Tyypillistä. Edellinen postaus oli väsymyskoomasta, mutta nyt näppis rapisee jälleen.
Kirjailijuus on hulluutta. Jatkuvaa vuoristorataa. Vuoroin pitää kiinni hatusta, vuoroin mahasta.
Sain juuri merkittävän suuret editoinnit valmiiksi Naakkamestarista. Ne olivat odottaneet oikeastaan viime keväästä asti, sillä tiesin etten ollut kaikkiin kohtiin tyytyväinen, mutta tiesin myös että käsiksen pitäisi levätä ainakin puoli vuotta ennen kuin näkisin sen selkeämmin. Lisäksi olen saanut uskomattoman tärkeää, omistautunutta ja tarkkanäköistä palautetta, mikä on -- näin uskon -- nostanut Naakkamestarin ihan uudelle tasolle.
Huomenna on myös erään novellin deadline. Sen raakaversio on ollut valmiina hyvän aikaa, kunhan olen antanut sen levätä ja etäisyyden kasvaa. Kaukaa näkee selkeämmin ja palautteiden pohjalta osaa toimia silloin ripeämmin ja ennen kaikkea varmemmin.
Näin vuoden lopuksi näyttää siis siltä, että kahden romaanin (ja yhden painetun trilogian) lisäksi minulta julkaistaan kaksi novellia.
Siinä onkin riittämiin.
Takana on hyvä vuosi, edessä hurjempi.
Ensitöiksi pitäisi tosin tiristää vielä yksi novelli vuotta 2017 varten. Jihaa!
30.12.2015
28.12.2015
Emmää emmää emmää
Emmää.
Joo, Siskonpetiä on tullut katsottua ja tämä tarttuva ralli on iskostunut päähän tiukasti kuin kortsupipo.
Joulunpyhät kuluivat syöden, lahjustellen, lukien ja löhöten. Olen nukkunut kahdentoistatunnin yöunia, mikä on kyllä tehnyt sen, ettei tällainen aamuvirkkuilija ole oikeastaan kunnolla herännyt kuin lyhyeksi hetkeksi, katsonut katoavan päivänvalon perään ikkunasta ja vetäytynyt vällyihin uudelleen.
Tekee hyvää. Loma. Pitäisi kirjoittaa, mutta emmää, emmää, emmää... Tiedätte vissiin. Nytkin ramasee, herttinen, ja vastahan se aamukahvi tuli juotua, pyjamahousutkin ovat vielä yllä ja aurinko... laskee.
Niin.
Olen tainnut tehdä taas vähän liikaa. Siis kehon, ei mielen mielestä. Näin vuoden päätteeksi pidän itseni kanssa vuosi-inventaarion ja tällä hetkellä tuomio on: volyymit liian korkealla. Hidasta, rauhoita. Mitä vastaan oikein kilpailen? Mistä kiire, into, kouhotus?
Kun kaikki on niin kivaa, uupumus hiipii huomaamattomin askelin. Tarinoiden kirjoittaminen on hiton palkitsevaa, etenkin kun ne muuttuvat kirjoiksi ja jaetuiksi kokemuksiksi lukijoiden kanssa, mutta totuus on sekin, että kirjan syntyminen vaatii hemmetisti työtä. Työ vie voimia. Jokainen tarina leikataan kirjailijan lihasta. Jokaiseen menee pala sielua, pala itseä. Pala totuutta. Ja juuri tuo totuus on rankin, se pitää etsiä ja löytää ja siivilöidä ja suurustaa ja kirkastaa ja puhaltaa henkiin.
Joten otan vielä vähän lepoa. Suljen silmät, en antaudu tarinoiden viettelyksille. Kasvatan lihaa.
Joo, Siskonpetiä on tullut katsottua ja tämä tarttuva ralli on iskostunut päähän tiukasti kuin kortsupipo.
Joulunpyhät kuluivat syöden, lahjustellen, lukien ja löhöten. Olen nukkunut kahdentoistatunnin yöunia, mikä on kyllä tehnyt sen, ettei tällainen aamuvirkkuilija ole oikeastaan kunnolla herännyt kuin lyhyeksi hetkeksi, katsonut katoavan päivänvalon perään ikkunasta ja vetäytynyt vällyihin uudelleen.
 |
| Kissakuva, koska kissa. (c) J.S. Meresmaa |
Tekee hyvää. Loma. Pitäisi kirjoittaa, mutta emmää, emmää, emmää... Tiedätte vissiin. Nytkin ramasee, herttinen, ja vastahan se aamukahvi tuli juotua, pyjamahousutkin ovat vielä yllä ja aurinko... laskee.
Niin.
Olen tainnut tehdä taas vähän liikaa. Siis kehon, ei mielen mielestä. Näin vuoden päätteeksi pidän itseni kanssa vuosi-inventaarion ja tällä hetkellä tuomio on: volyymit liian korkealla. Hidasta, rauhoita. Mitä vastaan oikein kilpailen? Mistä kiire, into, kouhotus?
Kun kaikki on niin kivaa, uupumus hiipii huomaamattomin askelin. Tarinoiden kirjoittaminen on hiton palkitsevaa, etenkin kun ne muuttuvat kirjoiksi ja jaetuiksi kokemuksiksi lukijoiden kanssa, mutta totuus on sekin, että kirjan syntyminen vaatii hemmetisti työtä. Työ vie voimia. Jokainen tarina leikataan kirjailijan lihasta. Jokaiseen menee pala sielua, pala itseä. Pala totuutta. Ja juuri tuo totuus on rankin, se pitää etsiä ja löytää ja siivilöidä ja suurustaa ja kirkastaa ja puhaltaa henkiin.
Joten otan vielä vähän lepoa. Suljen silmät, en antaudu tarinoiden viettelyksille. Kasvatan lihaa.
20.12.2015
Dissonanssi-Georgina
Olin vetäistä glögit ja kahvit ja kaikki muut mahdolliset nesteet väärään kurkkuun, kun eilen lävähti nenun eteen Hesarin kirja-arvostelu.
Sen otsikko näytti tältä:
Eihän tämä varmaan olisi moista reaktiota aiheuttanut, ellen olisi taittanut helmikuussa ilmestyvää Keskilinnan ritarit -pienoisromaanitrilogiaa koko päivän. Ja ellen olisi niin usein kuullut Mifonki-sarjaani verrattavan Suureen Georgeen ihan siinä määrin, että olen saanut herjalla lempinimen "Georgina, se vähemmän tunnettu suomalainen pikkuserkku".
Kun toivuin järkytyksestäni (se ei ollut mikään vähäinen, koska universumilla on tapana läiskiä isolla kämmenellä pahaa-aavistamatonta omissa maailmoissaan eläjää), uskaltauduin lukemaan arvion. Koska pahinta, ihan pahinta kirjailijan vainoharhaisuutta joka joskus ei olekaan harhaisuutta, on pelätä idearyöstöjä ja kunnian menetystä löydöstä tai tehdystä työstä, joka valuu toisiin nimiin ja siten näkymättömiin. (Tuo pelko on todella tyhmä ja tylsä, mutta luulen ettei ole kirjailijaa joka ei sitä tunnetta tunnistaisi.)
Niin että helpotuksesta huokaisin. Ei ole Martin kirjoittanut Keskilinnasta enkä minä Martinin maailmasta. Ihan vaikuttavat erilaisilta tarinat: arviossa ei ainakaan mainita mitään homoerotiikasta, enkä minä ole ottanut keskiajasta kuin erinäisiä seipäitä ja lihasten muotoja noudattavia suojapanssareita.
Hupia tulen kyllä repimään tästä ajasta ikuisuuteen.
Sen otsikko näytti tältä:
Eihän tämä varmaan olisi moista reaktiota aiheuttanut, ellen olisi taittanut helmikuussa ilmestyvää Keskilinnan ritarit -pienoisromaanitrilogiaa koko päivän. Ja ellen olisi niin usein kuullut Mifonki-sarjaani verrattavan Suureen Georgeen ihan siinä määrin, että olen saanut herjalla lempinimen "Georgina, se vähemmän tunnettu suomalainen pikkuserkku".
Kun toivuin järkytyksestäni (se ei ollut mikään vähäinen, koska universumilla on tapana läiskiä isolla kämmenellä pahaa-aavistamatonta omissa maailmoissaan eläjää), uskaltauduin lukemaan arvion. Koska pahinta, ihan pahinta kirjailijan vainoharhaisuutta joka joskus ei olekaan harhaisuutta, on pelätä idearyöstöjä ja kunnian menetystä löydöstä tai tehdystä työstä, joka valuu toisiin nimiin ja siten näkymättömiin. (Tuo pelko on todella tyhmä ja tylsä, mutta luulen ettei ole kirjailijaa joka ei sitä tunnetta tunnistaisi.)
Niin että helpotuksesta huokaisin. Ei ole Martin kirjoittanut Keskilinnasta enkä minä Martinin maailmasta. Ihan vaikuttavat erilaisilta tarinat: arviossa ei ainakaan mainita mitään homoerotiikasta, enkä minä ole ottanut keskiajasta kuin erinäisiä seipäitä ja lihasten muotoja noudattavia suojapanssareita.
Hupia tulen kyllä repimään tästä ajasta ikuisuuteen.
18.12.2015
Unien puutarhuri
Viime öinä olen nähnyt erityisen voimakkaita unia. Kuvasto on ollut epätyypillistä. Vaistoni sanoo, että alinen tajuntani se yrittää supattaa symbolein sitä, mikä pitäisi sanallistaa.
En tiedä juuri vaikeampaa kuin yrittää kirjoittaa uni niin kuin se oli, niin kuin se koettiin.
Tilanne on sinänsä tuttu: nyt kun aamuisin en voi nousta aloittamaan kirjoituspäivää, paine sisällä kasvaa. Sanat takertuvat mieleen itsepintaisemmin, ne poukkoilevat pään sisällä, kopistelevat ovella jalkojaan kärsimättöminä. Tarina siellä, toinen täällä. Jotkin on jätettävä näivettymään.
Joululoma tulee sopivasti, joululomalla minä kirjoitan. Olen henkisesti luopunut lomien käsitteestä, ei tämä työ tällä kokoonpanolla ole muuta kuin elämää ja elämä yhtä työtä. Antautuminen kirjailijuudelle on sama kuin köyhyyslupauksen antaisi, se on omistautumista mielikuvituksen muusille (tsih!) ja tarinoiden taik(ina)amaakareille. Läsnä on jatkuva epävarmuus, keskeneräisyys ja räpistelevä toivo ajoittaisen toivottomuuden rinnalla.
Kiva työ, siis.
En tiedä juuri vaikeampaa kuin yrittää totuudenmukaisesti kuvata kirjailijan työtä ihmiselle, joka ei sitä itse tee. Hurmos ja helvetti vuorottelevat, ja kaiken päälle tulee ulkoinen moskapaska, jota pöytälaatikkokirjoittajien ei tarvitse edes miettiä (onnekkaat!).
Toisaalta juuri unien puutarhuri olen mieluummin kuin mitään muuta. Sisäisten totuuksien äärellä ihminen on samaan aikaan sekä vähemmän että enemmän. Tarinat ovat ikuinen virta, eikä ole lainkaan hullumpi tapa viettää elämäänsä siitä virrasta juoden, kertoen ja samalla eläen kymmeniä, jopa satoja, elämiä yhden sijaan.
En tiedä juuri vaikeampaa kuin yrittää kirjoittaa uni niin kuin se oli, niin kuin se koettiin.
Tilanne on sinänsä tuttu: nyt kun aamuisin en voi nousta aloittamaan kirjoituspäivää, paine sisällä kasvaa. Sanat takertuvat mieleen itsepintaisemmin, ne poukkoilevat pään sisällä, kopistelevat ovella jalkojaan kärsimättöminä. Tarina siellä, toinen täällä. Jotkin on jätettävä näivettymään.
Joululoma tulee sopivasti, joululomalla minä kirjoitan. Olen henkisesti luopunut lomien käsitteestä, ei tämä työ tällä kokoonpanolla ole muuta kuin elämää ja elämä yhtä työtä. Antautuminen kirjailijuudelle on sama kuin köyhyyslupauksen antaisi, se on omistautumista mielikuvituksen muusille (tsih!) ja tarinoiden taik(ina)amaakareille. Läsnä on jatkuva epävarmuus, keskeneräisyys ja räpistelevä toivo ajoittaisen toivottomuuden rinnalla.
Kiva työ, siis.
En tiedä juuri vaikeampaa kuin yrittää totuudenmukaisesti kuvata kirjailijan työtä ihmiselle, joka ei sitä itse tee. Hurmos ja helvetti vuorottelevat, ja kaiken päälle tulee ulkoinen moskapaska, jota pöytälaatikkokirjoittajien ei tarvitse edes miettiä (onnekkaat!).
Toisaalta juuri unien puutarhuri olen mieluummin kuin mitään muuta. Sisäisten totuuksien äärellä ihminen on samaan aikaan sekä vähemmän että enemmän. Tarinat ovat ikuinen virta, eikä ole lainkaan hullumpi tapa viettää elämäänsä siitä virrasta juoden, kertoen ja samalla eläen kymmeniä, jopa satoja, elämiä yhden sijaan.
13.12.2015
Duunarikirjailija
Viikko viuhahti vinhasti, sillä palasin duunarisorvin ääreen.
Vaikka Saska Saarikoski esitti Hesari-kolumnissaan huolensa siitä, että nykykirjailijat tuntevat duunariluokan arjen liian teoreettisesti, on meitä sellaisiakin kirjailijoita, jotka elävät sitä. Ihan konkreettisesti. Emme vain välttämättä kirjoita kirjojamme siitä.
Ymmärrän toki, että kun kirjoitan spekulatiivista fiktiota ja pääasiassa vieläpä fantasiaa nuorille, kuulun siihen porukkaan, joka saskasaarikoskilta jää piiloon. Enkä minä tätä sen suuremmin ihmettele, eri kentillä liikutaan. Kiinnostavampaa olisi kuitenkin kysyä, miksi kaikki duunariluokan kirjailijat eivät kirjoita duunariarjesta. Mistä he sitten kirjoittavat?
Hieman tulee mieleen, että tässäkin toimittaja on jättänyt asian tutkimatta, koska kolumnointi ja kommentointi on sallittua mutupohjalta. Yhtä lailla kuin Suvi Aholalle ei ole olemassa kotimaisia mieskirjailijoita, jotka kirjoittaisivat nuorille, Saarikoskelle ei ole olemassa duunariarjesta osaavasti omasta kokemuksestaan kirjoittavia nykykirjailijoita.
Vaan onko asia todella näin?
***
Päivät menevät siis jälleen töissä, mutta kirjoittaminen jatkuu. Tänä viikonloppuna olen editoinut ensi vuoden julkaisuihin tulevia novelleja ja aloittanut taustatyön erään uuden novellin kirjoittamiseksi. Siinä on merkittävässä roolissa kissa, joten mau! mikäs sen mukavampaa.
Salaa naputtelen myös tarinaa, josta haaveilen lastenkirjaa.
Keskilinnan ritareiden yhteisnidoksen ilmestymiseenkään ei ole enää kuin pari kuukautta. Sitä odotan kuin nousevaa kuuta.
Vaikka Saska Saarikoski esitti Hesari-kolumnissaan huolensa siitä, että nykykirjailijat tuntevat duunariluokan arjen liian teoreettisesti, on meitä sellaisiakin kirjailijoita, jotka elävät sitä. Ihan konkreettisesti. Emme vain välttämättä kirjoita kirjojamme siitä.
Ymmärrän toki, että kun kirjoitan spekulatiivista fiktiota ja pääasiassa vieläpä fantasiaa nuorille, kuulun siihen porukkaan, joka saskasaarikoskilta jää piiloon. Enkä minä tätä sen suuremmin ihmettele, eri kentillä liikutaan. Kiinnostavampaa olisi kuitenkin kysyä, miksi kaikki duunariluokan kirjailijat eivät kirjoita duunariarjesta. Mistä he sitten kirjoittavat?
Hieman tulee mieleen, että tässäkin toimittaja on jättänyt asian tutkimatta, koska kolumnointi ja kommentointi on sallittua mutupohjalta. Yhtä lailla kuin Suvi Aholalle ei ole olemassa kotimaisia mieskirjailijoita, jotka kirjoittaisivat nuorille, Saarikoskelle ei ole olemassa duunariarjesta osaavasti omasta kokemuksestaan kirjoittavia nykykirjailijoita.
Vaan onko asia todella näin?
***
Päivät menevät siis jälleen töissä, mutta kirjoittaminen jatkuu. Tänä viikonloppuna olen editoinut ensi vuoden julkaisuihin tulevia novelleja ja aloittanut taustatyön erään uuden novellin kirjoittamiseksi. Siinä on merkittävässä roolissa kissa, joten mau! mikäs sen mukavampaa.
Salaa naputtelen myös tarinaa, josta haaveilen lastenkirjaa.
Keskilinnan ritareiden yhteisnidoksen ilmestymiseenkään ei ole enää kuin pari kuukautta. Sitä odotan kuin nousevaa kuuta.
4.12.2015
Fantastinen iltapäivä Tulenkantajilla
Uhmatkaa säätä, te rohkeat, ja tulkaa Tulenkantajille huomenna lauantaina! Meillä on luvassa varsin suloinen kattaus fantastikkoja.
Tulenkantajien kirjakauppa on legendaariseen maineeseen noussut tunnelmallinen puoti Tampereen Hämeenpuistossa Metso-kirjastoa vastapäätä.
3.12.2015
Torstain onnetar
Suurkiitos kaikille mifonkiarvontaan osallistuneille!
Olen ollut niin kirjoittamisen pyörteissä, että pääsin irrottautumaan arvottareksi vasta nyt. Ja koska kirjailijan arkitodellisuus on useimmiten rutkasti köyhempi kuin hänen mielikuvituksensa, arpalaatikon virkaa toimitti kirsikkatomaattirasia ja nimilippuina toimi leikelty pankin kirjekuori.
Niin paljon glamouria, että glitteriin tukehtuu!
***
Pääpalkinnon, eli koko tähänastisen Mifonki-sarjan, voitti Mira! Hurjasti onnea!
Lohdutuspalkinnot menivät seuraavasti:
Mifongin perintö: Elina P.
Mifongin aika: Emilia Nordenswan
Mifongin mahti: Maija
Mifongin kätkemä: Afeni
Olen ollut niin kirjoittamisen pyörteissä, että pääsin irrottautumaan arvottareksi vasta nyt. Ja koska kirjailijan arkitodellisuus on useimmiten rutkasti köyhempi kuin hänen mielikuvituksensa, arpalaatikon virkaa toimitti kirsikkatomaattirasia ja nimilippuina toimi leikelty pankin kirjekuori.
Niin paljon glamouria, että glitteriin tukehtuu!
***
Pääpalkinnon, eli koko tähänastisen Mifonki-sarjan, voitti Mira! Hurjasti onnea!
Lohdutuspalkinnot menivät seuraavasti:
Mifongin perintö: Elina P.
Mifongin aika: Emilia Nordenswan
Mifongin mahti: Maija
Mifongin kätkemä: Afeni
***
Onnea kaikille! Laitan teille vielä sähköpostia tulemaan. Postin lakkokin lakkasi juuri sopivasti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)