Pitkää, lyhyttä ja keskimittaista. Superlyhyttä. Superpitkää.
Kaikenlaista on tullut kirjoitettua, sadan sanan raapaleista jo yli tuhanteen sivuun yltäneeseen eeppiseen fantasiasarjaan. Samalla olen myös pohtinut, minkälaisia eroja on erimittaisten tekstien kirjoittamisessa.
Puutarhurilla on teoria. Siementeoria.
Usein idea määrittää tekstin mitan. Idea siis syntyy tietyn kokoisena, siihen on ikään kuin sisäänrakennettuna jokin tietty kaari. Idea on kuin siemen, jossa on kuori. Tarina löytyy sen sisältä.
(Joskus käy ilmi, että kovin pieneltä näyttänyt siemen onkin sisämitoiltaan suunnaton. Eihän siemenestä päältä päin välttämättä tiedä, kasvaako siitä kymmensenttinen varpu vai kymmenmetrinen puu.)
Raapaleissani on tyypillisesti yksi idea, joskus kaikuja toisista, mutta epäilen että valtaosa kaiuista ei kuulu muille kuin minulle. Sataan sanaan kun ei mahdu paljon, on keskityttävä tuomaan edes yksi idea ymmärrettävästi ilmi.
Novelleissani alkuidea imee magneetin tavoin kylkeensä toisia ideoita. Näiden varaan rakentuu hyvä tarina, joka kuitenkin mahtuu novellin mittaan. Arvioisin, että kirjoittamissani novelleissa on korkeintaan kolme kantavaa ideaa. Enempää ei mahdu.
Pienoisromaani ei oikeastaan ideatasolla eroa novellista kovinkaan paljon: vain kerronnan laajuus, yksityiskohtien määrä ja henkilögalleria kasvavat. Juoneen tulee pituutta enemmän, kun tapahtumille on tilaa.
Romaani sitten... Siemeniä voi olla näennäisesti yksi, mutta todellisuudessa niitä on pussillinen. Romaani on varsin tuskallinen juuri tästä syystä: on osattava valita oikeat siemenet. Aineksia olisi vaikka mihin, tarinankertojan vainu vetää vasemmalle ja oikealle. Romaanista tilaa löytyy yllin kyllin: sivuhenkilöhahmojen syventämiseen, täyteläisiin sivujuoniin, useisiin näkökulmiin, tunnelmointiin ja maailman pikkutarkkaan kuvailuun.
Eeppinen fantasiasarja sitten...
Kyllä, arvasit oikein. Siemeniä on säkillinen.
