Hyvä Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus

Hyvä Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus,

Olemme huolissamme lasten ja nuorten kirjallisuuden näkyvyydestä ja arvostuksesta lehdessänne. Julkaisitte maanantaina 20.2.2012 “Kevään lasten- ja nuortenkirjat” -listan. Toisin kuin otsikointi antaa ymmärtää, listalta puuttui useita kirjoja ja kirjailijoita, joiden nimet oli kuitenkin kustantamoista ilmoitettu. Nettilehden lista ei myöskään ollut kattava. Suomen suurilevikkisimpänä lehtenä Helsingin Sanomilla on erityinen asema ja vastuu uutisointinsa oikeellisuudessa. Nykyinen käytäntö on harhaanjohtava lukijoita kohtaan ja suorastaan haitallinen kirjailijoille, joista monille Helsingin Sanomien kevään kirjalista on ainoa tapa ilmoittaa suurelle yleisölle, että kirja on ilmestynyt. Näin erityisesti esikoiskirjailijoille, jotka ovat vasta aloittamassa uraansa, sekä pienempien kustantamoiden kirjailijoille, joilla ei ole resursseja kirjansa mainostamiseen laajemmin. Haluaisimmekin tietää, millä perustein ja millä etiikalla Helsingin Sanomat päättää, kuka on listalla mainitsemisen arvoinen.

Kummastusta on herättänyt myös kirjallisuuden eri lajien arvottaminen, joka näkyy lasten ja nuorten kaunokirjallisuuden saaman huomion vähäisyydessä. Lanu-kirjallisuus unohtuu herkästi muun kirjallisuuden rinnalta. Myös lanu-kirjallisuuden palkintoehdokkuuksista uutisoidaan valikoivasti: esimerkiksi kansainvälistä ja huomattavaa Alma-palkintoa, jonka saajaksi on tänä vuonna ehdolla kuusi suomalaista kirjailijaa, ei ole käsittääksemme uutisoitu Helsingin Sanomissa mitenkään.

Lasten- ja nuortenkirjallisuus on yhtä tärkeää kuin aikuisille suunnattu kirjallisuus. Ammattitaitoiset aikuiset kirjailijat kirjoittavat kummankin kategorian kirjat. Ilman nuorena hankittuja myönteisiä lukuelämyksiä kotimaisen kirjallisuuden parissa on kotimaiseen kirjaan tarttuminen aikuisena kynnyksen takana.

Lienee aiheellista kysyä, miksi Helsingin Sanomat ylipäätään kokee tarpeelliseksi listata erikseen aikuisten kirjat ja lapsille ja nuorille suunnatut kirjat. Julkaistavien kirjojen luokittelu nykyisessä muodossa aiheuttaa tietoa etsivälle lukijalle päänvaivaa. Erityisen hankala nykyinen käytäntö on esikoiskirjojen sekä fantasia- ja scifi-kirjojen kohdalla. Kaikki vuoden esikoiskirjat eivät esiinny esikoiskirjojen listassa ja fantasia- ja scifi-kirjoja löytyy niin aikuisten, lasten ja nuorten kuin fantasiakirjojenkin listoista. Kaikkia lasten ja nuorten kirjoja, jotka ovat fantasiaa, ei luokitella fantasian alle.

Kaunokirjallisuuslistat voitaisiin hyvin jakaa pelkästään kahteen otsakkeeseen: kotimainen kaunokirjallisuus ja käännetty kaunokirjallisuus. Eri kirjallisuuden lajeja varten voitaisiin rakentaa merkintäsysteemi, jossa jokaisella genrellä olisi oma logonsa: esikoinen, yleinen kaunokirjallisuus, scifi ja fantasia, lapset, nuoret. Näin yksittäisillä kirjoilla voisi olla useita määreitä sen sijaan, että ne sijoitettaisiin erillisille listoille. Otsikoinnissa olisi reilua mainita, onko kyse toimituksen valikoidusta poiminnasta vai kattavasta listasta. Nämä muutokset vähentäisivät eri kirjallisuuden lajien tarpeetonta arvottamista ja takaisi lukijoillenne mahdollisimman tasa-arvoisen ja selkeän kuvan vuoden kirjallisuustarjonnasta.

Magdalena Hai

J.S. Meresmaa

Hanna van der Steen

Kirsti Ellilä

Hannu Hirvonen

Marjut Hjelt

Anu Holopainen

Tuula Kallioniemi

Anneli Kanto

Markku Karpio

Kirsti Kuronen

Anne Leinonen

Päivi Lukkarila

Kirsi Pehkonen

Seitsemän asiaa, joita et tiennyt Mifongin perinnöstä

Kirjailija Saara Henriksson haastoi paljastamaan seitsemän asiaa minusta. Koska olen vähemmän mielenkiintoinen kuin kirjani, paljastan seitsemän asiaa Mifonkisarjasta (en lupaa, että kaikki ovat ennaltamainitsemattomia: muistini ei riitä niin pitkälle).

1. Mifongin perintö sai alkunsa, kun luin niin huonon kirjan, että päättelin itsekin osaavani kirjoittaa paremman.

2. Käsikirjoitukseni työnimi oli ihan loppumetreille saakka Verenperintö. Olin jo melkoisen klikkiytynyt nimeen, mutta sitten arvon kanssakirjoittajat kertoivat, että nimestä tulee mieleen pohjanmaalainen sukutarina. Ja nyt, kun vampyyrikirjoja ilmestyy kirjakauppojen myyntitelineisiin nopeammin kuin puremajälkiä uhrien kauloihin ja 90 prosentissa niistä esiintyy sana "veri", olen tyytyväinen että päätöstäni jaksettiin uhmata.

3. Nimien luomisessa minua vaivaa A-tauti. Mifongin perinnössä esiintyy neljä a-kirjaimella alkavaa tarinan kannalta merkittävää henkilöä: Ardis, Amargo, Arran ja Agautr. Näin siitä huolimatta, että muistaakseni karsin a-kirjain alkuisia nimiä jossain vaiheessa.

4. Käsikirjoituksesta on pudonnut matkan varrella pois kokonsa puolesta melkein oman kirjan ansaitseva sivurönsy. Aloittelevalta kirjailijalta karkasi niin sanotusti mopo kädestä raakaversiossa ja sivuhenkilöt kirmasivat omille teilleen. Tästä poisleikatusta osasta sain valtavasti materiaalia ja innostusta Mifongin ajan kirjoitusvaiheessa.

5. En koskaan tosissani uskonut, että kirja julkaistaisiin. En uskonut, että suomalainen kustannusmaailma olisi kyllin avoin aikuisille suunnatulle fantasialle, jossa ei ole mitään kytköksiä suomalaisuuteen. Olin osittain oikeassa, mutta Karisto tunnisti hyvän tarinan ja nappasi kiinni.

6. Mifongin perinnön sisäsivujen kuvitus on omaa käsialaani. Kirja on jaettu viiteen osioon, joista jokaisen "nimilehdellä" on kuva. Kuvitus syntyi puolivahingossa, kun piirtelin linnojen kuvia omaksi ilokseni. Emmin pitkään, kehtaisinko luovuttaa niitä painettavaksi, mutta lopulta suljin silmät ja annoin toisten päättää puolestani.

7. Pitkään olen ollut varma, että Mifonkisarja on trilogia. Enpä ole enää. Vaikka saisinkin runtattua kolmosen, eli Mifongin mahdin, niin tiiviiksi, että se pystytään vielä painoteknisesti hallitsemaan, en usko, että olen kyllästynyt luomaani maailmaan tai sen hahmoihin. Tiedossa voi siis olla ensiöitä (eli prequelejä), rinnakkaiskertomuksia ja jatko-osia. Kustannettuna tai pöytälaatikossa.

***

Haaste jatkukoon Elina Rouhiaiselle, Anne Leinoselle ja Hanna van der Steenille. Päättäkööt he, mistä aiheesta paljastelevat, vaikka minua tietysti kiinnostavat kirjoittamisprosessit ja heidän kirjansa.

Mifongin perintö sähköistyy

Mukavia uutisia tähän väliin: kustantajalta tuli varmistus, että Mifongin perintö tulee myös e-kirjana alkukesän tienoilla. Lukulaitteisiin on siis pian saatavissa kotimaista seikkailufantasiaa!

Eräänä iltana oikolukemisesta taukoa pitäessäni raapustelin huvikseni piirroksen eräästä Mifongin perinnön henkilöstä talvisessa metsässä. Siitä yläpuolisessa kuvassa on kyse. Pahoittelen kotiskannerin laatua ja toivon, että kuvasta saa edes jonkinlaisen käsityksen.

Kirjalistapudokas

Innoissani olen odottanut sanomalehtien kevään kirjalistoja. Hei, tänä vuonna minäkin olen niissä mukana!

Vaan enpä olekaan.

En löydy yhdeltäkään esikoiskirjailija-listalta niistä lehdistä, joiden tiedän listoja julkaisevan (Aamulehti, Helsingin Sanomat). En ole lasten ja nuorten kirjoissa, en sci-fi - ja fantasiaosastolla. En olekaan kirjoittanut kaunokirjallista teosta, ainakaan isojen medioiden mielestä. Aamulehden kulttuuritoimitukselta kyselin, että miksi ette julkaise lasten ja nuorten kirjallisuuden uutuuslistoja. Eipä ole vastausta kuulunut. Helsingin Sanomilta kyselin, että olenko jäänyt erheen vuoksi listaamatta nettiin vai onko heillä jokin vaaka, jolla punnitaan, kuka kelpaa listalle. En ole saanut vastausta.

Ymmärrän, että elämä on sellaista, etteivät kaikkien kirjat pääse eturiviin paistattelemaan. Mutta edes esikoisen kanssa olisi kiva olla ollut muiden tämän vuoden esikoiskirjailijoiden kanssa saman otsakkeen alla. Seuraavan kirjan kanssa esikoishuomiosta saa vain haaveilla -- joskin nyt näyttää siltä, ettei jää paljon haaveiltavaa.

Onneksi sanomalehdet eivät ole ainoa kanava, joka tavoittaa tiedonjanoiset lukijat. Kun sanomalehdistö kääntää selkänsä kulttuuriväelle, kulttuuriväki kääntää selkänsä sanomalehdille. Internet mahdollistaa senkin äänen kuuluvuuden, joka lehtipainon rouskeessa jää huomiotta.

Tämä pettymys on onneksi pinnallinen. Enemmän kuin lehtimainintoja tai -kritiikkejä minä toivon lukijapalautetta ruohonjuuritasolta. Suurin syy, miksi tämä korpeaa, on listalle päässeiden valinnan summamutikkuus ja pohjimmainen epäreiluus. Miksi tuo pääsi, mutta en minä? Tiedän olleeni sinisilmäinen, kun kuvittelin, että sanomalehdet olisivat edes jollain tapaa puolueettomia tai tasapuolisia tiedonvälittäjiä.

Eivät ne ole.

***

Lisäyksenä:

Kommenteissa kehotettiin tiedustelemaan kustantamosta, että ovatko he muistaneet lähettää tiedon sanomalehdille. Kysyin ja sain vastauksen: tottahan toki ovat! Se vain on niin, että kustantaja ei voi vaikuttaa, keitä toimittajat poimivat lehdessä tai nettilehdessä julkaistavaan uutuuskirjalistaan.

Pitäisiköhän ehdottaa Helsingin Sanomille, että otsikoisivat kirjalistansa tästä lähtien "Satunnaisia poimintoja tämän kevään/syksyn uutuuskirjoista"?

Tämä olisi reilua -- etenkin niille Hesarin lukijoille, jotka luulevat saavansa täydellisen luettelon.

Kirjoittajan pulmia, osa 9. Nimellä vai nimimerkillä?

Rajalinnassa käyty keskustelu kirjailijan nimestä synnytti kimmokkeen tähän tekstiin. Kustantamoilla on näemmä  mielipiteensä, mutta vaikuttaa siltä, että kirjailijalla on onneksi viimeinen sana.

Minulta on jokunen kysynyt, että miksi J.S. -- miksi nimikirjaimet?

Vastaus on varsin yksinkertainen: haluan erottaa kaksi persoonaa, kirjailijaminän ja yksityisen minän, sillä teen töitä myös muussa ominaisuudessa kuin kirjailijana. Eikä ollenkaan haittaa, että fantasiagenressä on etunimikirjaintraditio.

Ainakin anglosaksisissa maissa on enemmän sääntö kuin poikkeus, että yksi kirjailija kirjoittaa moneen eri genreen eri kirjailijanimen takaa. Kun olen tutkiskellut amerikkalaisten bestseller-kirjailijoiden taustoja, aika moni on aloittanut uransa kirjoittamalla erotiikkaa, romantiikkaa, kaavajännäreitä ja muuta "kioskiviihteeksi" miellettävää. Ei siis ihme, että kirjailijanimiä löytyy vyön alta useampiakin. Aina kun genre vaihtuu, vaihtuu nimi. Ymmärrän sen, sillä moni lukija ostaa kirjoja vakiintuneiden, hyväksi havaittujen kirjailijanimien perusteella, ja voi pettyä jos kansien välissä onkin jotain eri lajityyppiä kuin mihin on totuttu.

Uskoisin, että peitenimillä kirjoittavia löytyy kaikkialta kirjallisuusmaailmasta. Nimi on tärkeä viesti ja luo mielikuvia. Sillä voi luoda salaperäisyyttä, etäännyttää tai vastavuoroisesti tulla lukijaa lähelle. Tuija Lehtinen, joka käsittääkseni kirjoittaa omalla nimellään, on hyvä esimerkki jälkimmäisestä. Salanimistä Tuomas Vimmassa on erilainen sointi kuin Kusti Miettisessä eikä Petri Pykäläkään kuulosta yhtä vetävältä kuin Ilkka Remes. Joseph Conrad teki ihan järkevän ratkaisun eikä painattanut kirjoihinsa kokonimeään Józef Teodor Nałęcz Konrad Korzeniowski.

Vanha viisaus pätee kyllä tässäkin. Voimme päivittää sen muotoon: ei nimi kirjailijaa tee, vaan kirjailija nimen.

Hoi, te kirjoittajat! Oletteko joutuneet perustelemaan nimivalintaanne itsellenne tai muille?

Yllätyksiä postilaatikossa

Ei, tämä ei liity naapurikiistoihin tai ystävänpäivään.

Olen niitä ihmisiä, jotka tykkäävät lähetellä kortteja ja kirjeitä. Äkkiseltään on vaikea kuvitella toista asiaa, joka piristäisi ja ilahduttaisi yhtä lailla hetkeä, joka tavallisesti on sumea siirtymä työpaikalta kotiin. Väsyneenä. Nälkäisenä. Kun mainospostin ja laskujen seasta pilkistää ystävän pullea kirje, väsymys on tiessään. Jotain ihmeellistä on tapahtunut, joku on ajatellut minua jossakin ja nähnyt vaivan kirjoittaa käsin, ja sanat, joilla hän on ajatellut minua, saapuvat viimein perille. Sähköposti ei tunnu samalta koskaan.

Viikko sitten torstaina keittiön pöydällä odotti pullea paketti. Erityisen mielenkiintoisen siitä teki Kariston sininen logo. Mikämikämikä. Täytyi hypistellä. Ravistella. Missä sakset. Ei, ei se ole kirja, liian pieni. Auki, auki.

Kortteja. Mifongin perinnön kansikuva, kirjan nimilogo. Niitä lähti ystäville, heti seuraavana päivänä.

Ja tänään, tasan viikkoa myöhemmin, kun ruokasaaliin kanssa raahauduin päiväsaikaan kotiin yskien ja niistäen kolmatta viikkoa, mielessä vain sänky ja peitto ja tyyny ja lepo, odotti isompi paketti minua. Karistolta sekin. Rapiseva. Käsikirjoituksen kokoinen.

Joko se nyt? Äkkiä, äkkiä, missä sakset. Nyt sen näkee, ensi kertaa. Sellaisena kuin se kansien välissä tulee olemaan. Miltä kuvat näyttävät, miltä fontti?

Hellästi käärin paketista nivaskan, joka on minun esikoiseni. Käsinkirjoitettu kirje kustannustoimittajalta. Ohjeistus taittovedoksen oikolukemiseen. Neljä ja puolisataa sivua työmaata tarkoille silmille.

Totta se on. Julkaisu lähestyy.

Nuoret aikuiset

Keitä he ovat, nuo nuoret aikuiset?

Luulin olevani väärässä, mutta kysytään nyt teiltäkin. Nimittäin luin Satakielen sanoin -blogista viimeisimmän postauksen, jossa eräässä sivulauseessa hän kartoitti nuorten aikuisten ikähaarukan 16- 30 -vuotiaisiin.  Samoilla linjoilla olen minäkin, mutta jos alamme rinnastamaan anglosaksisen Young Adultsin omien nuorten aikuisten kanssa, ainakin kirjallisuuden puolella mertentakaiseksi  ikähaarukaksi saamme 14-22 -vuotiaat. (Lähde: Wikipedia.)

Melkoinen ero, eikö totta?

Syy, miksi tämä kiinnostaa, on tietenkin Mifongin perinnön sijoittuminen kirjallisuusluokituksiin. Varmaan muistatte, että sille annettiin kaksoiskirjastoluokitus vasta vaatimuksestani. Kuvastossa puhutaan "varttuneista nuorista", joka on mielestäni vähän hassua, sillä en kannata ajatusta, että kirjan kansi kertoo tällä tavoin lukijalle,  kenen sitä sopii lukea ja rajaa ulos niitäkin, jotka siitä olisivat voineet pitää. Minulle sanottiin kustannussopimusta tehtäessä, että kustin mielestä kirjani on oikein sopiva nuorille aikuisille. Hihkaisin, että totta kai, ja mielessäni oli juurikin tämä alle kolmikymppisten ikähaarukka. Sovinhan itsekin tuohon ikäluokkaan ja alun perin tätä itselleni kirjoitin. Mutta olin kyllä reilusti yli kahdenkymmenen aloittaessani kirjoittaa Mifonkeja. Lopputulos: lasten ja nuorten kirjallisuus.

Kaikki kunnia meille, jotka emme kirjoita vain aikuisille, mutta tuskin kukaan voi kieltää, etteikö la-nu -kirjallisuudeksi luokittelu väistämättä syö näkyvyyttä, arvostusta ja luettuutta (onko tuo sana?) aikuisten maailmassa.

Kysynkin siis, mihin ikähaarukkaan sijoitatte nuoret aikuiset mielessänne? Tarvitaanko Suomen kirjallisuuskenttään edes kyseistä luokitusta? Mitä sitten ovat "nuoret" lasten ja nuorten kirjallisuudesta?

Lopputalven lumipallo

Aina se yllättää, vaikka sitä osaa odottaa. Nimittäin kevätkiireet.

Toissapäivänä kuulin kustantamosta, että Mifongin perintö on pian menossa taittoon. Kansitekstit sain luettavaksi ja hyrisin tyytyväisyyttäni. Homma etenee. Hitaasti, mutta vääjäämättä, kuten on tapana sanoa.

Sain palautetta novellistani, joka on tulossa kesäksi julkaistavaan Ursula-lehteen, joten sen työstäminen jatkuu. Tiedossa on myös kuvitustöitä uusrahvaanomaisessa hengessä. Ja tahti kiristyy, sillä ensi kuussa alkaa päivätyö ja eräs matka lähestyy ja sitä ennen on saatava valmiiksi paljon, koska vapaa-aika vähenee räjähdysmäisesti.

Sitten ilmestyykin jo Mifongin perintö, on kirjamessut (jos sinne valitaan esiintyjäksi -- kustantamohan voi vain suositella ja messuorganisaatio päättää) ja julkistamistilaisuus, johon on paikkakin varattu ja kutsua luonnosteltu.

Eikä siinä sittenkään kaikki.

Aion nimittäin toteuttaa esikoisestani kirja-trailerin, koska ajatus kuulostaa niin hauskalta. Laadin jo kuvakäsikirjoituksen ja kirjoitin sen auki. Kuvamateriaalia puuttuu vielä, samoin lavastusesineistöä, jota täytyisi käydä metsästämässä kirpputoreilta. (Jos jollain on lainata punaista samettiviittaa ja keskiaikaishenkistä tikaria, laittakaa sähköpostia!) Trailerimusiikki sentään on jälkityöstöä vaille valmis.

Mutta ensin pitäisi selättää flunssa, joka tuli, näki ja voitti, ja aikoo ilmeisesti ottaa uusintakierroksen.

Viihde

Viihde.

Miksi se  kuulostaa kirosanalta?

Kevyt ajanviete. Hupia kansalle. Hymyä kasvoille. Ikään kuin olisi väärin nauttia ajanvietosta. Kuinka moni kysyy illanistujaisten päätteeksi vierailtaan, että toivottavasti teillä oli tylsää? Minä toivon, että he viihtyivät.

Ehkä avainsana onkin "kevyt". Mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa? Jos ihminen viihtyy ja hänellä on hauskaa, tekeekö se hänestä jollain tapaa pinnallisen? Vähemmän aidon, vähemmän ajattelevan? Ei kai siihen kukaan usko. Korkeintaan naurulla voi harhauttaa ja peittää, viihteen nauttimisella turruttaa. Mutta sisimpiä tuntoja ei voi karamellisoida. Ihmiskunnan syvimmät kysymykset ovat alati läsnä.

Jospa meillä on viihteestä ylitarjontaa. Tyhjänpäiväistä läpätystä puskee joka tuutista. Mutta voiko kaikkea höttöä kutsua edes viihteeksi? Voiko tositv-ohjelmia (jotka ovat juuri niin kiinnostavia kuin niissä esiintyvät ihmiset) tai lehtilööppejä tyhjänpäiväisistä asioista edes verrata viihdekirjallisuuteen tai esimerkiksi sirkukseen? Jälkimmäiset vaativat hemmetin paljon enemmän työtä.

Käyttäisin itsestäni nimitystä viihteen suurkuluttaja, sillä katson paljon elokuvia ja tv-sarjoja, käyn teattereissa ja sirkuksessa, kuuntelen musiikkia monipuolisesti, luen kaikkea sarjakuvista romaaneihin -- viimeksi mainittujen kohdalla viihdettä ahmin, hitaampilukuisia makustelen. Ja kas, nyt kun asiaa mietin, huomaan, että suurin ajanvietteeni on viihde.

Mitä muutakaan sitä tekisi ajalla, joka jää unen, palkkatyön, arjen töiden ja muiden harrastusten jälkeen? Sillä sitä viihde minulle nimenomaan on ollut: harrastus.

Viihde ja sen tarjonta on muuttunut hurjasti viimeisen sadan vuoden aikana. Kuinka erilaista vapaa-ajan käyttö oli työläisten ja vapaa-herrojen välillä? Minkälaista musiikkia kuunneltiin herraskartanoissa, minkälaista rahvaan kesken? Kirjoja lukivat vain ne, jotka osasivat ja joilla oli aikaa ja rahaa. Yhteiskunnan eriytyneet kulttuurikerrokset ovat sittemmin lähentyneet ja miltei sulautuneet. Oopperassa on mahdollista käydä, vaikka ei ole sikarikas. Kirjoja voi lainata. Musiikkia kuulee, vaikka ei aina haluaisikaan. Ehkä nykyään ne, jotka nauttivat pääasiassa "korkeakulttuurista", pelkäävät, että helppo viihde jyrää muut taidemuodot alleen. Onko pelko aiheellista vai onko kyse jonkinlaisesta demokratisoitumisesta?

Mitä te, arvoisat lukijat, miellätte viihteeksi? Entä oletteko huolissanne kulttuurin tilasta?

Miksi nenäliinat ovat valkoisia?

Goottibileissä olen monesti miettinyt, että mustat nenäliinat olisivat poikaa. Valkoisen liinan kun taittelee auki ja vaivihkaisesti töräyttää, tulee vähän samanlainen olo kuin antautumista viittovalla sotanorsulla. Vaikka mistäs minä norsujen ajatuksista tiedän.

Olen muuten se henkilö, joka kysyy ääneen kysymykset, joita kukaan muu ei kehtaa. Kyseleminen on kasvattavaa, sillä paitsi että voi saada vastauksia, oppii kestämään tunnetta, että on tyhmä. Sanotaan, ettei tyhmiä kysymyksiä ole, mutta kyllä niitä tavallaan on. Useimmiten tyhmästä kysymyksestä poikii tosin aivan odottamattomia oivalluksia ja huomaa, ettei kysymys ollut ollenkaan tyhmä. Kukaan ei vain ollut viitsinyt kyseenalaistaa tai ajatella tarpeeksi pitkälle aikaisemmin. Ja uudessa joukossa "tyhmä" kysymys on mahtava jäänrikkoja. Ne, jotka olivat miettineet mielissään samaa, tuntevat yhteenkuuluvuutta ja ne, jotka tuhahtavat kysymykselle mielessään, saavat lämmitellä oman ylemmyydentuntonsa loimotuksessa ja rentoutuvat.

Hyödyt ovat sen verran suuret, että ole lopettanut kysymästä.

Mutta mitä tällä on tekemistä kirjoittamisen kanssa? Paljonkin. Koko kirjoitusprosessi on kysymistä, epäilyä, uteliaisuutta ja oivalluksia. Kysy epätavallisia kysymyksiä, niin saat epätavallisia vastauksia. Sama pätee elämään, ja jos ajatellaan kirjailijuutta, kirjoittaminen ja elämä saavat yhtäläisyysmerkit välilleen. Kun kirjoittaa, kannattaa kysyä itseltään tyhmiä kysymyksiä käsikirjoitukseen liittyen, sillä silloin saa viisaita vastauksia. Elämä ei ehkä toimi samoin.

Olen täyttänyt apuraha-anomuksia viime päivinä kolme kappaletta ja olen joutunut kysymään itseltäni monenlaisia kysymyksiä. Onko minun kirjoitustyöni niin tärkeää, että kehtaan hakea siihen ulkopuolista rahoitusta? Uskooko kukaan ulkopuolinen arvioija, että minun kirjailijanurallani olisi riittävästi merkitystä? Onko sillä merkitystä? Rikastuttaako se kulttuuria?

Kirjailija on ammatti, jonka pätevyys mitataan yksilöiden mielissä.