Mielenkiinnolla olen seurannut keskustelua, joka alkoi Helsingin Sanomien Nyt-liitteen artikkelista
"Kirjabloggarit ovat kustantamoiden uusia bestiksiä". Linkitän tähän
Morren maailman blogauksen aiheesta -- sieltä löytyy myös linkkejä muihin aiheeseen tarttuneisiin blogeihin. (Tulisi pitkä linkkilista, jos laittaisin ne kaikki tähän.)
Mitä lisättävää keskusteluun voisi olla kirjailijalla, joka on ennen kaikkea saanut bloginäkyvyyttä (on myönnettävä, että esikoinen sai hyvin myös sanomalehtinäkyvyyttä, mutta se meininki kuuluu esikoisen erikoiskohteluun)?
Ensinnäkin minulle jokainen lukijapalaute on lahja. Oli se sitten sanomalehtikritiikki, tekstiviesti, foorumikommentti, blogiarvio tai kasvotusten kerrottu. Aina lahjasta ei pidä, mutta lahja se on yhtä kaikki.
Toiseksi: sanomalehtikritiikkien vähentyminen ei mielestäni ole mitenkään kytköksissä kirjablogeihin. Kirjablogit eivät yleisty siksi, että sanomalehdissä olisi vähemmän kirjakritiikkejä, eikä kirjablogien olemassaolo vähennä lehtikritiikkien määrää. Tämä siksi, että sanomalehtikritiikki ja kirjablogiarvio eivät pyri samaan päämäärään. (Yleistän tässä hieman: toki on muutamia blogeja, jotka lähenevät lehtikritiikkiä tai ovat ammattikriitikon ylläpitämiä, mutta valtaosa kirjablogeista on olemassa aivan toisista lähtökohdista.)
Mielestäni kirjablogit kertovat enemmän henkilökohtaisesta lukukokemuksesta, kun taas lehtikritiikki pyrkii siitä pois. Miksi siis kirjablogisteilta vaadittaisiin samaa kuin ammattikriitikoilta? Vaikka kummatkin pyörivät kirjan ympärillä, ne eivät ole täyttämässä samaa tehtävää.
Otan oman tuotantoni esimerkiksi. Fantasiakirjasarjani edustaa kahta marginaalia: se on fantasiagenreä ja luokiteltu sekä nuorten että aikuisten kirjaksi (monissa paikoissa löytyy jopa lastenhyllystä). Se on myös luonteeltaan viihteellistä, sanoisin jopa
tusinakirjallisuutta, johon eräs anonyymi kommentoija oli kiinnittänyt huomiota. (Hän oli huolissaan siitä, että kirjablogeissa sekä nämä päiväperhoskirjat että laatukirjat, jotka oikeasti muuttavat maailmaa, nousevat samaan arvoon. En ole koskaan saanut otetta tästä kirjallisuuden arvottamisen hyödyistä: miksi ne eivät voi esiintyä rinnakkain ilman että syövät toisiaan? Sen mitä olen kirjablogeja lukenut osoittaa, että blogisti voi olla hyvinkin laaja lukumaultaan -- tai sitten ei. Sellaista se on ja tulee aina olemaan: jos joku haluaa lukea kepeää romanttista eskapismia, hän tuskin nauttii Joycesta. Miksi hänen edes pitäisi?) Ilman kirjablogeja olisin saanut esikoisestani (ja nyt tästä sarjan toisesta osasta) merkittävän paljon vähemmän tietoa siitä, miten se on otettu vastaan. Vuorovaikutteisuus olisi ollut olematonta. Minulle viihdekirjailijana kaiken a ja o on se, pidetäänkö kirjoista, joita kirjoitan. Ostetaanko niitä. Taideproosan kirjoittajilla tuskin on samaa tavoitetta. Viihdekirjallisuus ja taideproosa suuntaavat eri pääteasemille. Vaikka niiden olomuoto on sama eli paperille painettu teksti, ne todella ovat eri lajia.
Valta on kuitenkin se avainsana, joka keskustelun ytimessä on: kirjablogisteilla on valtaa. Miten he käyttävät sitä? Ovatko he oikeudenmukaisia? Saisiko heillä olla sitä?
Voin olla väärässä, mutta epäilen erittäin vahvasti esimerkiksi sitä, kuinka paljon blogiarvio lopulta vaikuttaa ostopäätökseen.
Mifongin perintö myi vuoden aikana sen verran, mitä tämän tyyppiselle esikoiselle on odotettavissakin: toista painosta tuskin heti otetaan, mutta saa nähdä päätyykö makuloitavaksi kovinkaan suurta kasaa. Ostopäätökseen vaikuttaa erittäin paljon hinta, saatavuus ja kirjan ulkonäkö. Niinpä esimerkiksi kirjakaupoilla on äärettömän suuri merkitys sille, mitä kirjaa myydään ja kuinka paljon. Varmasti suurempi kuin kirjablogeilla.
Sen sijaan blogiarvio vaikuttaa varmasti lukupäätökseen: luenko tämän heti nyt vai en ollenkaan, lainaanko kirjastosta sittenkään ja niin edelleen. Voi olla, että silloin lukija missaakin hyvän kirjan, mutta voi myös olla, että häneltä säästyy aikaa jonkin toisen, kenties itseä sittenkin enemmän kiinnostavan kirjan, löytämiseen. Sitähän lukuharrastus on: huteja ja täysosumia ja yllätyksiä.
Entäpä sitten ne apurahat? Minä en ole liittänyt hakemuksiini blogiarvioita, sillä tuskinpa kovinkaan moni päättäjä perustaa näkemystään kirjailijan ammattitaidosta tai tulevan projektin kelpoisuudesta yksittäisille blogiarvioille, jotka kertovat lukukokemuksesta ja ovat useissa tapauksissa nimimerkin takana. Mielenkiintoiseksi asia muuttuu sitten, jos ainoat julkiset vähääkään kritiikkiä muistuttavat arviot, joita kirjastaan on saanut, ovat nimenomaan kirjablogistien tekemiä.
On selvää, että kustantamot yrittävät hyödyntää kirjablogeja. Jos sitä kautta saa näkyvyyttä julkaisulle ja kirjailijalle helpommin ja nopeammin kuin perinteisiä reittejä, olisihan se hölmöä olla käyttämättä tilaisuutta hyväkseen.
Selvää on myös, että toiset kirjat ovat suositumpia ja enemmän esillä kuin toiset. Niin se on ollut niin kauan kuin muistan, formaateista riippumatta.
Kirja kuitenkin hyötyy siitä, että sitä luetaan ja siitä kerrotaan mahdollisimman monelle. Blogimaailma on tähän mielettömän oivallinen, sillä arviot ovat helposti löydettävissä vuosienkin jälkeen.
Blogimaailmassa kirja ei vanhene.
