Harakkahaikuja (sekä yksi tanka)

märkä harakka
istuu vaahterapuussa
hellyys läikähtää

***

tänä aamuna
kuivana on harakka
silmät kosteat

***

läpinäkyvää
ropisevat pisarat
vasten lasia
lintu nukkuu oksalla
ajan askel hiljainen

***

luminen oksa
vuoteena harakalle
kunnes tuuli vie

***

kolme harakkaa
oksistossa vierekkäin
pimeys putoaa

***

Feministi-määreen ongelmallisuudesta

Helsingin Sanomissa (28.1.) Suvi Ahola kirjoittaa seuraavasti:

"Huomionarvoista näissä kiitoksissa on se, että ne koskevat liki yksinomaan naisten kirjoittamaa, naisten kokemuksista kertovaa ja sitä feministisesti käsittelevää kirjallisuutta. 

Modernia fantasiakirjallisuutta onkin jopa kritisoitu naisvaltaisuudesta. Se, että tytöt lukevat (ja pojat pelaavat?), näkyykin kaikkialla siinä, mille yleisölle kirjoja kannattaa tehdä."

Minä koen ongelmallisena sen, että jos nainen kirjoittaa naishahmojen elämästä, teos luetaan hyvin herkästi feministiseksi. Ja sitten siitä ei muilla tavoin kyetä puhumaankaan. Kaikki muu, mitä kirja nostaa esille, jää toissijaiseksi.

Jos nainen on tekijä, toimiva, ottaa tilan haltuun, tekee uraa ja menestyy, ah että onkaan feminististä. Jollain ilveellä siitä saadaan väännettyä sukupuolipainotteinen asia, jopa kirjallisuudessa.

Kuinka paljon menestyvän mieskirjailijan sukupuolta painotetaan?

Tasa-arvo ei ole täällä. Se näkyy esimerkiksi juuri tässä ilmiössä: historiallisesti katsottuna kirjallisuus on ollut hyvin tiukasti miesten hallussa, niin kuin nyt suurin osa muutakin julkista ja arvostettua kulttuuria. Nyt kun vaaka heilahtaa toiseen suuntaan ja naiset pääsevät kirjoittamaan omalla äänellään ja omista näkökulmistaan, onkin kritiikin paikka. Missä pojille kirjoittavat miehet, huudetaan. Ala naisistuu!

Kaikkihan me tiedämme, millainen ongelma se on, kun jokin ala naisistuu.

Tämä on sitä toiseuttamista. Ihminen = mies. Nainen on jotain muuta. Naisen kirjoittama ei voi kiinnostaa ihmistä eli miestä, nainen kirjoittaa vain naisille. Kun mies kirjoittaa miehestä, se on ihmisestä kirjoittamista ja kiinnostaa yli sukupuolirajojen. Tottahan se on, että naiset lukevat sekä miesten että naisten kirjoittamia kirjoja, mutta miehet lähinnä miesten. Se on mieskeskeisen kulttuurimme häpeä, ei naisten syy.

(Kannattaa muuten huomata, että Suomen tilanne naiskirjailijoiden määrässä, heidän menestyksessään ja moniäänisyydessään ja mahdollisuuksissaan ei tuolla ulkomailla ole ollenkaan itsestäänselvää. Heti itärajan toisella puolella tilanne on ihan erilainen. Monessa Euroopan maassa tilanne on erilainen. En ihmettele hetkeäkään, miksi suomalaiset naiskirjailijat menestyvät ulkomaisilla markkinoilla. He ovat pirun hyviä ja heidän esimerkkinsä inspiroi.)

***

Yksi osa ongelmaa on, että Suomessa feministi on hyvin julistava ja leimaava sana. Ai ootko sä sellainen feministi? Kyllä olen: minusta kaikkien sukupuolten tulisi olla tasa-arvoisia. Niin raju kantani on. (Tasa-arvoinen ei tietenkään tarkoita samanlainen. Hämmentävää, miten vaikea tämä edelleen on joillekin hahmottaa.)

Kun kirjoitan, kirjoitan mielelläni tyttöjä ja naisia. Kirjoitan mielelläni poikia ja miehiä. Ei minun sukupuoleni tee ihmisyyden ja ihmiselämän kuvaamisesta miehille vierasta. Olen feministi, kirjoitan suurella halulla mahdollisimman realistisia henkilöhahmoja, olivat ne sitten mitä sukupuolta tahansa. Eikö juuri tätä ole tasa-arvo?

Pyörittelin silmiäni tuolle HS:n jutulle uudesta superfeministisestä kirjagenrestä. Superfeministinen, mitä ihmettä? Ovatko entisajan poikakirjat nyt sitten supermenimistisiä?

***

Onneksi kollega Saara Henriksson ehtikin kirjoittaa fantasian naisistumisesta varsin tyhjentävästi.

Naakkamestari tilattavissa!

Naakkamestarin kansi on nyt nähtävillä, ja itse kirjakin ennakkotilattavissa huikeaan tarjoushintaan Lukutoukan kirjakaupasta! Siihen saa vieläpä signeeraukseni kaupan päälle.

Fly, little bird, fly!

Kannen hieno kuva on tamperelaisen kuvittajan, Mika Vaaranmaan, käsialaa.

Oh ja oi onnea!

Aavetaajuus-keikka

Eilen vierailin Aavetaajuudella, joka on ainoa spefiin erikoistunut kirjakauppa Helsingin Kalliossa. Tartuin siellä niin sanotusti vilmille, mikä on aika hurjaa.

Haastattelua pääsee katsomaan täältä!

Kiitos Katelle, joka tarjoili teetä ja kysymyksiä, sekä Jyrkille, joka siirsi takaa loistavaa lamppua niin, ettei sen valo näyttänyt tulevan sieraimestani.

Tää on kuulkaa ihan mahtava kauppa, käykää! Siellä on paraikaa muuttoale, mutta kauas putiikki ei ole näillä näkymin lähtemässä, vaan uudet tilat löytyvät parin oven päästä Kustaankatua ylös. Esimerkiksi koko Osuuskumman kirjavalikoima on sieltä saatavilla.

Pelosta, rohkeudesta ja itsesensuurista

Olen usein saanut kuulla olevani rohkea. Ehkä olenkin, monessa asiassa. Minulla on hyvä itsetuntemus, vankka itseluottamus ja ilmeisen paksu nahka, mikä kirjailijalle on ihan helmi homma.

Mutta mitä rohkeus on? Joku voi ajatella, että se on pelon poissa oloa, mutta ei se oikeastaan ole. Rohkeus on sitä, että tekee vaikka pelottaakin.

Jokainen tarinan alku on hyppy ilman laskuvarjoa. On luotettava siihen, että tuuli kantaa, että selkään puhkeavat siivet, että ilmalaiva lipuu ohi ja poimii kyytiin. Että jostain tulee käsi ja tarttuu kädestä. Jostain kantautuu ääni, joka kannustaa.

Pelko ja rohkeus ovat erottamaton osa kirjailijan elämää. Aina kun on pelkoa, on etsittävä rohkeutta ylittää se.

Pelon ominaisuus on, että se estää. Se pitää meitä paikoillaan, kun pitäisi tanssia tai juosta tai lentää. Kirjoittaa. Kertoa niin kuin kerrottava on.

***

Tämä kirjoitus kumpuaa keskustelusta, jonka Koko Hubaran blogikirjoitus (oikeastaan kaksi) tönäisi liikkeelle somen eri nurkissa. Aihe on monitahoinen, kiinnostava, eikä siitä ole taidettu ihan hirveästi Suomessa keskustella ainakaan näin julkisella alustalla ja näin laajasti. Sinänsä ei ihme, sillä Suomi on edelleen niin monilta osin valkoinen ja heterokin. Tiivistettynä: Onko oikein, että enemmistön edustaja kirjoittaa vähemmistöhahmoista? Jos valkoihoinen keski-ikäinen mies kirjoittaa tummaihoisen tytön näkökulmasta, syyllistyykö hän riistoon, hyväksikäyttöön, toisen äänen viemiseen? Saako marginaalista kirjoittaa marginaaliin kuulumaton? Saako valtaportaiden alimmille askelmille pakotettujen tarinoita kertoa se, joka itse kuuluu huipulle?

Näihin kysymyksiin vastattakoon toisaalla. Lukuisat minua viisaammat ovatkin jo aiheesta kirjoittaneet, kuten esimerkiksi Jenny Kangasvuo ja Marko Hautala.

Keskityn tässä pelkoon, tunteeseen, joka voi johtaa itsesensuuriin ja estää kirjoittamasta siitä, mille kokee pakottavaa tarvetta.

Pieni pelko on kirjailijalle hyvästä. Pelko kertoo, että ollaan tärkeän äärellä. Pelko saa miettimään, pohtimaan, kyseenalaistamaan. Voinko kirjoittaa näin? Saanko kirjoittaa tästä? Teenkö tämän oikein? Olenko uskollinen henkilöhahmolleni, kuuntelenko häntä oikein? Ja ehkä ennen kaikkea: ymmärränkö oikeasti.

Kun kuvaa toiseutta, ytimessä on aina halu ymmärtää. Löytää se, mikä yhdistää. Se, miten eri lailla maailman voi nähdä tai miten eri tavoin maailma voi kohdella.

Mutta kirjailija voi kerralla kertoa vain rajallisen määrän tarinoita. Hän joutuu rajaamaan aina jotain pois, jättämään kuvasta jonkun tai jonkin. Kunnes tulee uusi kirja, uusi tarina, uudet henkilöhahmot. Ja silti koskaan, koskaan ei saa kuuluviin kuin äänen kerrallaan.

Pieni pelko on hyvästä, mutta vain jos kirjailijalta löytyy tarpeeksi rohkeutta selättää se. Rohkeutta vapaapudotukseen, rohkeutta kestää kriittisetkin sanat, joita väistämättä saa osakseen.

Itsesensuuri tappaa moniäänisyyden. Se tappaa luovuuden. Itsesensuuri on mielikuvituksen myrkkyä.

Enkä minä ainakaan halua heittää hukkaan ihmisen parasta lahjaa pelkän pelon takia.

EKF, ystäviä

Lauantaina paistoi aurinko, aamulla ainakin. Valkoista, kirkkaan sinistä, rosojäätä jalkojen alla. Liukastelin keskelle elävää kirjallisuutta. Tapasin kirjailijakollegoita, kustantajia, kauppiaita, runoilijoita, muusikoita, lukijoita. Kaikkia, jotka elävät kirjallisuudesta -- toisaalta, emmekö me kaikki?

(c) Hannu Peltonen

Iloitsin seurasta, iloitsin palkintoehdokkuuksista Tulenkantajaan, iloitsin Keskilinnan ritareista, ja kuten näkyy, suosittelin niitä neutraalin hienovaraisesti. Myinkin pari, ja signeerasin. Kuuntelin Duo Perikadon keikan, joka aina onnistuu yllättämään. Seurasin paneelikeskustelua kirjan hinnasta.

Tänään Osuuskumman vuosikokous ja lisää ystäviä. Tarinoita kansien välissä. Lisää ystäviä.

Niin kauan kun on tarinoita, on ystäviä.

Miksi olen J.S.

Etunimikirjainlyhennettäni (hii, mikä tuhatjalkainen sana!) olen avannut vissiin jo useampaankin otteeseen (uniikki nimi, eri työrooleja, fantasian perinne ja niin edelleen), mutta sitten on tietysti vielä tämä, kun kirjoitan sen "J.S." enkä "J. S." niin kuin kieliopillisesti olisi oikein.

Miksi?

Minuun ihan fyysisesti sattuu tuo väli kirjainten välissä. Ihan hassua, mutta niin on. Ihan kuin identiteettini olisi puolitettu ja puolikkaat vedetty toisistaan erilleen, liian kauas. Siksi tykkään joskus allekirjoittaa myös "Jiiäs". Tulee lämmin olo. Kokonainen.

En minä silti ketään pakota kirjoittamaan nimeäni vastoin kielioppia. Siihen minun valtani ei riitä, enkä koe että moiseen käytetty energia tulisi käytettyä hyödyksi. Mutta kun itse kirjoitan, kirjoitan ne ihan kiinni.

Kylki kylkeen niin kuin ystävät.

Jaossa robottipää

Viime vuonna julkaistujen parhaiden spefinovellien ehdokkaaksi äänestämiseen on vajaa kuukausi aikaa. Kyllä, Atorox tulee jälleen!

Oletko lukenut jonkin erityisen hyvän, viihdyttävän, kiihdyttävän, mieleenpainuvan tai järisyttävän upean novellin, joka löytyy tästä Turun Science Fiction Seuran listauksesta? Jos näin on päässyt käymään, ehdota ihmeessä novellia listalle. Siihen menee vain muutama sekunti, sillä lomake on näppärä ja yksinkertainen.

Miksi äänelläsi on väliä? Koska kuten listauksestakin näkee, Suomessa julkaistaan pelkästään yhden vuoden aikana hurja määrä spefinovelleja. Harva ehtii lukemaan niitä kaikkia ennen kuin ehdokasasettelu menee kiinni. Paljon loistavia novelleja voi jäädä ulkopuolelle vain siksi, ettei kukaan ole ehdottanut niitä.

Mitä useamman ääni näkyy ja kuuluu, sitä uskottavampi on parhaan spefinovellin Atorox.

Novelleja ehtii vielä lukeakin: Osuuskumman puolesta esimerkkinä tästä toimikoon viime kesän Ursula, joka on ilmaiseksi kaikkien saatavilla.

Viisi kirjaa

Sain viiden kirjan blogihaasteen Lukunurkasta. Näitä olikin hauska miettiä!


1. Kirja, jota luen parhaillaan

Kesken on aina monta. Tällä hetkellä muun muassa

- Futuremakers, Tuuti Piippo

- Kauheat lapset, Anni Nupponen

- Vasalli, Samuli Antila


2. Kirja, josta pidin lapsena

En pitänyt vain yhdestä kirjasta, vaan kymmenistä! Aah, mitähän tähän nostaisi? Astrid Lindgrenin Veljeni, Leijonamieli oli SE kirja, joka sai itkemään ja vaikuttumaan syvästi. Merja Jalon Nummelan ponitalli -sarja. Enid Blytonin Viisikot. 3 etsivää -dekkarisarja. Angela Sommer-Bodenburgin Pikku vampyyrit. Roald Dahlin Kuka pelkää noitia. Richard Dubelmanin Holly Hobbie.


3. Kirja, joka jäi kesken

Voi, näitäkin on monta! En ole niitä ihmisiä, jotka sinnikkäästi jatkavat lukemista, vaikka se tuntuisi puuduttavalta. Nyttemmin etenkin käännöskirjat, joista näkyy kiire, jäävät herkästi kesken.

4. Kirja, joka teki vaikutuksen

Veljeni, Leijonamieli lapsuusajalta.
Emily Brontën Humiseva harju nuoruusajalta.
Nyt aikuisempana... Vaikutukset eivät ehkä ole niin syviä, mutta onhan niitä vaikuttavia lukukokemuksia paljon. Ihan viimeisimpänä Siiri Enorannan Surunhauras, lasinterävä oli sellainen kirja, joka hipoi täydellisyyttä. Ja Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhuri parin vuoden takaa. Myös Daniel Keyesin Kukkia Algernonille oli vaikuttava, luin sen vasta hiljattain.


5. Kirja, johon palaan uudelleen

Josh Lanyonin Adrien English -sarjasta on tullut minulle herkkulukeminen, johon on kiva palata kun kaikki muu tympii.

***

Kovasti mielelläni haastan Magdalena Hain, Margaret Pennyn muistikirjan, Sanan ja ajatuksen sekä Katvealueen listaamaan viisi kirjaa!

Helmi kuu

Helmikuu on helmi kuu. Etenkin tänä vuonna.

Ensimmäinen trilogiani on paketissa, ja voi miten nätissä sellaisessa! Sain tekijänkappaleeni eilen käteen. On se yhä ihmeellistä.

(c) J.S. Meresmaa

Myös kirjoitusvapaani alkoi kevään osalta. Nyt pitäisi kyetä rauhoittumaan kirjoittamisen ääreen. Siihen menee kyllä pari päivää, että karistaa päivätyöt kokonaan mielestään ja heittäytyy tarinan maailmaan.

Loiva lasku luomistyöhön tulee raapaleiden kirjoittamisesta ja novellin editoimisesta. Sitten luen käsikirjoituksen liuskat tuorein silmin ja ryhdyn hommiin. Hankien ja taivaan ihana valo loistaa rinnassakin, ja riemun kunniaksi jaan teidän kanssanne muutaman sitaatin Kätkemän keräämistä arvioista viime ajoilta:

"Kirjassa liikutaan monen eri joukkion mukana ja se on mielestäni hieno ratkaisu. Ylipäätänsä koko sarjassa on henkilähahmojen runsaus ollut parasta. Minusta hahmoja ei ole millään tavalla edes liikaa vaan niissä pysyy aika hyvin kärryillä. Kirja jäi taas sellaiseen kohtaan, että jään kyllä odottelemaan seuraavaa osaa innolla ja jännityksellä. Tämä on niin ihanan perinteisen oloista fantasiaa mutta sisältää kuitenkin täysin oman twistinsä. Pidän tästä edelleenkin valtavasti. Sanoisin että tämä osa on tällä hetkellä suosikkini koko sarjasta." - Narseskan kirjanurkkaus 

"Mifonki-sarjan edetessä on tullut selväksi, ettei Meresmaa säästele hahmojaan. Myös Mifongin kätkemässä hahmot joutuvat kohtaamaan vaikeita ja haastavia tilanteita. Osa pääsee helpommalla kuin toiset, jotka kohtaavat enemmän vaikeita hetkiä. Olen ajatellut, ettei sarjassa kuitenkaan loppujen lopuksi käy hirveän pahasti niille kaikista tärkeimmistä hahmoista. Tämän kirjan lukemisen jälkeen tuntui siltä, ettei kukaan ole turvassa." - Cilla In Wonderland 

"Jännittävä ja koukuttava tämä, pidin enemmän kuin edellisestä osasta. Hahmogalleria on ihastuttava." - Lasisipulissa

Kiitos kun luette ja bloggaatte! <3

Niin paljon tapahtuu ja on tapahtumassa, että pääni on ihan pyörällä ja sydän uhkuu onnea. Kevät tulossa, jepjep!