En tiedä teistä, mutta minä olen toisinaan törmännyt kirja-arvioihin, joissa kerrotaan, mitä ja miten kirjailijan olisi pitänyt kyseinen tarina kirjoittaa sen sijaan, että oltaisiin punnittu sitä, mitä on kirjoitettu ja miten.
Varjon arviointia, ikään kuin. Ohipuhumista.
Pahimmassa tapauksessa saatetaan jopa pistää aikeita ja vaikutteita kirjailijan kontolle, vaikka ne kuuluisivat ennemmin arvioijalle. Auttamatta mennään metsään sanomalla asioita kuten "kirjailija on selvästi yrittänyt asiaa X" tai "kirjailija on lukenut danbrowninsa". Ulkopuolinen ei nimittäin voi tietää. Hän tekee tulkintaa kirjasta, ei sen kirjoittajasta. Aika usein käy niin, että kun kirjailijalta sitten kysytään, hän ei olekaan lukenut Dan Brownia. Arvelut kirjailijan motiiveista kertovat enemmän arvioijasta itsestään kuin kirjailijasta.
Olen itse yrittänyt tiedostaa tämän lukijana ja palautteenantajana. Jos minulle tulee tarinasta mieleen Dan Brown, muotoilen ajatuksen niin että se kuvastaa minun tulkintaani tekstistä, ei kirjailijan aietta.
Kun kirja on lukijan käsissä, sille on syynsä miksi se on juuri sellainen kuin se on.
***
Tarinan voi kertoa onnistuneesti monella tavalla.
Jos yksi synopsis annetaan viidelle kirjailijalle, saadaan viisi toisistaan eroavaa tarinaa. Kaikki toimivia. Mutta yksi on preesensissä, toinen imperfektissä. Yksi kerrotaan koiran näkökulmasta, toinen kaikkitietävällä kertojalla. Yhdessä painottuu surun teema, toisessa anteeksiannon. Ja niin edelleen. Jokaisessa tarinassa on eri sävy, eri ääni -- kirjailijan oma ääni. Silti kaikki on jäljitettävissä samaan synopsikseen.
Miksi mietin tätä?
Parhaillaan työn alla on yksi tarina, jolle näen monta mahdollista kerrontatapaa. Jos siirrän palikkaa vasemmalle, painottuu vasen puoli. Jos nostan palikan kokonaan pois, näkökulma katoaa kokonaan, mutta muut palikat saavat enemmän tilaa.
Olen siis vaiheessa, jossa seikkaileva, intuitiivinen kirjoittajaminä on saanut työnsä päätökseen (raakaversio) ja tiedostava, punnitseva kirjoittajaminä on aloittanut sarkansa. Siirrän, kokeilen, terävöitän, luetutan ateljeekriitikoilla, kuuntelen palautetta. Näen lukuisia vaihtoehtoja, ja jokaisen niistä saisi toimimaan, mutta ratkaistavana on, mikä niistä on eniten minua. Mikä tavoista kertoo tarinan niin kuin juuri minä koen tärkeäksi? Miten perustelen ratkaisuni?
Meni syteen tai saveen, kirjailija seisoo oman työnsä takana. Ratkaisu on tehtävä, sen on oltava punnittu ja tietoinen, vaikka joskus toki intuition ohjaama.
Nimittäin lukijoille sama tarina voi olla yhtä lailla yhden kuin viiden tähden lukukokemus, mutta jos se on juuri sellainen miksi kirjailija sen tarkoitti, se on juuri oikeanlainen.
22.10.2016
17.10.2016
Mikäs mikäs...
Katsokaa, mikä se täällä on!
Helvetillisen vatsatautiviikonlopun jälkeen otti uudelleen hengen päälle, kun postihenkilö koputti oveen tänään päivällä ja pyysi kuittaamaan paketteja Myllylahdelta.
"Ei voi olla", ajattelin, "Voiko olla...?"
Voi. Oli.
Mifongin kadottama on tullut painosta! Nyt se on ihan kerta kaikkisen valmis ja kaikkien saatavilla ja luettavissa ja aaaahhh, jälleen yksi osa tätä massiivista projektia nimeltä Mifonki-sarja on saatu valmiiksi.
Olen niin innoissani ja onnellinen, että täytyy mennä päivälevolle keräämään voimia.
 |
| (c) J.S. Meresmaa |
Helvetillisen vatsatautiviikonlopun jälkeen otti uudelleen hengen päälle, kun postihenkilö koputti oveen tänään päivällä ja pyysi kuittaamaan paketteja Myllylahdelta.
"Ei voi olla", ajattelin, "Voiko olla...?"
Voi. Oli.
Mifongin kadottama on tullut painosta! Nyt se on ihan kerta kaikkisen valmis ja kaikkien saatavilla ja luettavissa ja aaaahhh, jälleen yksi osa tätä massiivista projektia nimeltä Mifonki-sarja on saatu valmiiksi.
Olen niin innoissani ja onnellinen, että täytyy mennä päivälevolle keräämään voimia.
 |
| (c) J.S. Meresmaa |
11.10.2016
Hurlumhei
Vähän on sellainen "hurlumhei, tehosekoittimessa ollaan" -olo. Turun kirjamessuista on tuskin toivuttu, kun on tämä kämpän kääriminen ja kauppaaminen käpälissä, Helsingin kirjamessuihin valmistautuminen käynnissä, yhden antologian toimittamista ja toisen taittamista, kannen viimeistelyä, palautteenantoa ja sen sellaista kiireetöntä mukavaa. Kuumekin päätti vierailla, kai se oli sellainen "nyt on vähän liikaa lämpöjä, likka" -tyylin muistutus. Marraskuun alussa kutsuu Barcelona ja Eurocon, josta myöhemmin lisää.
Jollain taikakeinolla olen onnistunut kaiken tämän keskellä kirjoittamaan novellin, ja eilen minussa heräsi tunne, että olisipa tosiaan kiva kirjoittaa. Hipsunhei, no mutta sehän kuulostaa briljantilta! Joko on kulunut tarpeeksi aikaa editoiden vanhoja ja kurotellen kohti uusia, tai sitten olen vain niin puristuksissa mannerlaattojen välissä, että jo ajatus kirjoittamisesta kuulostaa syvään hengittämiseltä. (Mitä se toki on, mutta joskus ilma on parasta mahdollista ja joskus se on tunkkaista.)
On sellainen sanonta, että laiska töitään luettelee, mutta paskat siitä. Jos en luettelisi, unohtaisin puolet. Päänsisäinen prosessinhoitaja se siellä vain huutelee.
Ihan mahdottoman hienoja asioita on tapahtumassa. Mahdottoman isoja. Kai silloin on ihan OK, jos joutuu välillä vähän haukkomaan?
Jollain taikakeinolla olen onnistunut kaiken tämän keskellä kirjoittamaan novellin, ja eilen minussa heräsi tunne, että olisipa tosiaan kiva kirjoittaa. Hipsunhei, no mutta sehän kuulostaa briljantilta! Joko on kulunut tarpeeksi aikaa editoiden vanhoja ja kurotellen kohti uusia, tai sitten olen vain niin puristuksissa mannerlaattojen välissä, että jo ajatus kirjoittamisesta kuulostaa syvään hengittämiseltä. (Mitä se toki on, mutta joskus ilma on parasta mahdollista ja joskus se on tunkkaista.)
On sellainen sanonta, että laiska töitään luettelee, mutta paskat siitä. Jos en luettelisi, unohtaisin puolet. Päänsisäinen prosessinhoitaja se siellä vain huutelee.
Ihan mahdottoman hienoja asioita on tapahtumassa. Mahdottoman isoja. Kai silloin on ihan OK, jos joutuu välillä vähän haukkomaan?
29.9.2016
Turku! Kirjamessut! Marraskesi!
Niin, nämähän tosiaan alkavat huomenna. Kääk!
Ohjelmani:
Perjantai 30.9.
16.40-17.00 Kuisti, B-halli
Robustoksen Jouni Lehtinen haastattelee Naakkamestarin tiimoilta.
17.00-17.25 Kuisti, B-halli
Kotiseututuntemuksen ja paikallishistorian hyödyntäminen vaihtoehtohistoriassa. Haastattelussa Samuli Antilan kanssa, haastattelijana Artemis Kelosaari.
Lauantai 1.10.
13.00-13.45
TSFS:n ja Tutkan osastolla Kaffeeklatschilla. Tervetuloa moikkaamaan tai juttusille!
14.15 Turun seudun äidinkielen opettajien osasto
Haastateltavana Mifongin kadottamasta.
16.00-16.30 Nuorisokirjailijoiden osasto A17
Kirjailijatreffeillä.
***
Näiden lisäksi minut voi bongata myös Osuuskumman myyntipöydän takaa aamupäivisin lauantaina ja sunnuntaina. Olemme Robustoksen ja Aarnin kanssa yhteisellä osastolla (A9!) edellisvuoden tapaan.
Sopivasti messuille ilmestyy myös uusin antologia, jossa olen mukana. Marraskesi tarjoaa tarinoita iholta ja sen alta. Kirjaa saa messuilta, ja sen voi ostaa jo netistä.
Nähdään Turussa!
Ohjelmani:
Perjantai 30.9.
16.40-17.00 Kuisti, B-halli
Robustoksen Jouni Lehtinen haastattelee Naakkamestarin tiimoilta.
17.00-17.25 Kuisti, B-halli
Kotiseututuntemuksen ja paikallishistorian hyödyntäminen vaihtoehtohistoriassa. Haastattelussa Samuli Antilan kanssa, haastattelijana Artemis Kelosaari.
Lauantai 1.10.
13.00-13.45
TSFS:n ja Tutkan osastolla Kaffeeklatschilla. Tervetuloa moikkaamaan tai juttusille!
14.15 Turun seudun äidinkielen opettajien osasto
Haastateltavana Mifongin kadottamasta.
16.00-16.30 Nuorisokirjailijoiden osasto A17
Kirjailijatreffeillä.
***
Näiden lisäksi minut voi bongata myös Osuuskumman myyntipöydän takaa aamupäivisin lauantaina ja sunnuntaina. Olemme Robustoksen ja Aarnin kanssa yhteisellä osastolla (A9!) edellisvuoden tapaan.
Sopivasti messuille ilmestyy myös uusin antologia, jossa olen mukana. Marraskesi tarjoaa tarinoita iholta ja sen alta. Kirjaa saa messuilta, ja sen voi ostaa jo netistä.
Nähdään Turussa!
27.9.2016
Muuttaa, unohtaa, aloittaa, hengittää
Ensimmäinen sumuaamu tänään!
Pumpulinpehmeässä harmaudessa tunsin selvästi, miten keho viestii rauhoittumisesta ja levon tarpeesta. (Tähän mennessä vuotta on matkaan saateltu kolme omaa teosta. Se on vähän liikaa, mutta näin nyt kävi sattumien summana.) Rauhoittuminen on kuitenkin mahdotonta, sillä edessä on asunnon myynti ja uuden etsintä. Että sellainen pikkuhomma.
Tässä pakatessa olen tehnyt kaksi havaintoa: 1) minulla on sittenkin aika mittava kirjasto vaikka se aina tuntuu puutteelliselta, 2) e-kirja ei paina mitään.
Muuttamisessa on outoa se, että kun päättää lähteä, muuttuu rakaskin asunto kodista ihan tavalliseksi asunnoksi ja kotia, jota kantaa itsessään ja läheisissään, hengittää hetken aikaa tiiviimmin. Kirkastuu, ettei koti ole seinissä tai tavarassa tai ikkunan maisemassa. Kaikki ne ovat jo jättäneet jäljen. Muisto on, ja se pysyy jos on pysyäkseen.
Ihmiselle tekee hyvää unohtaakin.
Luonnostaan tähän aikaan vuosirytmissäni olisi käpertymisen aika. Levon. Vaan nyt pitää kohdata, kuunnella, kertoa. Sillekään ei voi mitään, niin kuin ei voi muutolle. Ne pitää vain ottaa vastaan ja varmistaa itselleen mahdollisuus edes hetkittäiseen käpertymiseen. Ihmisten kohtaamisen nostattaman energian tällainen introvertti kuluttaa nopeasti miinukselle.
Muutos on hengittämistä. Sitä, että jokin loppuu ja toinen alkaa. Vähenee, enenee. Kasvaa, kutistuu.
Täytyy muistaa hengittää.
Pumpulinpehmeässä harmaudessa tunsin selvästi, miten keho viestii rauhoittumisesta ja levon tarpeesta. (Tähän mennessä vuotta on matkaan saateltu kolme omaa teosta. Se on vähän liikaa, mutta näin nyt kävi sattumien summana.) Rauhoittuminen on kuitenkin mahdotonta, sillä edessä on asunnon myynti ja uuden etsintä. Että sellainen pikkuhomma.
Tässä pakatessa olen tehnyt kaksi havaintoa: 1) minulla on sittenkin aika mittava kirjasto vaikka se aina tuntuu puutteelliselta, 2) e-kirja ei paina mitään.
Muuttamisessa on outoa se, että kun päättää lähteä, muuttuu rakaskin asunto kodista ihan tavalliseksi asunnoksi ja kotia, jota kantaa itsessään ja läheisissään, hengittää hetken aikaa tiiviimmin. Kirkastuu, ettei koti ole seinissä tai tavarassa tai ikkunan maisemassa. Kaikki ne ovat jo jättäneet jäljen. Muisto on, ja se pysyy jos on pysyäkseen.
Ihmiselle tekee hyvää unohtaakin.
 |
| (c) J.S. Meresmaa |
Luonnostaan tähän aikaan vuosirytmissäni olisi käpertymisen aika. Levon. Vaan nyt pitää kohdata, kuunnella, kertoa. Sillekään ei voi mitään, niin kuin ei voi muutolle. Ne pitää vain ottaa vastaan ja varmistaa itselleen mahdollisuus edes hetkittäiseen käpertymiseen. Ihmisten kohtaamisen nostattaman energian tällainen introvertti kuluttaa nopeasti miinukselle.
Muutos on hengittämistä. Sitä, että jokin loppuu ja toinen alkaa. Vähenee, enenee. Kasvaa, kutistuu.
Täytyy muistaa hengittää.
21.9.2016
Arvioita
Päiviäni ovat ilahduttaneet lukuisat arviot!
IBBY Finlandissa Naakkamestaria luonnehdittiin muun muassa seuraavasti:
Aviisissa Keskilinnan ritareista kirjoitetaan:
Risingshadow'lla Keskilinnan ritarien erotiikasta ollaan samoilla linjoilla:
Pähkinäkukkulan Marjaana on hypännyt Mifonki-sarjan kyytiin ja lukenut viimeksi Mifongin ajan:
***
Näistä tulee kyllä niin hyvä mieli! Mikäs sen ilahduttavampaa kuin kirja, joka kuluu lukijoiden käsissä.
IBBY Finlandissa Naakkamestaria luonnehdittiin muun muassa seuraavasti:
"Historiallisena romaanina alkanut tarina kehii ympärilleen fantastisia ja vaihtoehtoisia elementtejä sitä enemmän, mitä pidemmälle kertomuksessa päästään. Tampereen menneisyys alkaa näyttäytyä kaksoisvalotuksessa, mitä tukevat ajankohdan Aamulehdistä innoituksensa saaneet pikku-uutiset, ilmoitukset ja kaskut. Mukana on riittävästi todellista historiaa avatakseen lukijan mielen häiritsevään ”mitä jos” -olotilaan, tarpeeksi villiä steam punk-teknologiaa ja fantasiaa antaa mielikuvituksen lentää. Suureen osaan nousevat silti ihmisten väliset suhteet, vallankäyttö, xenofobia, pelko – lopulta lunastus ja uhri. Pienoisromaani on ehkä pieni sivumäärältään, mutta suuri aiheiltaan ja käsittelytavaltaan." - Reetta Saine
Aviisissa Keskilinnan ritareista kirjoitetaan:
"Seksikohtaukset ovat hyvin kirjoitettuja ja homoerotiikan ystäville se tarjoaa muutakin kuin pelkkää ajanvietettä." -Rimma Erkko
Risingshadow'lla Keskilinnan ritarien erotiikasta ollaan samoilla linjoilla:
"Meresmaa osoittaa hallitsevansa lajityyppinsä ja hahmonsa loistavasti, vaikka erotiikka on kirjallisuudenlajina sieltä vaikeimmasta päästä." - Taru Hyvönen
Pähkinäkukkulan Marjaana on hypännyt Mifonki-sarjan kyytiin ja lukenut viimeksi Mifongin ajan:
"Mifonki-sarja sopii fantasian ja seikkailun ystäville. Tarina on sopivan keveä ja jännittävä, jopa viihteellinen. Ei kuitenkaan huonossa mielessä, ainoastaan hyvässä."
***
Näistä tulee kyllä niin hyvä mieli! Mikäs sen ilahduttavampaa kuin kirja, joka kuluu lukijoiden käsissä.
19.9.2016
Eri mittakaavan maailmoja
 |
| Tammen taimi. Talvi edessä pienellä. (c) J.S. Meresmaa |
Kaikkialta mihin katse metsässä osuu, löytyy pieniä arvoituksia. Pieniä maailmoja ja tarinantaimia. Tuo juurakon silmä tuossa, nuori tapionpöydän alku tuolla. Nariseva kuusi, kuin joku näkymätön roikkuisi hirressä ja kiikkuisi hiljaa.
Linnut kerääntyvät parviksi, ihmiset kahviloihin ja koteihinsa lämpimien juomien ääreen.
Syys!
 |
| Kun kosketat runkoa, kosketat kultapitsilatvaa. (c) J.S. Meresmaa |
Viikko sitten riemuitsin uuden kirjoittamista. Riemua on syytä jatkaa: kaksi mielessä pitkään irrallaan pyörinyttä ideaa löysivät toisensa ja synnyttivät tarinan. Wham! Yhdessä hetkessä ajatusten ja kysymysten ketju. "Entä jos?" Rakenne levitti itsensä eteeni. Episodeja. Kertojaäänet esittivät kukin vuorollaan äänilajinsa. Hellurei.
Ja vielä tilauksesta.
Novellia siis pukkaa. Novelleista on sanottava sen verran, että kokemuksesta olen oppinut ettei novelli kypsy yhtään sen nopeammin kuin romaani. Siellä on takana yhtä paljon ajattelutyötä ja siten maailmaa, mutta tarinasta vain kirjoitetaan paljon pienempi osa näkyviin. Itse kirjoittamiseen siis kuluu vähemmän aikaa yksinkertaisesti siitä syystä, että sanoja on vähemmän.
Maailmaa yhtä paljon.
16.9.2016
Antakaa kun kerron teille velaudesta
Olen vela, vapaaehtoisesti lapseton.
Mitä se tarkoittaa?
En ole koskaan halunnut omaa lasta.
Mitä se ei tarkoita?
Että vihaisin lapsia tai lapsiperheitä.
***
Suomesta puhutaan usein lapsivihamielisenä maana. Ehkä tämä sitä onkin, sillä monet suomalaiset arvostavat yli kaiken hiljaisuutta ja omaa rauhaa. Hiljaisuus ja oma rauha eivät oikein kulje käsi kädessä useimpien lasten läsnäolon kanssa. Lapset ovat äänekkäitä, innostuvia, uteliaita, estottomia, impulsiivisia, itsekeskeisiä. Ne juoksevat ja säntäilevät.
Eivät kaikki lapset, toki. Eivätkä kaiken aikaa.
Minä olen ihminen, joka pitää kovasti hiljaisuudesta ja omasta rauhasta. Koska olen aikuinen, pystyn yleensä vaikuttamaan itse siihen, missä olen ja mille altistun. En kuitenkaan aina. Kun kuljen bussilla, kyytiin voi tulla vanhempi ääntä pitävän lapsen kanssa. Bussiin voi tulla myös voimakkailta hajusteilta haiseva ihminen (en tykkää, tulee fyysisiä oireita) tai puhelias ihminen, joka istuu viereen ja alkaa jutella niitä näitä (en tykkää, bussimatka on palautumisen hetki, mitä puhuminen vieraalle ihmiselle ei introvertille ole).
Minulla on kuitenkin valta itseeni. Voin päättää, miten reagoida. Ei ole toisten vika, että he tulivat tähän bussiin ja ovat sellaisia kuin ovat. On minun ongelmani, että olen sellainen kuin olen. Minä voin varautua näihin tilanteisiin, he eivät. He eivät tunne minua tai tiedä mitään rajoitteistani tai preferensseistäni.
Kovaan ääneen bussissa (tai lentokoneessa tai junassa tai kaupassa tai) itkevä lapsi ärsyttää. Totta kai se ärsyttää, ketäpä ei? Mutta miten tilanteeseen pitäisi reagoida? Vihalla, mulkoilulla, syytöksillä, haistatteluilla? Vai ehkä sittenkin armolla, ymmärryksellä ja sivistyneesti?
Empatia on tärkeä ja hieno kyky. Se on astumista toisen osaan hetkeksi -- tai ainakin yrittämistä eläytyä siihen. Olen ottanut tavakseni näissä tilanteissa yrittää miettiä, miltä lapsesta tuntuu. Se on selvästi harmissaan jostain tai väsynyt tai ymmällään. Ja vanhempi ei varmasti ole itkusta sen ilahtuneempi. Sellainen ero meissä kuitenkin on, että minä pääsen tilanteesta hiljaisuuteen, vanhempi välttämättä ei. Uusi itku tulee aina. Empatia-aalto syrjäyttää hetkellisen ärsytyksen, ja pian tilanne on ohi.
***
Miksi en halua lasta?
Voisin luetella tähän pitkän listan perusteluita, mutta ne eivät oikeastaan ole syitä. Minä en vain koskaan ole halunnut lasta. En ole kuvitellut tulevaisuutta, jossa minulla olisi lapsi. Toisaalta en ole koskaan myöskään ytimessäni tiennyt, etten ikinä haluaisi lapsia. Sen tunteen kohdalla on vain... aukko. Ei ole vauvakuumetta, ei biologista kelloa, ei syvää inhoa. Ei ole ollut, ei ole tullut.
Niin, se biologinen vitun kello. Olen pelännyt varmaan viisitoista vuotta sen soimista. Ei ole soinut. Ehkä se on myytti? Kiitos vain yhteiskunnalle, joka uskottelee, että biologinen kello on olemassa. Ei ole, ei ainakaan kaikilla. Minun vartaloni on minun. Se ei petä minua alkamalla yhtäkkiä soida haikaralauluja.
Tämän tajuaminen on ollut valtava helpotus. Päätös on minun.
***
"Jos lapsettomuus on kerran itsestään selvä asia, miksi pitää edes päättää mitään?" kuulen paholaisen asianajajan kysyvän takarivistä. Hän on tyypillisesti mies, kenties nuori. Hän on henkilö, jota asia ei henkilökohtaisesti kosketa.
Siksi, että synnyttäminen ja äitiys on oletusarvo naiselle. Siksi että nainen tulee "tiettyyn ikään". "Tietyssä iässä" hän alkaa olla riski työnantajille. "Tietyssä iässä" häneltä, etenkin jos on parisuhteessa, saatetaan alkaa kysellä, milloin on odotettavissa "pienten jalkojen tepsutusta". "Tietyssä iässä" naisen keskivartalon muotoa aletaan vahdata. "Tietyssä iässä" nainen ei voi enää saada lapsia ilman suuria riskejä. (Ja tuo tietty ikä voi tietysti tässä kohdin olla milloin vain. Kaikki eivät saa lasta, vaikka haluaisivatkin.)
Sitten on vielä sekin, että nainen saattaa olla parisuhteessa, jossa toinen osapuoli tahtoo lapsen. On tehtävä päätös, ja silloin on todellakin oltava varma siitä, koska edessä siintävät valinnat ovat mahdottoman vaikeita.
***
Kaiken ytimessä on valinta, ja myös sen ymmärtäminen ettei valinta ole kaikille mahdollista. Elämä on epäreiluudessaan sattumanvarainen. Tasa-arvoa voidaan hakea ja vaalia sivistyneessä yhteiskunnassa, mutta biologia ei sitä tunne.
Olen syvästi kiitollinen siitä, että olen syntynyt maahan, jossa minulle on annettu valinnan mahdollisuus.
Kunnioitetaan toisiamme: lapsia, aikuisia, lapsellisia, lapsettomia.
Mitä se tarkoittaa?
En ole koskaan halunnut omaa lasta.
Mitä se ei tarkoita?
Että vihaisin lapsia tai lapsiperheitä.
***
Suomesta puhutaan usein lapsivihamielisenä maana. Ehkä tämä sitä onkin, sillä monet suomalaiset arvostavat yli kaiken hiljaisuutta ja omaa rauhaa. Hiljaisuus ja oma rauha eivät oikein kulje käsi kädessä useimpien lasten läsnäolon kanssa. Lapset ovat äänekkäitä, innostuvia, uteliaita, estottomia, impulsiivisia, itsekeskeisiä. Ne juoksevat ja säntäilevät.
Eivät kaikki lapset, toki. Eivätkä kaiken aikaa.
Minä olen ihminen, joka pitää kovasti hiljaisuudesta ja omasta rauhasta. Koska olen aikuinen, pystyn yleensä vaikuttamaan itse siihen, missä olen ja mille altistun. En kuitenkaan aina. Kun kuljen bussilla, kyytiin voi tulla vanhempi ääntä pitävän lapsen kanssa. Bussiin voi tulla myös voimakkailta hajusteilta haiseva ihminen (en tykkää, tulee fyysisiä oireita) tai puhelias ihminen, joka istuu viereen ja alkaa jutella niitä näitä (en tykkää, bussimatka on palautumisen hetki, mitä puhuminen vieraalle ihmiselle ei introvertille ole).
Minulla on kuitenkin valta itseeni. Voin päättää, miten reagoida. Ei ole toisten vika, että he tulivat tähän bussiin ja ovat sellaisia kuin ovat. On minun ongelmani, että olen sellainen kuin olen. Minä voin varautua näihin tilanteisiin, he eivät. He eivät tunne minua tai tiedä mitään rajoitteistani tai preferensseistäni.
Kovaan ääneen bussissa (tai lentokoneessa tai junassa tai kaupassa tai) itkevä lapsi ärsyttää. Totta kai se ärsyttää, ketäpä ei? Mutta miten tilanteeseen pitäisi reagoida? Vihalla, mulkoilulla, syytöksillä, haistatteluilla? Vai ehkä sittenkin armolla, ymmärryksellä ja sivistyneesti?
Empatia on tärkeä ja hieno kyky. Se on astumista toisen osaan hetkeksi -- tai ainakin yrittämistä eläytyä siihen. Olen ottanut tavakseni näissä tilanteissa yrittää miettiä, miltä lapsesta tuntuu. Se on selvästi harmissaan jostain tai väsynyt tai ymmällään. Ja vanhempi ei varmasti ole itkusta sen ilahtuneempi. Sellainen ero meissä kuitenkin on, että minä pääsen tilanteesta hiljaisuuteen, vanhempi välttämättä ei. Uusi itku tulee aina. Empatia-aalto syrjäyttää hetkellisen ärsytyksen, ja pian tilanne on ohi.
***
Miksi en halua lasta?
Voisin luetella tähän pitkän listan perusteluita, mutta ne eivät oikeastaan ole syitä. Minä en vain koskaan ole halunnut lasta. En ole kuvitellut tulevaisuutta, jossa minulla olisi lapsi. Toisaalta en ole koskaan myöskään ytimessäni tiennyt, etten ikinä haluaisi lapsia. Sen tunteen kohdalla on vain... aukko. Ei ole vauvakuumetta, ei biologista kelloa, ei syvää inhoa. Ei ole ollut, ei ole tullut.
Niin, se biologinen vitun kello. Olen pelännyt varmaan viisitoista vuotta sen soimista. Ei ole soinut. Ehkä se on myytti? Kiitos vain yhteiskunnalle, joka uskottelee, että biologinen kello on olemassa. Ei ole, ei ainakaan kaikilla. Minun vartaloni on minun. Se ei petä minua alkamalla yhtäkkiä soida haikaralauluja.
Tämän tajuaminen on ollut valtava helpotus. Päätös on minun.
***
"Jos lapsettomuus on kerran itsestään selvä asia, miksi pitää edes päättää mitään?" kuulen paholaisen asianajajan kysyvän takarivistä. Hän on tyypillisesti mies, kenties nuori. Hän on henkilö, jota asia ei henkilökohtaisesti kosketa.
Siksi, että synnyttäminen ja äitiys on oletusarvo naiselle. Siksi että nainen tulee "tiettyyn ikään". "Tietyssä iässä" hän alkaa olla riski työnantajille. "Tietyssä iässä" häneltä, etenkin jos on parisuhteessa, saatetaan alkaa kysellä, milloin on odotettavissa "pienten jalkojen tepsutusta". "Tietyssä iässä" naisen keskivartalon muotoa aletaan vahdata. "Tietyssä iässä" nainen ei voi enää saada lapsia ilman suuria riskejä. (Ja tuo tietty ikä voi tietysti tässä kohdin olla milloin vain. Kaikki eivät saa lasta, vaikka haluaisivatkin.)
Sitten on vielä sekin, että nainen saattaa olla parisuhteessa, jossa toinen osapuoli tahtoo lapsen. On tehtävä päätös, ja silloin on todellakin oltava varma siitä, koska edessä siintävät valinnat ovat mahdottoman vaikeita.
***
Kaiken ytimessä on valinta, ja myös sen ymmärtäminen ettei valinta ole kaikille mahdollista. Elämä on epäreiluudessaan sattumanvarainen. Tasa-arvoa voidaan hakea ja vaalia sivistyneessä yhteiskunnassa, mutta biologia ei sitä tunne.
Olen syvästi kiitollinen siitä, että olen syntynyt maahan, jossa minulle on annettu valinnan mahdollisuus.
Kunnioitetaan toisiamme: lapsia, aikuisia, lapsellisia, lapsettomia.
12.9.2016
Yhtä ja samaan aikaan toista
Puuh!
Radiohiljaisuus on johtunut siitä, että olen lukenut Kadottaman taittovedosta silmät kipeinä. Dedis pääsi yllättämään takavasemmalta kiireellä, kiitos flunssan, joka veti naisen kanveesiin useammaksi päiväksi. Mutta nyt kässäri on kammattu läpi, ja toivottavasti leijonanosa typoista ja taittovirheistä ja kömpelyyksistä on havaittu ja korjattavaksi merkitty.
Puuh vielä kerran!
Viime viikolla oli taas se hetki, kun kyseenalaistin tiiliskivien kirjoittamisen mielekkyyttä. Kun oli oikolukenut yli 200 sivua tekstiä, eikä ollut vielä puolivälissäkään urakkaa. Siis enhän minä suunnitelmallisesti, tietoisesti, jokaista Mifonkia tee miltei viisisataasivuiseksi. Tarinat vain ovat sen pituisia. Ei niitä oikein lyhyemminkään voi kertoa. Ja silti samaan aikaan jo kirjoittaessani olen tietoinen sanamääristä ja siitä, että haluan pitää osat jotakuinkin samanmittaisina.
Yhtä ja samaan aikaan toista. Kenties tätä on piilotajunnan ja tietoisen yhteistyö?
***
Tähän aikaan vuodesta on kirjailijaelämässä jännä vedenjakaja: kiihkeä kirjasyksy messuineen ja muine tapahtumineen alkaa ja kalenteri täyttyy. Suuret kirjaprojektit, joskus vuosienkin mittaiset, valmistuvat. Meikäläisellä on edessä kolme suurta sosiaalista tapahtumaa: Turun kirjamessut, Helsingin kirjamessut ja Eurocon Barcelonassa. Introvertti sisälläni inisee, mutta se toinen vertti on vähän innoissaankin. Etenkin tuosta Barcelonasta!
Eilen illalla juuri ennen nukkumaanmenoa kirjoitin pitkästä aikaa uutta. Voi siskot miten hyvältä se tuntui! Monta kuukautta on mennyt editoidessa aiemmin kirjoitettuja, eikä sillä pääse samaan fiilikseen kuin uutta luomalla. Mutta kun nyt katson syksyn kalenteriani, herää epäilys ehdinkö realistisesti kirjoittaa ihan kaikkea sitä, mitä haluaisin.
Jotain kuitenkin.
Aurinkoa päiviinne!
Radiohiljaisuus on johtunut siitä, että olen lukenut Kadottaman taittovedosta silmät kipeinä. Dedis pääsi yllättämään takavasemmalta kiireellä, kiitos flunssan, joka veti naisen kanveesiin useammaksi päiväksi. Mutta nyt kässäri on kammattu läpi, ja toivottavasti leijonanosa typoista ja taittovirheistä ja kömpelyyksistä on havaittu ja korjattavaksi merkitty.
 |
| (c) J.S. Meresmaa |
Puuh vielä kerran!
Viime viikolla oli taas se hetki, kun kyseenalaistin tiiliskivien kirjoittamisen mielekkyyttä. Kun oli oikolukenut yli 200 sivua tekstiä, eikä ollut vielä puolivälissäkään urakkaa. Siis enhän minä suunnitelmallisesti, tietoisesti, jokaista Mifonkia tee miltei viisisataasivuiseksi. Tarinat vain ovat sen pituisia. Ei niitä oikein lyhyemminkään voi kertoa. Ja silti samaan aikaan jo kirjoittaessani olen tietoinen sanamääristä ja siitä, että haluan pitää osat jotakuinkin samanmittaisina.
Yhtä ja samaan aikaan toista. Kenties tätä on piilotajunnan ja tietoisen yhteistyö?
***
Tähän aikaan vuodesta on kirjailijaelämässä jännä vedenjakaja: kiihkeä kirjasyksy messuineen ja muine tapahtumineen alkaa ja kalenteri täyttyy. Suuret kirjaprojektit, joskus vuosienkin mittaiset, valmistuvat. Meikäläisellä on edessä kolme suurta sosiaalista tapahtumaa: Turun kirjamessut, Helsingin kirjamessut ja Eurocon Barcelonassa. Introvertti sisälläni inisee, mutta se toinen vertti on vähän innoissaankin. Etenkin tuosta Barcelonasta!
Eilen illalla juuri ennen nukkumaanmenoa kirjoitin pitkästä aikaa uutta. Voi siskot miten hyvältä se tuntui! Monta kuukautta on mennyt editoidessa aiemmin kirjoitettuja, eikä sillä pääse samaan fiilikseen kuin uutta luomalla. Mutta kun nyt katson syksyn kalenteriani, herää epäilys ehdinkö realistisesti kirjoittaa ihan kaikkea sitä, mitä haluaisin.
Jotain kuitenkin.
Aurinkoa päiviinne!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)