Tunne.
Epämääräinen, estämätön, kutsumaton, kaikkivoipa. Kaikkea tai ei mitään.
Jos jotain olen hämmästellyt, niin sitä miten paljon erilaisia tunteita liittyy kirjailijuuteen. Nimenomaan voimakkaita tunteita. Eikä tässä välttämättä ole kyse siitä kliseisestä taiteilijan herkkyydestä tai temperamentista, vaikka niilläkin voi toki olla osansa. Tunteet syntyvät omassa itsessä, mutta ne yleensä heräävät ulkopuolelta tulleesta kimmokkeesta.
Hyvin merkittävä voimavara kirjailijalle onkin kyetä käsittelemään tunteita, jotka pahimmillaan masentavat, katkeroittavat, aiheuttavat arvottomuuden tunnetta ja ahdistusta. Luomisen hybris ja flow ovat harvinaisia vierailijoita kirjailijan arjessa. Paljon useammin sitä kamppailee kuin kirmailee.
Mistä näitä mustia ajatuksia sitten kumpuaa ja olisiko niille jotain tehtävissä?
***
Kirjoittaminen on kokonaisvaltaista. Luomistyössä sekä mieli että keho tekevät kovasti duunia, vaikka se ei aina työnteolta näyttäisikään. Kirjoittaminen on myös hyvin henkilökohtaista, koska työtä tehdään yksin. Kaikki ideat, ajatukset, juoni- ja sanavalinnat ja henkilöhahmot ovat kirjailijasta lähtöisin. Ilman kirjailijaa ei ole mitään. Helposti kirjailija silloin ajattelee, että jos teksti tai tarina on huono, myös hän itse on huono.
Prosessissa on monia vaiheita, joten tunneskaalakin on laaja. En tunne yhtäkään kirjoittajaa, jolle vuoristoratavertaus ei olisi omakohtaisesti tuttu. Välillä tuntuu, että näppäimistöltä irtoaa maailman parasta tekstiä. Välillä epävarmuus kalvaa niin, ettei saa edes lausetta luotua. Kaikenlaisia epäilyksiä pörrää ympärillä.
Kirjailijalle avautuu julkaisujen myötä aivan uudenlaisia matopurkkeja. Silmät aukeavat näkemään lukuisia epäkohtia niin kustannusmaailmassa kuin kirjan levityksessä ja mahdollisuuksissa löytää lukijoita.
Vertailu alkaa viimeistään tässä vaiheessa, ja se onkin se, johon tartun.
Älä vertaile itseäsi muihin kirjailijoihin.
Hyvä on, vertaile. Olet ihminen. Olisi epäinhimillinen vaade olla vertailematta. Sillä tavalla maailmaa hahmotetaan. Mutta älä vertaile ajatellen, että se mitä toinen tekee on oikein ja se mitä sinä teet on väärin. Analysointi on jees. Jos vertailu sisuunnuttaa tai antaa etenemisaskelmia tai esikuvia, se on jees. Jos se vain ahdistaa ja masentaa, se voi pahimmillaan tyrehdyttää kirjoittamishalun tykkänään.
Mediassa isoimmin esillä ovat kuitenkin ne poikkeukselliset menestystarinat. Hyvää ja vakaata uraa luo moni kirjailija parrasvalojen ulkopuolellakin. On mietittävä omat tavoitteensa ja asetettava kunnianhimonsa realistisiin kehyksiin. (Kehyksiä voi sitten myöhemmin nostaa seinällä korkeammalle, jos siltä tuntuu.)
Uran alussa vertailua tapahtuu varmasti paljon, kun askeleitaan vasta tapailee ja yrittää päästä alan lainalaisuuksista selville. Kirjailijoista jokainen todella on yksilö ja jokaisen ura on yksilöllinen, vaikka näennäisesti samaa työtä tehtäisiinkin. Se tekee vertailusta hyödytöntä muuten kuin sisäisenä peilinä ja oppimisen paikkana omalle tavalleen olla kirjailija. Siksi olisikin tärkeää tutustua monenlaisiin kollegoihin, eikä vain niihin, jotka nyt ovat huipulla tai breikkaamassa.
Yksi vaikeimpia asioita kirjailijuudessa on löytää oma kirjailijanlaatunsa, pysyä sille uskollisena ja pitää päänuppinsa kasassa niin ulkoisen kuin sisäisen epävarmuuden paineessa.
Kaikista ei siihen ole. On lukuisia hienoja kirjoittajia, jotka eivät enää syystä tai toisesta halua olla kirjailijoita.
Jokainen kirjailija kohtaa pettymyksiä, vaikeuksia ja epäonnistumisia jossakin uransa vaiheessa. Näin yksilökohtaisessa työssä sitä ei voi olla ottamatta henkilökohtaisesti. Mielenterveyden vaaliminen on tärkeää, ja minusta kirjailijoiden olisi hyvä puhua myös kipeistä asioista luotettavien kollegoiden kesken.
Yksin ei kannata jäädä.
26.7.2016
20.7.2016
Ritarini maailmalla
Keskilinnan ritarit ilmestyivät painettuna teoksena viisi kuukautta sitten, ja ne ovat keränneet jo melkoisesti huomiota kirjablogeissa sekä poikineet paljon henkilökohtaista palautetta. Kiitos teille kaikille! Mikään ei sykähdytä kirjailijan sydäntä enemmän kuin se, että kirja kuluu lukijoiden käsissä.
Kas tässä poimintoja lukijoiden tunnelmista:
Keskilinnan ritareista tekeekin hyvää kirjallisuutta se, että sisältö ei ole pelkkää seikkailuviihdettä. Kirjan keskiössä on ritarin ja hänen aseenkantajansa rakkaustarina. [...]Eroottis-seksuaalista kuvausta on paljon, mutta se on myös teoksen kirjallisesti parasta antia, tyylikästä, kaunista ja runollistakin, ja fyysisen puolen ohella psyykkinen kokemus on vahvasti mukana." - Tarua ja totta
"Seikkailu, fantasia, murhat - ja miesten välinen intohimo. Siinä on kyllä sellainen yhdistelmä joka sai minut ihastumaan Keskilinnan ritareihin, ja vielä palavammin ihastumaan Meresmaahan kirjailijana. Hän kertoo tarinaa taitavasti ja on kirjoittanut miesten välisen erotiikan tavalla, joka ei laita liikaa punastelemaan, mutta on kuitenkin aitoa ja - no, intohimoista." - Lukutoukan kulttuuriblogi
"Meresmaa on saanut kaiken luvatun mahtumaan pieniin paketteihin vieläpä tosi luontevasti, missään kohtaa ei ole hätiköintiä tai tönkköyttä. Kirjan maailman selitykset tulevat esiin kuvailussa ja hahmojen ajatuksissa, eikä niissä siten ole selityksen tuntua. Pidin siitä, että juoni kulki tasaisesti eteenpäin, sillä kirjassa minua kiinnosti nimenomaan juonittelut ja niiden selvittelyt. Kirjan juonikuviot ovat oikeasti melko haastavia enkä ihan heti arvannut ketkä olivat kaiken takana." - Kansientakaiset maailmat
"Joka tapauksessa tykkäsin kirjasta ihan älyttömästi. Tää on just sellanen mitä lukee mielellään uudestaan. Tarina oli rakennettu hyvin ja tykkäsin hirveesti erilaisista ilmaisuista, niinku tiima - se vissii tarkoittanee tuntia. Kurvot kuulostaa kans eläiminä todella jänniltä." - lilypheria
"Mutta eiköhän varsinainen viesti jo välittynyt ennen pientä sivupolkua: suosittelen lukemaan Keskilinnan ritarit!" - Pähkinäkukkula
17.7.2016
Morkkiksia
Sitä kuvittelisi, että mahdollisuus kirjoittaa on kaikki mitä kirjailija kaipaa. Aika, resurssit ja tila -- "oma huone" -- kas siinä riittämiin tavoitetta ja saavutusta. Niin moni kirjoittaja joutuu taistelemaan saavuttaakseen edes jonkin yllä mainituista.
Vuosien tavoitteellisen työn jälkeen minulla alkaa olla nyt ne kaikki, ja siitä olen ihan huikean onnellinen, jopa häikäistynyt. Silti minua vaivaa tuon tuostakin morkkis.
Miksi?
Koska en lue tarpeeksi.
Haluaisin lukea enemmän. Kollegojen uutuusteoksia, vanhoja klassikoita, suosituksia, käännöskirjallisuutta, tietokirjallisuutta, runoja... you name it. Ja luenhan minä, mutta en koskaan koe, että lukisin tarpeeksi. Olen lukenut paljon enemmän ennen kuin aloin kirjoittaa, mutta nykyään tuntuu ettei päässä riitä tilaa. Kaikki ne tarinat, joita haluan itse kirjoittaa ja luoda, täyttävät käytävät.
Onko tunne totta vai harhaa?
***
En lue edes kirjaa viikossa. Se hävettää. Tuntuu jotenkin valheelliselta olla lukemisen puolestapuhuja, tarinoiden merkityksellisyyden hehkuttaja. Kirjailija, hemmetti vieköön.
Eikä kyse ole siitä, ettenkö rakastaisi lukemista. Voi, rakastanhan minä. Pystyn yhä uppoutumaan tarinoihin ja hengästymään lauseiden hienoudesta, sanojen taiasta. Kirjahyllyni pursuavat kirjoja. Lattiani pursuavat kirjoja. Se ahdistaa, kun tuntuu ettei lukemiselle ole koskaan riittävästi aikaa.
Ja sitten, sitten toisaalta... Voisiko se, että luon kirjallisuutta, lieventää asianhaaroja? Olenko liian ankara itselleni? Vai liittyykö lukumorkkikseeni suru siitä, etten fyysisesti tunne pystyväni ahmimaan kaikkia niitä kirjoja, joita haluaisin?
Kyvyttömyyden tunteeseen liittyy häpeän lisäksi sosiaalinen paine. "Oletko lukenut kirjan X?" kysytään. Pudistan päätäni ja sydämeeni asettuu paino. Ei, en ole. Itse asiassa en ole lukenut kyseiseltä kirjailijalta mitään. Laitan uuden ruksin "Lue vielä tämä" -listaan. Ei, en tunne kirjailija Y:nkään tuotantoa. Pitäisi varmaan, kun niin oletetaan. Spefikirjailijana minun kai kuuluisi tuntea himolukijan tarkkuudella julkaistu ja julkaistava spefi, ainakin kaikki muut vaikuttavat paljon lukeneemmilta. Aah, milloin ikinä ehdin lukea kaikki ne merkittävät teokset, joita jengi on lukenut -80-luvulta alkaen?
Ahdistus. Häpeä. Morkkis.
***
Tilannetta ei helpota se, että olen hidas lukija. Voin kyllä lukea alle 300-sivuisen kirjan päivässä, mutta sen päivän aikana en sitten muuta teekään. Lisäksi muistini ominaisuudet ovat niin rajoittuneet, että unohdan lukemani nopeasti. Joskus jää tunnemuisto, joskus jokin yksittäinen kohta. Mutta mikäli minun pitäisi kertoa vähääkään yksityiskohtaisemmin, mitä kirjassa tapahtuu ja analysoida sitä, se ei kovin helposti käykään. Ei, ellen ole tehnyt muistiinpanoja tietäen, että kirjasta on kyettävä puhumaan. Vaikutuksenkin tekevä kirja solahtaa lävitseni kuin vesi somerikosta. Se virkistää, innostaa ja ravistaa, mutta se ei säily.
Minussa ei ole tarpeeksi tilkettä kannattelemaan toisten tarinoita sillä intensiteetillä, mikä joillain lukijoilla tuntuu olevan, ja se saa minut tuntemaan itseni huonoksi kirjailijaksi.
Aivan kuin en kunnioittaisi toisten kirjailijoiden tarinoita.
Onko se totta?
Voiko olla hyvä kirjailija mutta huono lukija?
***
Itsekeskeisyydellä on varmasti sijansa. Minä olen itsekäs, enkä sitä kiellä, mutta en ole siitä mitenkään ylpeä. Se vain on totuus, että juuri tässä ja juuri nyt kirjoittaminen on minulle tärkeintä, ja olen tehnyt valintoja, jotka tukevat elämäntapaa, jota tavoittelen. Ei ole väärin, jos tietää mitä haluaa ja toimii sen eteen. Järjellä tiedän sen.
Silti huomaan taistelevani itseni syyllistämistä vastaan, koska meidän yhteiskunnassamme uraorientoitunut nainen on edelleen vähän outo ilmestys. Niitä on, ja se hyväksytään ainakin pintapuolisesti, mutta sisälle istutettu muiden naisten joskus kuviteltukin syyllistämisdialogi rullaa itsepintaisesti aina vain. Ja kyllä sekin vain joitakin jaksaa ihmetyttää, etten tahdo lapsia; että olen tietoisesti vela ja haluan omistautua kirjoittamiselle.
Sen aistii, että se on naiselle vähemmän sallittua kuin miehelle. Vaikka kukaan ei välttämättä haasta päin näköä, vaikka kukaan ei varsinaisesti vihamielinen olisikaan, pienet eleet ja äänensävyt joskus paljastavat, että uranainen on epäilyttävä, joidenkin mielestä vähän säälittävä, koska eihän nainen nyt voi oikeasti olla onnellinen (lue: kokonainen) ilman äitiyttä.
***
Morkkiksia siis on. Kysymyksiä enemmän kuin vastauksia. Mutta ehkä joskus on tärkeämpää kysyä kuin vastata.
Vuosien tavoitteellisen työn jälkeen minulla alkaa olla nyt ne kaikki, ja siitä olen ihan huikean onnellinen, jopa häikäistynyt. Silti minua vaivaa tuon tuostakin morkkis.
Miksi?
Koska en lue tarpeeksi.
Haluaisin lukea enemmän. Kollegojen uutuusteoksia, vanhoja klassikoita, suosituksia, käännöskirjallisuutta, tietokirjallisuutta, runoja... you name it. Ja luenhan minä, mutta en koskaan koe, että lukisin tarpeeksi. Olen lukenut paljon enemmän ennen kuin aloin kirjoittaa, mutta nykyään tuntuu ettei päässä riitä tilaa. Kaikki ne tarinat, joita haluan itse kirjoittaa ja luoda, täyttävät käytävät.
Onko tunne totta vai harhaa?
***
En lue edes kirjaa viikossa. Se hävettää. Tuntuu jotenkin valheelliselta olla lukemisen puolestapuhuja, tarinoiden merkityksellisyyden hehkuttaja. Kirjailija, hemmetti vieköön.
Eikä kyse ole siitä, ettenkö rakastaisi lukemista. Voi, rakastanhan minä. Pystyn yhä uppoutumaan tarinoihin ja hengästymään lauseiden hienoudesta, sanojen taiasta. Kirjahyllyni pursuavat kirjoja. Lattiani pursuavat kirjoja. Se ahdistaa, kun tuntuu ettei lukemiselle ole koskaan riittävästi aikaa.
Ja sitten, sitten toisaalta... Voisiko se, että luon kirjallisuutta, lieventää asianhaaroja? Olenko liian ankara itselleni? Vai liittyykö lukumorkkikseeni suru siitä, etten fyysisesti tunne pystyväni ahmimaan kaikkia niitä kirjoja, joita haluaisin?
Kyvyttömyyden tunteeseen liittyy häpeän lisäksi sosiaalinen paine. "Oletko lukenut kirjan X?" kysytään. Pudistan päätäni ja sydämeeni asettuu paino. Ei, en ole. Itse asiassa en ole lukenut kyseiseltä kirjailijalta mitään. Laitan uuden ruksin "Lue vielä tämä" -listaan. Ei, en tunne kirjailija Y:nkään tuotantoa. Pitäisi varmaan, kun niin oletetaan. Spefikirjailijana minun kai kuuluisi tuntea himolukijan tarkkuudella julkaistu ja julkaistava spefi, ainakin kaikki muut vaikuttavat paljon lukeneemmilta. Aah, milloin ikinä ehdin lukea kaikki ne merkittävät teokset, joita jengi on lukenut -80-luvulta alkaen?
Ahdistus. Häpeä. Morkkis.
***
Tilannetta ei helpota se, että olen hidas lukija. Voin kyllä lukea alle 300-sivuisen kirjan päivässä, mutta sen päivän aikana en sitten muuta teekään. Lisäksi muistini ominaisuudet ovat niin rajoittuneet, että unohdan lukemani nopeasti. Joskus jää tunnemuisto, joskus jokin yksittäinen kohta. Mutta mikäli minun pitäisi kertoa vähääkään yksityiskohtaisemmin, mitä kirjassa tapahtuu ja analysoida sitä, se ei kovin helposti käykään. Ei, ellen ole tehnyt muistiinpanoja tietäen, että kirjasta on kyettävä puhumaan. Vaikutuksenkin tekevä kirja solahtaa lävitseni kuin vesi somerikosta. Se virkistää, innostaa ja ravistaa, mutta se ei säily.
Minussa ei ole tarpeeksi tilkettä kannattelemaan toisten tarinoita sillä intensiteetillä, mikä joillain lukijoilla tuntuu olevan, ja se saa minut tuntemaan itseni huonoksi kirjailijaksi.
Aivan kuin en kunnioittaisi toisten kirjailijoiden tarinoita.
Onko se totta?
Voiko olla hyvä kirjailija mutta huono lukija?
***
Itsekeskeisyydellä on varmasti sijansa. Minä olen itsekäs, enkä sitä kiellä, mutta en ole siitä mitenkään ylpeä. Se vain on totuus, että juuri tässä ja juuri nyt kirjoittaminen on minulle tärkeintä, ja olen tehnyt valintoja, jotka tukevat elämäntapaa, jota tavoittelen. Ei ole väärin, jos tietää mitä haluaa ja toimii sen eteen. Järjellä tiedän sen.
Silti huomaan taistelevani itseni syyllistämistä vastaan, koska meidän yhteiskunnassamme uraorientoitunut nainen on edelleen vähän outo ilmestys. Niitä on, ja se hyväksytään ainakin pintapuolisesti, mutta sisälle istutettu muiden naisten joskus kuviteltukin syyllistämisdialogi rullaa itsepintaisesti aina vain. Ja kyllä sekin vain joitakin jaksaa ihmetyttää, etten tahdo lapsia; että olen tietoisesti vela ja haluan omistautua kirjoittamiselle.
Sen aistii, että se on naiselle vähemmän sallittua kuin miehelle. Vaikka kukaan ei välttämättä haasta päin näköä, vaikka kukaan ei varsinaisesti vihamielinen olisikaan, pienet eleet ja äänensävyt joskus paljastavat, että uranainen on epäilyttävä, joidenkin mielestä vähän säälittävä, koska eihän nainen nyt voi oikeasti olla onnellinen (lue: kokonainen) ilman äitiyttä.
***
Morkkiksia siis on. Kysymyksiä enemmän kuin vastauksia. Mutta ehkä joskus on tärkeämpää kysyä kuin vastata.
11.7.2016
Vieraalla kielellä kirjoittamisesta
Toisinaan keskusteluissa nousee esille proosan kirjoittaminen muulla kuin omalla äidinkielellä. Hannu Rajaniemen ja Emmi Itärannan kaltaiset menestystarinat saavat pohtimaan, olisiko sittenkin mahdollista kirjoittaa omia tarinoitaan alun alkaenkin esimerkiksi englanniksi -- onhan nimittäin niin, että käännös on kustantajalle iso kuluerä ja kääntäjistä toisinaan pulaa. Kaksi- tai jopa monikielisyys voisi olla melkoinen valttikortti kirjailijalle.
Usein keskitytään englantiin, mutta monilta suomalaisilta löytyy kielitaitoa muidenkin kielten osalta: ruotsi, saksa, viro ja venäjä tulevat ensimmäisinä mieleen.
Koulukuntia tuntuu olevan kaksi. Ne, joiden mielestä on turha yrittääkään kirjoittaa "toisella kotimaisella" ja ne, jotka kirjoittavat muillakin kuin omalla äidinkielellään sitä sen suuremmin kyseenalaistamatta.
Minä kuuluin ensin mainittuun koulukuntaan vielä jokin aika sitten. Tuntui itsestään selvältä, ettei muu kuin äidinkieli tulisi kyseeseen omalla kohdallani, ja tuntui järkevältä ajatella, ettei natiivin tasoista kielenhallintaa voisi saavuttaa aikuisiällä. Mutta kuten edellisessä postauksessa kerroin, kun jotain itseltään kieltää, sen luona saattaa seistä nopeammin kuin olisi osannut kuvitella. Polvia myöten mudassa.
Niinpä olin sitten jännän äärellä. En valinnut novellini kieltä. Se valitsi minut. Tarina alkoi keriytyä ulos englanniksi ja päätin noudattaa muusan käskyä. Ajattelin tarinan englanniksi, enkä edes tiedä, miten kirjoittaisin sen suomeksi. Siis nimenomaan miten. Saman tarinan voisin toki kirjoittaa, mutta sitten minun olisi ajateltava se suomeksi ja kirjoitettava täysin puhtaalta pöydältä.
***
Lähden purkamaan kielivalintaa ihan perusteista. Kuka saa kirjoittaa ja mitä? Mikä kieli on? Miten kieltä käytetään, miten se toimii?
Pohjimmiltaan kieli on väline. Se on instrumentti. Minulle ei tulisi mieleenkään sanoa suomea toisena kielenä puhuvalle, että et saa kirjoittaa suomeksi, koska et ole siinä tarpeeksi hyvä. Kielen täydellinen hallinta on sula mahdottomuus kenelle tahansa. Kieliopin voi opetella, kieltä joutuu huoltamaan vaikka kirjoittaisi äidinkielellään, editoida täytyy ja esilukijoilla luettaa. Sellaisista vaiheista ei pääse eroon, vaikka kirjoittaisi äidinkielellään. Siihen päälle tulee vielä alueelliset piirteet, murre-erot ja muut yksilölliset ominaisuudet, joiden vaikutukseen törmää äidinkielistenkin tekstien parissa. "Minä en sanoisi tätä näin", voi tarkoittaa tai olla tarkoittamatta, että kielenhallinnassa on jotain pielessä.
Kieli ei ole muuttumaton vakio.
Kirjoittaa voi hyvin tai huonosti. Tämäkin pätee kaikkiin kieliin. Kirjoittaja valitsee sanat ja rytmin ja hänellä on tyyli, joka todennäköisesti on erilainen kielestä riippuen. Kun kirjoitan englanniksi, kirjoitan eri lailla kuin suomeksi, sillä käytän eri instrumentteja. Jos kukaan ei ymmärrä mitä kirjoitan, kirjoitan silloin todella huonosti. Instrumentti ei ole hallussa. Mutta on mielestäni virheellistä väittää, ettei ei-natiivi voisi osata kieltä niin hyvin, että kykenee sillä ansiokkaasti kirjoittamaan. Osaamistasot ovat yksilöllisiä, ja myös kielentaju on yksilöllistä (natiivienkin keskuudessa).
Kieli on väline ja tarinan välittyminen lukijalle päämäärä. Minun englantini on varmasti suomea heikompi, mutta tarinankertojana olen pitkälle kehittynyt. Kirjoittamani enkkunovelli voi olla ihan hirveää tuubaa. Siellä on varmasti paljon virheitä, mutta olen ylpeä jo siitä, että kykenin kirjoittamaan sen alusta loppuun. Käytin instrumenttia, joka on minulle huomattavasti aikaisemmin käytössä ollutta vieraampi ja jolla auttamatta olen taitamattomampi, mutta piru vie, tein sen ja nyt minulla on jotain, mitä voin muokata ja mistä ottaa opiksi.
***
Ytimessä on ajattelu. Näin luulen. Tarina kuuluu kirjoittaa sillä kielellä, millä sen ajattelee.
Kääntäminen on erilaista. Tähän johtopäätökseen päädyin sen vuoksi, koska omien tekstien kääntäminen tuntuu huomattavasti vaikeammalta kuin alun perin englanniksi kirjoittaminen. Minun pitäisi ajatella jo ajattelemani toisin, mikä voi olla ylivoimaista. Omaa tekstiään on niin lähellä muutenkin.
Rakkaat lukijat, kirjoitatteko te useammalla kuin yhdellä kielellä? Mitä ajatuksia pohdintani herättävät?
Usein keskitytään englantiin, mutta monilta suomalaisilta löytyy kielitaitoa muidenkin kielten osalta: ruotsi, saksa, viro ja venäjä tulevat ensimmäisinä mieleen.
Koulukuntia tuntuu olevan kaksi. Ne, joiden mielestä on turha yrittääkään kirjoittaa "toisella kotimaisella" ja ne, jotka kirjoittavat muillakin kuin omalla äidinkielellään sitä sen suuremmin kyseenalaistamatta.
Minä kuuluin ensin mainittuun koulukuntaan vielä jokin aika sitten. Tuntui itsestään selvältä, ettei muu kuin äidinkieli tulisi kyseeseen omalla kohdallani, ja tuntui järkevältä ajatella, ettei natiivin tasoista kielenhallintaa voisi saavuttaa aikuisiällä. Mutta kuten edellisessä postauksessa kerroin, kun jotain itseltään kieltää, sen luona saattaa seistä nopeammin kuin olisi osannut kuvitella. Polvia myöten mudassa.
Niinpä olin sitten jännän äärellä. En valinnut novellini kieltä. Se valitsi minut. Tarina alkoi keriytyä ulos englanniksi ja päätin noudattaa muusan käskyä. Ajattelin tarinan englanniksi, enkä edes tiedä, miten kirjoittaisin sen suomeksi. Siis nimenomaan miten. Saman tarinan voisin toki kirjoittaa, mutta sitten minun olisi ajateltava se suomeksi ja kirjoitettava täysin puhtaalta pöydältä.
***
Lähden purkamaan kielivalintaa ihan perusteista. Kuka saa kirjoittaa ja mitä? Mikä kieli on? Miten kieltä käytetään, miten se toimii?
Pohjimmiltaan kieli on väline. Se on instrumentti. Minulle ei tulisi mieleenkään sanoa suomea toisena kielenä puhuvalle, että et saa kirjoittaa suomeksi, koska et ole siinä tarpeeksi hyvä. Kielen täydellinen hallinta on sula mahdottomuus kenelle tahansa. Kieliopin voi opetella, kieltä joutuu huoltamaan vaikka kirjoittaisi äidinkielellään, editoida täytyy ja esilukijoilla luettaa. Sellaisista vaiheista ei pääse eroon, vaikka kirjoittaisi äidinkielellään. Siihen päälle tulee vielä alueelliset piirteet, murre-erot ja muut yksilölliset ominaisuudet, joiden vaikutukseen törmää äidinkielistenkin tekstien parissa. "Minä en sanoisi tätä näin", voi tarkoittaa tai olla tarkoittamatta, että kielenhallinnassa on jotain pielessä.
Kieli ei ole muuttumaton vakio.
Kirjoittaa voi hyvin tai huonosti. Tämäkin pätee kaikkiin kieliin. Kirjoittaja valitsee sanat ja rytmin ja hänellä on tyyli, joka todennäköisesti on erilainen kielestä riippuen. Kun kirjoitan englanniksi, kirjoitan eri lailla kuin suomeksi, sillä käytän eri instrumentteja. Jos kukaan ei ymmärrä mitä kirjoitan, kirjoitan silloin todella huonosti. Instrumentti ei ole hallussa. Mutta on mielestäni virheellistä väittää, ettei ei-natiivi voisi osata kieltä niin hyvin, että kykenee sillä ansiokkaasti kirjoittamaan. Osaamistasot ovat yksilöllisiä, ja myös kielentaju on yksilöllistä (natiivienkin keskuudessa).
Kieli on väline ja tarinan välittyminen lukijalle päämäärä. Minun englantini on varmasti suomea heikompi, mutta tarinankertojana olen pitkälle kehittynyt. Kirjoittamani enkkunovelli voi olla ihan hirveää tuubaa. Siellä on varmasti paljon virheitä, mutta olen ylpeä jo siitä, että kykenin kirjoittamaan sen alusta loppuun. Käytin instrumenttia, joka on minulle huomattavasti aikaisemmin käytössä ollutta vieraampi ja jolla auttamatta olen taitamattomampi, mutta piru vie, tein sen ja nyt minulla on jotain, mitä voin muokata ja mistä ottaa opiksi.
***
Ytimessä on ajattelu. Näin luulen. Tarina kuuluu kirjoittaa sillä kielellä, millä sen ajattelee.
Kääntäminen on erilaista. Tähän johtopäätökseen päädyin sen vuoksi, koska omien tekstien kääntäminen tuntuu huomattavasti vaikeammalta kuin alun perin englanniksi kirjoittaminen. Minun pitäisi ajatella jo ajattelemani toisin, mikä voi olla ylivoimaista. Omaa tekstiään on niin lähellä muutenkin.
Rakkaat lukijat, kirjoitatteko te useammalla kuin yhdellä kielellä? Mitä ajatuksia pohdintani herättävät?
10.7.2016
Kerta kiellon päälle
Kierot muusat asuttavat alitajuntaani. Aina kun lausun ääneen jonkin totuuden kirjoittamisprosesseistani ja -tavoistani, ne nostavat päätään ja niiden kasvoille nousee ilkikurinen ilme. "Ai todellako? Niinkö luulet?"
Niin seuraa aamu, jolloin herään romaanisynopsis valmiina päästäni uloskirjoitettavaksi. Edellisiltana kun olin mennyt väittämään, että romaanini syntyvät ilman synopsista, seikkaillen. Mitenkään en voisi kuvitella tilannetta, jossa kirjoittaisin romaanin synopsiksen pohjalta, en mitenkään!
Olen mennyt myös sanomaan, että englanniksihan en sitten kirjoita. En osaa. Tuntuu mahdottomalta. Olisi pitänyt arvata, mitä siitä seuraa. Tänään tein loppuviilauksia novelliin, joka iski tajuntaan kuin tuhat volttia ja alkoi valua minusta paperille -- englanniksi. Muusa lällätti, hymyillen.
Scifiäkään minun ei pitänyt kirjoittaa. Korkeintaan avaruusoopperaa joskus vanhempana, mutta niin vain syntyi Naakkamestari, ja viisaammat kertoivat minulle, että olen kirjoittanut scifiromaanin.
Sellaiset muusat minulla on. Ihan parhaita, vaikka aiheuttavatkin sydämentykytyksiä ja satunnaisia paniikkikohtauksia. Taiteessa on mentävä kohti sitä, mikä pelottaa. On uskallettava ottaa haasteita vastaan ja haastettava itsensä. Muuten ei kehity.
Jos kirjoittaessa pelottaa, se on hyvä merkki. Epävarmuus viestii tärkeän äärellä olemisesta ja siitä, että sille antaa kaikkensa. Kirjoittaa sydän ja mieli avoimina.
Niin seuraa aamu, jolloin herään romaanisynopsis valmiina päästäni uloskirjoitettavaksi. Edellisiltana kun olin mennyt väittämään, että romaanini syntyvät ilman synopsista, seikkaillen. Mitenkään en voisi kuvitella tilannetta, jossa kirjoittaisin romaanin synopsiksen pohjalta, en mitenkään!
Olen mennyt myös sanomaan, että englanniksihan en sitten kirjoita. En osaa. Tuntuu mahdottomalta. Olisi pitänyt arvata, mitä siitä seuraa. Tänään tein loppuviilauksia novelliin, joka iski tajuntaan kuin tuhat volttia ja alkoi valua minusta paperille -- englanniksi. Muusa lällätti, hymyillen.
Scifiäkään minun ei pitänyt kirjoittaa. Korkeintaan avaruusoopperaa joskus vanhempana, mutta niin vain syntyi Naakkamestari, ja viisaammat kertoivat minulle, että olen kirjoittanut scifiromaanin.
Sellaiset muusat minulla on. Ihan parhaita, vaikka aiheuttavatkin sydämentykytyksiä ja satunnaisia paniikkikohtauksia. Taiteessa on mentävä kohti sitä, mikä pelottaa. On uskallettava ottaa haasteita vastaan ja haastettava itsensä. Muuten ei kehity.
Jos kirjoittaessa pelottaa, se on hyvä merkki. Epävarmuus viestii tärkeän äärellä olemisesta ja siitä, että sille antaa kaikkensa. Kirjoittaa sydän ja mieli avoimina.
3.7.2016
Loistava lauantai
 |
| Hyvä emo löytyy näiden kansien välistä. (c) J.S. Meresmaa |
Asioita, joista iloitsin kovasti:
1) Haastatteluhetki Shimo Suntilan kanssa. Naakkamestari on kuulemma Ihan Oikeaa Scifiä, mikä tuli minulle mukavana yllätyksenä, koska olen kuvitellut, etten ikinä pystyisi kirjoittamaan Oikeaa Scifiä. Olenkin nimittänyt Naakkamestaria tieteisfantasiaksi (tälle on edelleen perustelut), mutta nähtävästi siitä voi puhua myös puhtaasti tieteiskirjana.
2) Anne Leinosen kunniavierasesitelmä. Anne piti todella hienon puheen, joka toivottavasti nähdään myös tekstinä tulevaisuudessa. Annen enkelit -tempaus nosti kyyneleet silmiin.
3) Sushilounas ystäväkollegan kanssa. Ruoka tuli todella sopivaan rakoon, eikä seura olisi voinut olla parempaa. <3
4) Atorox-sijoitus. Hyvä emo keräsi ääniä sen verran, että ylsi 4. sijalle! Atorox-palkinnon sai Magdalena Hai novellillaan Kaunis Ululian. Onnea!
Koko Top 10 -lista näytti tältä:
1. Magdalena Hai: Kaunis Ululian (Kristallimeri. Osuuskumma)
2. Oskari Rantala: Didin historiat (Portti 4/14)
3. Tuukka Tenhunen: Ugrilainen tapaus (Spin 4/14)
4. J. S. Meresmaa: Hyvä emo (Käärmeenliekit. Osuuskumma)
5. Anne Leinonen: Tilastollisesti syyllinen (Pienen rasian jumala. Atena)
6. Jussi Katajala: Pohjoistuulen tuolla puolen (Kristallimeri. Osuuskumma)
7. Janos Honkonen: Itse ilma syttyi tuleen (Käärmeenliekit. Osuuskumma)
8. Jussi Katajala: Korkea kiertorata (Korpin silmät kaiken näkevät. Osuuskumma)
9. Magdalena Hai: Vainaansuo (Rocknomicon. Osuuskumma)
10. Heikki Nevala: Rungot kuin siivekkäät käärmeet (Käärmeenliekit. Osuuskumma)
5) Signeeraukset. Olen ollut ihan häkeltynyt, miten moni on tullut pyytämään signeerauksia Naakkamestariin ja Keskilinnan ritareihin. Lämmittää kuulkaa sydäntä! Kirjailijalle on hieno hetki nähdä ihan konkreettisesti se, että oma kirja löytää lukijoiden luokse. Silloin tarina elää. Kiitos teille!
6) Iltabileet Telakalla. Seura, naamiaisten palkintojenjako, filkit... Say no more.
***
Tänään sunnuntaina geimit jatkuvat! Pyörin paikalla jälleen koko päivän, joten saa nykäistä hihasta ja moikata. Iltapäivällä on vuorossa mielenkiintoinen ohjelmanumero "Romanttista fantasiaa vai fantastista romantiikkaa?", jossa minä, Maria Carole ja esikoiskirjailijat Liliana Lento ja Elina Pitkäkangas juttelemme Matti Järvisen johdolla otsikonmukaisista asioista. Tervetuloa kuuntelemaan!
15:00-16:00 Luentosali D10b
Romanttista fantasiaa vai fantastista romantiikkaa?
J.S. Meresmaa, Maria Carole, Liliana Lento, Elina Pitkäkangas, Matti Järvinen (pj.)
Mitä annettavaa romantiikalla on fantasiakirjallisuudelle? Tai fantasialla romanttiselle kirjallisuudelle?
Lajeja taitavasti yhdistelevät kirjailijat valottavat suhdettaan niihin ja kertovat, mikä romantiikan ja fantasian yhdistämisessä viehättää. Miten vältetään kliseiden karikot? Kuinka luodaan hahmoista kiinnostavia? Millä keinoilla luodaan ihmissuhteisiin jännitettä?
Varoitus: Keskustelu voi aiheuttaa pysyvää haittaa romantiikkaan liitetyille ennakkoluuloille.
1.7.2016
Uteliaan mielen juhlakattaus eli Finncon
 |
| (c) J.S. Meresmaa |
Tänään. Tänään se alkaa.
Ellet ole vielä käynyt Finnconissa, jos Finncon on sinulle "mikä-häh", nyt on oiva tilaisuus korjata asia! Ja koska Finncon on tänä vuonna maailman parhaassa kaupungissa (Liioittelenko? Omasta mielestäni en.), on vähintään kaksi syytä käydä siellä. Täällä.
Juttuhan on niin, että ainakaan ohjelmavalikoimasta se ei kiinni jää. Kaikille löytyy jotakin, jos utelias mieli asuttaa pääkoppaa ja kroppaa. Sitten vielä sekin, että Finncon on ILMAINEN. Et tarvitse rahaa päästäksesi seuraamaan ohjelmaa. Ajatella. Edes Suomen suurimmat kirjamessut eivät kykene samaan.
Koko ohjelma löytyy täältä.
Osuuskumman tärpit löydät täältä.
Meikäläisen humppakierros on tämänmoinen.
Tulkaa ja rakastukaa!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)