Haastattelu Risingshadow'lla ja muita ilouutisia

Marraskuun viimeinen päivä ja spefiviidakossa rytisee!

Ensinnäkin onnittelut Emmi Itärannalle, joka on saanut Teemestarin kirjalle kustannussopimuksen HarperCollinsin kanssa. On mahtavaa, että suomalainen spefi saa lukijoita myös englanninkielisten keskuudessa. Huikeaa! Olen ehdottomasti sitä mieltä, että meiltä löytyisi paljon muutakin vientispefiä englanninkielisille markkinoille. Toivottavasti tämä ei jää yksittäistapaukseksi.

Risingshadow-foorumin Hiistun minusta tekemä haastattelu on nyt luettavissa. Kiitos kaikille kysymysten esittäjille! Toivon, että keskustelu suomalaisista spefikirjailijoista jatkuu.

Muistutan myös, että tänään on viimeinen mahdollisuus osallistua kirja-arvontaan, jossa voi voittaa luettavakseen kotimaista steampunkia.

Sivistyneisyydestä

Tommi Melender pohti asiaa kiehtovasti blogissaan Antiaikalainen. Luen hänen blogiaan mielelläni, koska hän ajattelee niin eri näkökulmista ja lähtökohdista kuin minä.

Viikonloppuna puhuin erään kirjailijakollegan kanssa aiheesta, joka sivuaa tätä elitistin ja "tavallisen ihmisen" ja sivistyneisyyden ja sivistymättömyyden aihetta.

Kärsin kauheasta sisäisestä ristiriidasta. Minusta ei tullut ylioppilasta eikä akateemisesti koulutettua, vaikka koko yläasteiän opettajat paukuttivat, että kaikki meiltä jatkavat lukioon ja yliopistoon, tai ainakin ammattikorkeakouluun. Perheessäkin asiaa pidettiin aika itsestäänselvänä, koska pärjäsin koulussa hyvin. Ehkä olisin pärjännytkin yliopistomaailmassakin, mutta sitä en koskaan selvittänyt. Polkuni ei lopulta koskaan suuntautunut sinne, mihin kaikki tienviitat osoittivat. Menin töihin ja myöhemmin aikuisena opiskelin puutarhuriksi ammattikoulussa. Siinä se. Sen jälkeen olen tehnyt töitä ja kouluttanut itseäni vapaa-ajalla.

Sanon sen suoraan: jokin osa minusta on paljas, koska sen päälle ei ole kasvanut yliopistoturkkia. Kenties olen sitä ikäluokkaa, että on ollut hieman noloa, ellei ole hankkinut itselleen korkeakoulutusta, kun kerran sellaiseen olisi ollut rahkeita. Lukioon toki pääsin ja siellä jonkin aikaa olin, mutta jätin kesken. Muistan ajatukseni broileritehtaasta, ja ahdistukseni, joka ei lievittynyt millään. Piti hypätä valmiiksi viitoitetulta tieltä penkalle ja etsiä omat polkunsa. Enää yliopisto ei edes houkuttele. Pidän enemmän työnteosta kuin opiskelusta.

Hyvinhän minulle on käynyt. Tunnen tehneeni oikeat ratkaisut, sillä olen kuunnellut sydämeni tahtoa (niin kliseiseltä kuin se ehkä kuulostaakin).

Mutta onko käynyt niin, että minusta on tullut sivistymätön massamuuli?

***

Kirjailijan olettaisi olevan sivistynyt. Mutta millä tavalla? Mitä sivistykseen kuuluu? Olen lukenut paljon, mutta muistan huonosti lukemaani. Muistan, että pidin jostain kirjasta, mutta en sitä mitä siinä tapahtui. En ainakaan tietoisesti opi historiasta, ihmiskunnan vaiheista tai kykene tallentamaan nippelitietoa, josta olisi jotain hyötyä. Joskus jos jotain tallentuu, se on toisarvoista. Aivojeni tietovarastot kaipaisivat varmaankin tomeraa varastonhoitajaa.

Olen kuullut, että minulla on hyvä yleissivistys. Enpä tiedä tuosta. Minua ei kiinnosta uskonto, politiikka tai urheilu lainkaan. En varmasti osaisi nimetä kaikkia ministereitämme, saati sitten presidenttejä. En ole lukenut Raamattua enkä Koraania eikä sellainen ole suunnitteillakaan. Kirjasivistys sitten... Niin, kuten ylempänä sanoin, muistan tuskastuttavan huonosti lukemaani. Jos on lukenut sivistyneisyyspisteitä kerryttävän kirjan, mutta ei muista siitä mitään (tai pahempaa: jos muistaa vain sen tylsistyttävyyden), voiko sanoa olevansa sivistynyt?

Ehkä olen kapea-alaisesti suuntautunut ja uppoudun vain niihin aiheisiin, jotka minua todella kiinnostavat. Olen tunnepohjalta toimiva ihminen, opin parhaiten tekemällä. Olen ollut perusonnellinen monen monituista vuotta, mutta onko onnellisuuteni pohjana se, etten tiedä tarpeeksi vai se, etten edes halua tietää?

Ja onko sivistys jotain, jota voi kerryttää vanhetessaan vai luodaanko sille pitävä perusta vain lapsena ja nuorena? Mitä ihmisen elämästä jää puuttumaan, jos hän ei ole sivistynyt?

Minusta sivistyneisyyden mitta on uteliaisuudessa, ennakkoluuloista pois pyrkimisessä, ymmärtämisessä ja suvaitsevaisuudessa. Vaikka joku tietäisi niin antiikin kreikkalaiset tarut kuin 1800-luvun Ranskan kirjallisuushistorian tärkeimmät vaikuttajat, en voisi pitää häntä sivistyneenä jos hän olisi tuomitseva ja ylenkatseellinen. Sivistys ei siis olekaan pelkkää tietoa tai sen kerryttämistä.

***

Aukko sivistyksessä. Niin sanotaan, kun oppii aivan uuden asian; kuulee merkkihenkilön nimen, jota ei ole aiemmin kuullut; paljastaa tietämättömyytensä asiasta, jonka ilmeisesti pitäisi olla yleistietoa. Mutta onko tällaisena tiedon yltäkylläisenä aikana ihme, jos ei kaikkea tiedä? Eikö jokaisen ihmisen mitta sivistyneisyydelle ole erilainen?

Minua kiinnostaisi kovasti tietää, mikä teidän mielestänne, hyvät lukijat, on sivistyneisyyttä nykypäivänä? Pidätkö itseäsi sivistyneenä tai sivistymättömänä ja miksi?

Valopilkkuja pimeydessä

Esikoiskirjailijan syksy on tuntunut olevan täynnä tapahtumia ja tutustumisia uusiin ihmisiin. Paatuneelle kotihiirelle muutos on ollut suuri. Yksin olemiselle ja joutilaisuudelle on joutunut nipistämään aikarakoja, jotta polla kestäisi. Ei se pelkkä kirjailijuuden ensi askelten ottaminen ole täyttänyt kalenteria ja työvasua -- kustannusosuuskunnan perustaminen ja toisaalta vakityön saaminen ovat pitäneet huolen siitä, että päivä jakautuu noin kolmeen osaan: päivätyö, kirjoitustyö ja osuuskuntahommat. Tänään hankin kunnon vanhanaikaisen pöytäkalenterin: vuosiin en sellaista ole tarvinnut, mutta yhtäkkiä pieni seinäkalenteri ei enää riitä.

En kadu yhtäkään itselleni haalimaa hommaa enkä tekisi mitään toisin, joten eipä tässä valittamista. Plussaa on, että edes yhdestä näistä töistä saa palkkaa. Muut ovat perustuksia, joille rakentaa ja joiden kautta toteuttaa intohimojaan ja arvomaailmaansa.

Jos asiat menevät niin kuin olen suunnitellut, pian edessäni on kuukauden loma. Tässä ihanankreisissä elämäntilanteessa se tarkoittaa, että silloin

• on kirjoitettava Mifonki-sarjan kolmannen osan ensimmäinen versio loppuun
• on tehtävä tai ainakin saatettava hyvälle alulle Mifongin ajan kirjatraileri
• on suunniteltava erään kirjan kansi
• on kirjoitettava lehtiartikkeli
• on kirjoitettava pari novellia (deadline ei vielä kolkuttele, mutta parempi olla ajoissa liikkeellä).

Unohdinkohan jotain? Toivottavasti en. Sen sijaan että ahdistaisi, olen oikeastaan aika innoissani. Saa kirjoittaa ja kuvittaa ja herätä kun huvittaa!

***

Aletheia Kirjoihin kadonnut -blogista on lukenut Mifongin perinnön. 

***

Steampunk-antologia on tullut Akateemiseen kirjakauppaan myyntiin. Tampereen Akateemisessa kirja oli komeasti esillä. Hyvä, Akateeminen!

Tanssia sivuilla -- pieni tapahtumaraportti

Eilen keskustelimme Tulenkantajien kirjakaupalla Saara Henrikssonin Linnunpainosta ja Siiri Enorannan Gisellen kuolemasta sekä tanssista.

Paikalla oli yleisöä enemmän kuin esiintyjiä, mikä kirjallisuustapahtumissa on aina hieno asia. Kun yleisö oli istuutunut kahvikuppostensa kanssa paikoilleen, aloitimme. Esittelyjen jälkeen pyysin kirjailijoita kuvaamaan lyhyesti sen, mistä heidän kirjansa kertoo sekä sen, millä tavalla tanssi on siinä merkittävässä roolissa.

Kiinnostavaa oli, että vaikka Gisellen kuolema kertoo ajasta, jolloin tanssi on jäänyt menneisyyteen, ja Linnunpainossa tanssi on nykyhetkeä, heidän kirjoissaan on samoja teemoja. Päähenkilöt joutuvat uudelleen arvioimaan itseään suhteessa tanssiin, heillä on äkkiä tanssista vapaus, jota he eivät ole halunneet ja mieli on se, joka ottaa paineet vastaan. Pakkomielteeltä ei kumpikaan säästy.

Henriksson on harrastanut balettia sekä lapsena että aikuisena, ja hänen omakohtainen kokemuksensa tanssin fyysisyydestä tulee tekstistä iholle. Enorannalla tanssikokemusta löytyy vain vähän, mutta hän teki taustatyötä muun muassa vierailemalla balettikoulussa. Hän kertoikin, että tanssijan nahkoihin oli helppo asettua intohimon ymmärtämisen kautta: jos tanssijalle tanssi on koko elämä, hänelle itselleen kirjoittaminen on sitä. Jos se otettaisiin pois, mitä jäisi?

Yleisöstä nousi kysymys siitä, millä tavalla kirjailija on varautunut tilanteeseen, jolloin hän ei ehkä kykenekään kirjoittamaan enää. Mikä on varasuunnitelma B? Henrikssonilla on ammatti, toimittaja, jota vasten nojata jos kaunokirjallisuutta pulppuava lähde joskus ehtyy. Enoranta haluaisi kirjailijan jälkeen kaikista mieluiten olla vaatesuunnittelija, mutta jos se osoittautuisi mahdottomaksi leivän pöytään saamiseksi, hiusala voisi olla toinen suunta.

Puheeksi nousivat myös tanssitaiteen ja kirjallisuuden eroavuudet: tanssija voi olettaa, että kolmekymppisenä hän ei enää tanssi, hänen uransa on todennäköisesti ohi. Kirjailijalla fysiikka ei tule vastaan. Hän voi ajatella kirjoittavansa niin kauan kuin ajatus kulkee ja on keino, jolla kirjata ne ylös. Myös tanssiteoksella ja kirjalla on hyvin erilainen elinkaari. Tanssiteos voi kestää muutaman kuukauden ja lakkaa olemasta, kun esitykset päättyvät. Voiko se olla toisinnettavissa enää koskaan uudelleen? Jääkö se elämään katsojien mieliin vai hiipuuko pois? Kirja säilyy, mutta on myös armottomampi: sitä ei kirjailija voi vetää pois, ei voi uudelleenkirjoittaa. Se pysyy aina siellä jossain, vuosikymmentenkin päästä, ja muistuttaa kehitysvaiheesta, joka on jäänyt taakse.

Tanssissa ja kirjallisuudessa on paljon samaakin: epävarmuutta, apurahoja, päänsisäisiä paineita ja työtätyötätyötä.

Henrikssonin sanoin: tanssi on ihmiskeholle luonnollisempaa kuin istuminen tietokoneen ääressä kahdeksan tuntia päivässä.

***

Linnunpainon arvio Kiiltomadossa

Gisellen kuoleman arvioita

Kirje kirjailijan omaiselta

Arvoisa kirjailijakumppanini,

En tiedä olenko kertonut kyllin usein, kuinka ylpeä olen saavutuksistasi ja sitkeydestä, jolla olet kaiken vapaa-aikasi tietokoneen äärellä istunut. Harva meistä saa oikeasti jotain aikaan koneella ollessaan, lähinnä tulee pelattua pasianssia ja WoWia, surffailtua hajanaisilla netin uutissivuilla, selattua Facebookia. Mutta sinä se olet näppäimistön äärellä luonut toisen todellisuuden. Olet luonut kuolematonta kaunokirjallisuutta. Siitä huolimatta esittäisin toiveen, että osallistuisit joskus kotitöihin. Tiskit ruokajätöksineen tuppaavat kuivettumaan kirjoitusnurkassasi ja jonain päivänä uskon, että tulet kirjallisten töittesi lisäksi luomaan jonkin tieteelle uuden home- tai sienilajin. Muistuttaisin myös, että asunnostamme löytyy suihku. Ehkä ihmisen haju ei tavoita sinua, joka haistelet meriseikkailun tuulia tai murhamysteerin ruudinkäryä näyttöpäätettä tuijottaessasi, mutta usko pois, meillä muilla ei ole tällaista pakokeinoa.

Suihkun välittömästä läheisyydestä löytyy sellainen kätevä apparaatti kuin pyykinpesukone. Antaisin muuten sinun joskus täyttääkin sen, mutta viime kerralla iskit sisään vessapapereita ja näkkileipää ja sille pyykinpesukerralle tuli hintaa enemmän kuin tienaat yhdelläkään näistä kuolemattomista kaunokirjallisista luomuksistasi. Arvostaisin kuitenkin, että toisit pyykkisi koneen vieressä olevaan koriin. Äläkä unohda toista kertaa tärkeitä muistilappujasi housujen taskuun: vaikka moniin ihmetekoihin kykenenkin, en paperimuhjusta pysty palauttamaan lukukelpoista. Tiedän, että pienet paperinukkapallerot vaatteissa eivät häiritse sinua -- toisin kuin meitä muita, jotka käymme joskus ihmisten ilmoilla -- mutta pyydän sinua silti tyhjentämään taskusi huolellisesti ennen kuin laitat pyykit koriin.

Kaupassakäynnin saat suosiolla jättää minulle. Jos pääset ennen sulkemisaikaa liikkeelle, unohdat kuitenkin kauppalapun kotiin. Kun sitten pääset kauppaan ja mukanasi on kauppalappu, ostat mustelmaisia omenoita, pehmeitä kurkkuja, maitotuotteita huonolla päiväyksellä tai väärän leipomon leipää. Kotimatkalla jäät haaveksimaan ja pakasteet ehtivät sulaa. Vähintäänkin jätät lompakkosi kassalle. En sano tätä moittiakseni. Ethän ymmärrä väärin. Haluan vain osoittaa ymmärtäväni, että suurelle taiteilijalle täytyy antaa joitain myönnytyksiä: ei luovien aivojen voi antaa rasittua ja kuivettua jokapäiväisten askareiden puristuksessa.

Kuuntelen mielelläni, kun kyselet minulta mikä annetuista lauseista -- anteeksi, virkkeistä, niin kuin kaiketi kuuluu sanoa -- on paras ja oikein. Tai kun kerrot juonikuviosta, pallottelet idealla tai peilaat henkilöhahmosi motiiveja minun ajatuksiani vasten. On mukava saada vilaus siihen maailmaan, joka kiinnostaa sinua enemmän kuin tämä, jossa minäkin asustan. Sen lisäksi, että kirjoitan seinäkalenteriin päivät, jolloin meille on tulossa vieraita tai jolloin meidät on kutsuttu sukulaisjuhliin, kerron niistä sinulle ja varmistan, että kuuntelit. Silti jaksan edelleen hämmästyä, kun vieraat tai juhlat tulevatkin sinulle yllätyksenä. Päivät ovat sulautuneet yhteen jälleen kerran ja kuukausista on tullut muodotonta massaa. Joskus ajattelen, että kalenteristamme näkyy sinulle vain yksi päivä: se jossa lukee DEADLINE. (Kyseisen päivän lähestymisen huomaa muuten helpommin kuin jouluhysterian ensioireet kaupoissa marraskuussa.)

Olen opetellut elämään vuoroin muistiongelmaisen, maanisen, poissaolevan ja ehdotonta hiljaisuutta vaativan Suuren Taiteilijan kanssa.

Rakkaani, toivon että sinäkin olet.

Tanssia sivuilla

Pääsen hiomaan jälleen haastattelutaitojani: huomenna Tulenkantajien kirjakaupalla Siiri Enoranta ja Saara Henriksson kertovat kirjoistaan, joissa tanssi on tärkeässä osassa. Kummatkin teokset ovat vaikuttavia, mutta keskenään hyvin erilaisia. Odotettavissa on varmasti mielenkiintoista keskustelua!

Tapahtuman tarkemmat tiedot löytyvät Aamulehden menoinfosta.

Tervetuloa!

Mifongin ajan kansi

Sain Mifongin ajan kansikuvan kustannustoimittajalta. Tältä se nyt näyttää! Kyllä kelpaa odotella kevättä.

Rektiokevennys

Rektiot, nuo kielemme kimurantit sijamuodot. Maistuuko banaani pahalta vai pahalle? Jälkimmäisessä tapauksessa kysymykseksi nousee: kuka on paha, jolle banaani haisee.

Korva ei aina kerro, mikä muoto olisi oikein. Tänään (20.11.) Aamulehden nettisivuilta bongattu virke sai hymyn huulille:

"Tamperelaisen kaupan kassassa työskennellyt 181-senttinen Ikonen ei ollut tehnyt mallin töitä ennen kilpailua."

Miettikää minkä kokoinen sen kassan on täytynyt olla!

Jotta ei menisi aivan poskettomaksi, oikeakielisyyden kanssa painivalle löytyy oiva sivusto, Kirjoittajan ABC -kortti. Sivustolta löytyy paljon muutakin tekstinhuoltoon liittyvää asiaa kuin kielioppia.

Mitä lukemasi kirjat kertovat sinusta?

YA-luokittelukeskustelun jälkimainingeissa rannalle huuhtoutui kysymys siitä, millä tavoin lukemamme kirjat määrittelevät meitä.

Tuntuu olevan melko yleistä, että jotakin lukemaansa genreä saattaa häpeillä tai vähätellä, jos siitä pitäisi mainita julkisesti porukassa, joka ei koostu vain lähimmistä ystävistä. Tämä kertoo mielestäni siitä, että on olemassa kirjoja, joita on yleisesti hyväksyttyä lukea, ja kirjoja, jotka antavat mielestämme "vääränlaisen" kuvan siitä, keitä olemme.

Jos haluaa antaa itsestään sivistyneen ja järkevän ihmisen kuvan, kertoo lukevansa klassikkoja ja kotimaisia Finlandia-ehdokkaita. Elämäkerrat ovat myös luettavaa, jotka kuvastavat lukijansa halua oppia sekä maailman historiasta että merkittävistä ihmisistä. Ylipäätään tietyssä seurassa voi olla tarpeellista korostaa, että lukee vain kirjoja, jotka perustuvat tositapahtumiin, kertovat ihmisistä, jotka ovat oikeasti eläneet, tai ainakin kirjan tapahtumat sijoittuvat maihin ja kaupunkeihin, jotka ovat olemassa ja joiden faktat on kuvattu mahdollisimman oikein. Fiktio on kuitenkin aina fiktiota, faktojen oikeellisuudesta huolimatta. Monelta löytyy sisäsyntyinen tarve saada jotakin "hyötyä" lukemastaan -- kenties jotain kouriintuntuvaa, jolla perustella tällainen joutilas pahe.

Ani harvoin olen kuullut kenenkään kailottavan, että tykkää lukea eroottista kirjallisuutta, kioskien pehmopornoa tai vaikkapa juuri nyt Amerikassa hurjan suosittua homoeroottista romantiikkaa (m/m romance), jonka suosion kasvu saattaisi olla yhteydessä netissä kukoistavaan slash-fanifiktioon ja japanilaisten yaoi-mangoihin (puhumattakaan e-kirjojen lukulaitteiden tarjoamasta mahdollisuudesta hankkia lukemista edullisesti ja lukea niitä anonyymisti).

Jopa lasten kirjojen ja nuorten kirjojen lukemista olen kuullut aikuisten selittelevän. Vähintään täytyy voida sanoa tekevänsä kirjan aihepiiristä tutkimusta, ellei löydy omia tai serkun lapsia, joille niitä lukee tai antaa lahjaksi. Tietenkin jos kirja on hitti, selitykseksi riittää, että "pitäähän sitä tietää, mistä puhutaan". Tämä pätee mihin tahansa kirjaan, joka ei kuulu sivistyneen ja järkevän ihmisen lukemistoon.

Fantasiasta voi mainita huoletta lukeneensa Taru sormusten herrasta ja Harry Potterin, mutta hirveän paljon syvemmälle jos sukeltaa fantasiakirjailijoiden ja -teosten nimeämisessä, ei sivistyneisyyspisteitä ainakaan lisää kerry -- voi käydä jopa niin, että saldo menee miinukselle.

Scifiä lukevat vain insinöörinörtit, ne samat jotka pelaavat tietokonepelejä. Paitsi jos on kyse Rajaniemen teoksista: ne sentään on kirjoittanut suomalainen huippumatemaatikko -- ja vieläpä alun perin englanniksi!

Runoja lukeva ihminen on joko kirjallisuusromanttinen haaveilija tai tulisieluinen idealisti -- paitsi jos lukee Heli Laaksosta ja Tommy Tabermannia. Jälkimmäisessä tapauksessa tämä henkilö ei oikeita runoja lukevien mielestä tiedä runoista yhtään mitään. Valtavirta kuvittelee helposti, että runot ovat vaikeita ja niitä täytyy osata analysoida ja tulkita oikein, jotta olisi edes mieltä yrittää. En ole elämässäni yhtäkään runoanalyysia tehnyt, en edes osaisi, mutta saatan nauttia runosta, vaikka en sitä ymmärtäisikään niin kuin runoilija ehkä on tarkoittanut. Hyvin paljon on kiinni siitä miten runo istuu suuhun, miltä sanat maistuvat, mitä se herättää sisällä. Runous on viime vuosina tullut näkyvämmäksi ja  -- uskaltaisin väittää -- monimuotoisuudellaan kurottunut lähemmäs tavislukijaa. Runoudesta kouhkaamiselle on sijansa, sillä runous kiteyttää maailmasta olennaisuuksia. Lyhyen mitan luulisi sopivan nykyihmisen keskittymiskyvylle mainiosti: runo on pieni mutta syvä.

Mitä unohdin?

Ainakin esseet, nuo minulle melko tuntemattomat kirjoitukset. Tästä päättelen, että esseitä lukevat ovat sivistynyttäkin sivistyneempiä yliopiston käyneitä ja korkeakulttuuria arvostavia ihmisiä, joille populaarikirjallisuus maistuu tuhkalta. He tuhahtavat joko sisimmässään tai ääneen, jos joku luulee kirjasivistyksensä olevan mallillaan, kun se Finlandia-palkittu on tullut luettua. Esseitä lukevat arvostavat kirjallisuudessa ennen kaikkea uudistumista, haastavuutta ja kaavojen ja rajojen rikkomista. He haluavat, että kirja puree heitä takamukseen: he eivät halua, että se vähentää heidän stressitasoaan suostumalla silitettäväksi.

***

Mitä luulette, arvon lukijat: kertooko kirjahyllymme sisältö meistä totuudenmukaisesti? Piirtääkö lukuhistoriamme meistä oikeat käyrät? Onko kirjallisuuden lajityyppien arvottaminen subjektiivisin mieltymyksin ongelma, joka ei poistu? Kyllästyttääkö korkeakirjallisuuden ja populaarikirjallisuuden vastakkainasettelu? Oletko kohdannut elitistejä tai elitismiä?

Entä löytyykö sinun kirjahyllystäsi tai lukulaitteestasi kirjallisuutta, josta et ole tohtinut kenellekään mainita?

P.S. Varmistukseksi vielä tähän loppuun: tämä on kirjoitettu huumorinhäive silmäkulmassa. En luota vielä tarpeeksi kirjalliseen ulosantiini, jotta saisin tämän tunnelman varmasti välitetyksi lukijalle asti. Hymiöihin tai vinkiöihin en alennu, olen sillä tavalla elitisti.

Pieniä muutoksia

Tein muutamia muutoksia blogin ulkoasuun, kuten näkyy. Äkkiä tuli tarve saada vähän väriä ja kuvia, jotain uutta alkavan talven pimeyteen. Tämä ei kuitenkaan ole varsinaisesti se muutos, jota kyselyni aiemmin tässä kuussa valmisteli, joten vielä saa kertoa toiveensa. Samalla osallistuu uraauurtavan teoksen, ensimmäisen suomalaisen steampunk-antologian, arvontaan!

Lauantainen antologian julkistamistilaisuus sujui mallikkaasti: paikalla oli mukavasti väkeä, enemmän kuin etukäteen ounastelin. Antologian päätoimittajan työnkuvaan saa lisätä seuraavat toimet: ilmapallojen puhaltaminen, booliaineiden hankkiminen ja sekoittaminen, tervetuliaispuheen kirjoittaminen (ja silti unohdin esitellä aluksi itseni) sekä yleinen hermoilu.

Nyt kun on päässyt siitä jännityksestä, minkälaiseksi antologian ulkoasu muotoutui ja ehtiikö se ajoissa painosta, voikin jännittää sen vastaanottoa. Tänä vuonna olen jännittänyt asioita varmaan enemmän kuin edellisenä viitenä vuotena yhteensä.

Lisäksi Mifongin ajan vinjettikuvat ovat nyt piirretyt. Hip hurraa!

Syksyn hedelmiä

Tämä viikonloppu on yhtä juhlaa: kahdet julkkarit, joista toiset ovat glamour-teemalla, toiset steampunkin hengessä.

Kyllä -- syksyn suurin kirjallinen duunini Mifongin ajan lisäksi on ollut ensimmäinen suomalainen steampunk-novellikokoelma, ja nyt se on vihdoin tullut painosta! Yksin ei tätä olisi aikaiseksi saatu: ilman taittajan apua ja toimitusapua ja muiden osuuskummalaisten ahkerointia kokoelma kärvistelisi vielä novellikässäreinä tietokoneen uumenissa. Yhdeksän kirjoittajaa ovat luoneet huikaisevia höyrypunk-maailmoita, joita on ollut ilo lukea ja toimittaa, vaikka loputtomat oikolukukerrat koettelivatkin välillä kärsimättömän mieltä.

Lopputulos pyyhki tuskastumiset kerta heitolla tiehensä. Se on valmis! Se on upea! Se on yhteistyöllä ja rakkaudella tehty!

Kirjailija väistämättä joutuu opettelemaan editoimista, oikolukua ja stilisointia, mutta toisten tekstien toimittaminen on kuitenkin hyvin erilaista kuin oman tekstin. Parhaiten oppii tekemällä ja yhdessä tietotaitoa jakamalla, sen tätä tehdessä huomasin.

Vaikka oma lehmä on niin syvällä ojassa, ettei edes turpaa näy, suosittelen tätä lämpimästi kaikille niille, joita kiehtoo viktoriaaninen aika, höyrykoneet ja mielikuvitukselliset keksinnöt; seikkailut, romantiikka ja jännitys. Steampunkissa on jotain perinteistä ja samaan aikaan ennen näkemätöntä -- miten oivat edellytykset viihtymiselle!

Kiireisimmät löytävät kirjaa myynnistä jo tätä kautta.

Myöhemmin antologiaa on saatavilla hyvin varustetuista kirjakaupoista kautta maan -- e-kirjaa unohtamatta!

Young Adultsista vielä...

Kustantaja Tammen tuoreessa kevätkatalogissa Tammenterhossa tuodaan lyhyesti "Young adults" -luokittelua esille:

"YA -kirjallisuuden lukijoiden ikää on vaikea määritellä, koska se vetoaa sekä aikuisiin että nuoriin. Riskien otto, rentous ja luovuus saavat kuitenkin näkyä näissä kirjoissa eri tavalla kuin aikuisten romaaneissa."

Rivien välistä voisi siis lukea, että aikuisten romaanit saavat olla vähemmän rentoja, luovia tai hillitympiä riskien otossa. Tylsiä, puisevia ja vaikeita.

Kapinoin sitä ajatusta vastaan, että tällainen riehakkuus ja into olisi sallitumpaa tietylle ikäluokalle kirjoitettaessa. Tai siis että olisi sallitumpaa kirjoittaa lapsille tietyllä tavalla, nuorille taas toisella tavalla ja aikuisille kolmannella.

Mistä sitten voisi johtua se, että nuorten aikuisten kirjallisuudessa riskien otto ja rentous olisivat sallitumpia?

Minulla ei olisi mitään luokittelua vastaan, jos se sulkemisen sijaan avaisi. Mutta tähän asti en ole kohdannut kuin suljettuja ovia ja portteja sekä muureja ja aitoja, en vapaita niittyjä ja nummia ja metsiä, joissa polun takaa saattaa yllättäen löytää jotain uutta ja ihmeellistä -- ilman nimeä ja ikäleimaa.

Kirjallisuus voi olla olemassa ilman luokittelua. Meidän mielissämme ne muurit nousevat.

***

Rooibos on lukenut Mifongin perinnön. Positiivinen palaute lukukokemuksesta osui oivaan hetkeen: flunssa ja pimeys ovat tuoneet matalapaineen, toivottavasti vain hetkellisen.

Kirosana nimeltä kirjailijabrändi

Brändi. Ruma sana suuhun, mutta olen kuullut, että lasista nautittuna se voi olla varsin hyvää.

Brändi-sanasta tulee mieleen yritysmaailma, mainonta ja markkinointi, tuotteistaminen, laskelmointi, suunnitelmallisuus, harhaanjohtaminen, voiton maksimointi, konsultit. Massatuotanto. Ulkokultaisuus. Epäaitous.

Mutta voiko hyvä ja kestävä brändi kummuta mistään muusta kuin aitoudesta?

Niskakarvani nousevat pystyyn, kun puhutaan kirjailijabrändeistä -- tai jopa kirjailijoista tuotteena. Silti näen brändin olevan olemassa kirjailijallakin. Brändi muodostunee jokaiselle, joka toimii julkisessa työssä ja yrittää saada osaamistaan tunnetuksi. (Muodostuuko se villisti vai valvottuna, hyväksi vai huonoksi, on eri asia.) Yllä luettelemani mielikuvat brändi-sanasta ovat kuitenkin varsin kaukana siitä, mitä mielikuvia kirjailijuus tai kirjat herättävät minussa. Miten nämä kaksi yhdistyvät?

Esikoiskirjailijan vuotta elävä on tätäkin asiaa joutunut pohtimaan. Taviksesta on yhtäkkiä tehty kirjailijaesittely ja haastattelujakin on päässyt antamaan. Se, minkälaisia kuvia minusta julkisuudessa leviää tai se, minkälaisia juttuja kirjoitetaan, herättävät aina jonkinlaisia mielikuvia lukijoissa. Puhumattakaan siitä, mitä kirjoitan blogissani!

Alkuun iskee ahdistus ja paniikki. Mitään suojakuorta ei ole. On vain minä, paljas minä. Kukaan ei ole näyttämässä kädestä pitäen julkisuuskuvan hallintaa. Kukaan ei valmistele toimittajien kohtaamista varten. (Minulla kävi tässä säkä, kun ensimmäinen toimittaja, joka minuun oli yhteydessä, antoi opastusta ja kertoi oikeuksistani. Lämmin kiitos sinulle! Neuvosi ovat tulleet tarpeeseen.) Jos pelkkä esikoiskirjan julkaiseminen tuntuu siltä kuin pudottaisi housunsa nilkkoihin keskellä toria, kyseessä silti on fiktiivinen teos. Mutta henkilöhaastattelut, niissä on ilman fiktion suojaa, ilman teosta.

Ei ole mitenkään hölmöä kirjoittaa itselleen raamit siitä, kuinka paljon ja mitä asioita itsestään haluaa kertoa. Erakko kirjailija, joka ei anna haastatteluita? Avoin kirjailija, joka esittelee vaatekaappinsa ja kenkäkokoelmansa ja ihmissuhteensa? Tiukasti asiassa pysyttelevä kirjailija, joka puhuu vain ja ainoastaan teoksistaan ja niiden käsittelemistä aiheista? Provosoiva kirjailija, joka nostaa puheenaiheita? Erakko saa varmasti pitää rauhansa esikoisvuoden jälkeen (ellei kirjasta tule hittiä). Avoin kirjailija lienee naistenlehtien suosikki (tosin unohtuu nopeasti, koska joka vuosi tulee uusi avoin kirjailija). Pelkästään asiassa pysyttelevä kirjailija on tavislukijalle tylsä, mutta mikäli hän on saavuttanut mainetta (Oksanen, Isomäki), hän saa kyllä palstatilaa. Provosoiva kirjailija saa otsikoita, mutta herättää myös ärsytystä.

Minkälaisen kirjailijakuvan tekisin itselleni?

Tämä on kerta kaikkiaan väärä kysymys. Kirjailijakuvaa ei voi tehdä pakottaen, brändiä ei voi rakentaa huijaamalla. Se syntyy aitoudesta, siitä minkälainen ihmistyyppi kyseinen kirjailija on, minkälaisia kirjoja hän kirjoittaa (vaikuttaa lukijakuntaan ja kiinnostavuuteen vaikkapa ajankohtaisuudellaan). Minä esimerkiksi kuvittelin etukäteen, että olisin erakkoluontoinen kirjailija. Hyvinpä tiesin...

En tiedä, millainen brändi minulla on tai millaiseksi se on muodostumassa. Sillä se muodostuu muissa ihmisissä, teissä, lukijoissa. Isoissa kustantamoissa kirjailijabrändejä mietitään varmasti. Kirjailijasta poimitaan tietoja, joiden tiedetään tai arvellaan kiinnostavan lukijoita. Yleensä kirjailijaesittelyssä kerrotaan koulutustausta, asuinpaikka, mahdolliset aiemmat julkaisut ja monesti jokin nippelitieto: esimerkiksi Hannu Rajaniemi kertoo "ajattelevansa mielellään tulevaisuutta ja elefantteja"; Helena Waris kirjoittaa mottonsa olevan "järjetöntä elää niin järkevästi, että kaduttaa" ja Laura Gustafsson on "näytelmäkirjailija, vegaani ja glamourblondi". Täkyjä, näennäisiä ristiriitaisuuksia, jotain mikä jäisi mieleen.

Kirjailijaesittely voi saada aikaan sen, että lukija tarttuu kirjaan, koska sen kirjoittajasta kerrotaan jotain, mikä tuo/vie uskottavuutta kirjan aihepiiriltä, mutta en usko että kirjailijabrändi rakentuisi kovinkaan paljon sen varaan. Kirjailijat tapaavat jonkin verran lukijoitaan kasvotusten, jotkut esiintyvät televisiossa, ja tuskin kukaan kirjailija on niin etevä näyttelijä, että pystyisi ylläpitämään roolia, joka ei istu.

Haluan uskoa, että kirjailijabrändiin vaikuttaa voimakkaimmin kirjailijan tuotanto. Minkälaisia kirjoja hän kirjoittaa? Mistä aiheista? Kuvitelkaapa jos Sofi Oksanen kirjoittaisikin chick-littiä tai goottiromanttisia vampyyrikirjoja. Miten hänen brändinsä muuttuisi?

***

Ristiriitaisuudesta. Siitä tässä on osaltaan kyse.

Brändi kuulostaa laskelmoidulta ja kirjailijuudessa on melko vähän laskelmoinnin varaa -- muutenhan hittikirjoja tehtailisi jokainen eikä huolta huomisesta olisi. Jossain määrin ajattelenkin "brändiytymistä" ennemminkin olemassa olevien piirteiden kirkastamisena ja suoraviivaistamisena isolle yleisölle. Kirjailijan sisällä on tavallinen ihminen heikkouksineen ja huonoine päivineen, mutta kirjailijuus on myös ammatti, suojakuori ja rooli, jonka lävitse kirjoja tuodaan maailmalle. Minusta yksityisyys roolin takana on kirjailijallekin suotava, sillä rooli ei ole epäaitoutta -- se on ihmiselle luontainen tapa toimia eri tilanteissa.

Rooli ei ole kuitenkaan sama asia kuin brändi. Rooli on osa ihmisyyttä, brändi on liiketoimintaa. Jos meidän ei tarvitsisi erottua toisista kirjailijoista, saada kirjaamme esille ja luetuksi (ja jopa myydyksi), brändi olisi tarpeeton.

Nenännyrpistely kirjailijoiden brändäämiselle on toisin sanoen turhaa, koska kustantamot ovat liiketoimintaa ja kirjojen kustantaminen edellyttää kirjojen myyntiä.

Mutta yksi asia on varma: kirjailija ei ole tuote. Kirjailija on ihminen eikä ihminen ole koskaan tuote.

***

Minkälaisia ajatuksia teillä on kirjailijabrändeistä ja -brändäämisestä?

Kerro mielipiteesi ja osallistu arvontaan!

Talven aikana ajattelin uudistaa blogia, joka toimii myös kotisivunani ja tietopankkina tuotannostani. Niinpä kaipaisinkin vinkkejä, ehdotuksia ja palautetta teiltä, rakkaat lukijat. Mitä sivuilta puuttuu? Mitä on liikaa? Mitä tietoa toivoisit löytäväsi blogista? Entä sivuston visuaalinen ilme: toimiiko se vai onko liian sekava?

Kaikki, jotka jakavat kehitysideansa marraskuun loppuun mennessä, ovat mukana arvonnassa, jossa voi voittaa Osuuskumman pian julkaistavan "Steampunk! -- Koneita ja korsetteja" -antologian. Ellei halua kommentoida tähän viestiketjuun, minulle voi lähettää myös sähköpostia.

Kiitos vastauksista jo etukäteen!