mutta suurin osa. Muuten olisi mahdotonta lukea kirjoja tai katsoa elokuvia ja ymmärtää niitä. Jokin lankaa yhdistää meitä kaikkia.

Kirjoittaja ei elä umpiossa. Vaikutteita sataa koko ajan, niitä on ilmassa kuin pölyhiukkasia, eikä tarvitse edes kirjaa avata. Tässä muutama vuosi sitten moni kotimaan kirjailija nimesi toisistaan tietämättä päähenkilönsä Irmaksi. Mistä Irma yhtäkkiä ilmestyi? Samoin välillä nousee jotain teemoja tai tapahtumaympäristöjä yhtäaikaa esille, ilman sitä mahdollisuutta, että olisi toisen kirjaa luettu ja siitä vaikutteita tietoisesti otettu. Jonain vuonna se oli Estonian onnettomuus, tänä vuonna on vilahdellut Tsernobyl -- eikä jälkimmäinen johtunut Japanin tapahtumista, sillä kirjat on kirjoitettu kauan ennen sitä.

Vaikutteilta ei voi välttyä, vaikka sulkeutuisi pommisuojaan puoleksi vuodeksi ja olisi lukematta ja ilman yhteyttä ulkomaailmaan. En usko, että kukaan voi keksiä mitään niin omaperäistä, etteikö siitä joku osaisi sanoa, että "hei, tämä tyyppihän on vähän niin kuin siinä-ja-siinä kirjassa" tai että "eikös siinä-ja-siinä kirjassa tapahtunut vähän samalla tavalla?" Kysymys on siitä, osuuko lukijan kohdalle juuri ne tietyt kirjat sellaisella aikavälillä, että hän ne vielä muistaa. Ja mitä lukeneempi lukija, sitä suuremmalla todennäköisyydellä yhtäläisyyksiä löytyy.

Se voi kismittää kirjailijaa, joka ei ole koskaan mainitusta yhtäläisyysopuksesta kuullutkaan. Asia hypähtää niin sanotusti puun takaa ja kirjoittajalle tulee alaston olo: en sitten ollutkaan ainutlaatuinen.

Sen sijaan vaikutteiden tietoinen haltuunotto ja niiden muovaaminen omaan käyttöön voi toimia eikä siinä ole mitään väärää. Kyse ei ole plagioinnista, ideoiden ryöstämisestä tai toisen kirjailijan työn riistämisestä, päin vastoin -- sillä voi muistuttaa lukijaa kirjaa edeltäneestä mestariteoksesta ja luoda kirjaan syvempiä tasoja. Intertekstuaalisuus tuo lisäiloja.

Miten on, onko teille tullut eteen hassuja kirjallisia yhteensattumuksia tai salakavalia vaikutteita?