Kun kirjoittaa, väistämättä eteen tulee jossain vaiheessa takkuja. Henkilöhahmo voi tuottaa ongelmia, juoni karkaa käsistä, kirjoittaja kirjoittaa itsensä umpikujaan, idea väljähtyy tai usko loppuu. Kaikenlaista kampaan tarttuukin.
Mifonkisarjan päätösosa on tosiaan työn alla, ja kun viime viikko meni niistäessä ja yskiessä, tällä viikolla selvittelen takkuja. Melkein tekisi mieli loikata toisiin kirjoitusprojekteihin, sillä kiirettähän mifonkien kanssa ei ole, mutta se tuntuisi liikaa luovuttamiselta. Sitä paitsi on aikataulu. Ja tavoite. Ensilukija odottaa malttamattomana lukemista vuodenvaihteeksi.
Ei sitä uskoisikaan miten mahtavalta tuntuu, että joku odottaa saavansa tietää, miten tarina päättyy. Ei ennen kuin se joku kysyy: "Koska saan seuraavan luettavaksi?"
Vaikka sitä aina ja lähtökohtaisesti kirjoittaa ensin itselleen, tieto siitä ettei kirjoita vain itselleen, on kaivattu kannustin. Julkaiseva kirjoittaja on aina vähän huomionkipeä, kuinkas muuten. Hän haluaa tulla kuulluksi, ymmärretyksi. Ei sitä muuten julkaisisi.
30.11.2011
23.11.2011
Sana hallussa
Aikaisemman blogikirjoituksen "Satuolento nimeltä kirjailija" kommenteissa Dee arveli, että kirjailijoita pidetään tavanomaista viisaampina siksi, että heillä on sana hallussa. Jokainen meistä on kuullut tämän lausahduksen joskus elämässään. Lähes poikkeuksetta sen sävy on myönteinen, ihaileva. Ja siitä onkin hyvä aloittaa muita viisaamman kirjailijan myytin kääriminen auki.
Mitä tarkoitetaan, kun sanotaan, että jollakulla on sana hallussa? Että hän osaa sanoa sen paremmin kuin itse pystyisin.
Eikö totta? Mitään muuta vertailukohdetta meillä ei pohjimmiltaan ole.
Ja tässä on ehkä se ensimmäinen askel myytin purkamisessa: me oletamme, että kirjoitettu virke tai havainto on syntynyt vaivatta, miltei tahdottomasti, ja säilynyt juuri sellaisena kuin kirjailija on sen paperille ensi kertaa naputtanut. Keskivertolukija ei mieti, miten sana syntyy. Hän ei mieti hiiltä, sillä hän pitelee käsissään timanttia. Mutta timantit syntyvät paineen alla ja lukija ei voi tietää onko hänen juuri lukemansa kaunis ja kuolematon lausahdus kustannustoimittajan korjausehdotuksesta syntynyt puriste, joka on alun perin alkanut kiteytyä kansalaisopiston keramiikkakurssitoverin lausahduksesta. Hän ilman muuta olettaa, että se on aitoa ja ehtaa kirjailijaa, luonnonmukaisin menetelmin tuotettua, vuosikausien kypsyttämää.
Ja se voi olla.
Toinen, mikä saattaa osaltaan synnyttää kirjailijaviisauden kaikuja lukijassa, on oletus siitä, että juuri tämä kirjailija tietää, mistä puhuu. On omakohtaisia kokemuksia, rintaäänet niin syviä että syvämerenkalatkin eksyvät; löytyy maininta niin kirjan etuliepeestä kuin takakannesta, että perustuu tositapahtumiin, minä olin siellä, tiedän mitä tapahtui ja antakaa kun kerron sinulle. Saavuttamattoman viisauden äärelle päästään silloin, kun vaikuttavan monikerroksisen ja elämänviisautta pursuavan sota-ajankuvauksen viisikymmentävuotiaan leskeytyneen miehen näkökulmasta on kirjoittanut kaksikymmentäkaksivuotias hampurilaisbaarin tarjoilija, joka on nähnyt sotaa joskus televisiosta.
Lisää askelmia löytyy. Nimittäin kirjailijoiden historialliset vaikutukset kansakuntiin ja ihmisiin. Meissä on jokin asetus, joka antaa vihjeen siitä, että kirja voi olla vaarallinen. Joskus se pitää kieltää, joskus muuttaa tuhkaksi asti, ettei painettu sana vain sairastuta mieltä. Kirja voi pelottaa valtaa ja tehdä kirjailijasta vainotun. Kirjailijassa on potentiaali kasvaa kapinalliseksi, kirjailija voi kirjoittaa asioista, joista ei saa puhua. Kirjailijan on joskus kirjoitettava asioista, joista ei voi vaieta.
Rohkeus sanoa mielipiteensä ja ilmaista ajatuksensa saattaa siis olla osa myyttiä.
Sanat, jotka ovat kirjoitettu ylös, ovat olemassa. Teos, joka on katsottu painamisen arvoiseksi (mukaan lukien ne tuhansia vuosia vanhat mesopotamialaiset kivilaattaraapustukset, joissa luetellaan viljoja ja muita elintarvikkeita), on meistä ikuinen. Kirjailija on saavuttanut kuolemattomuuden. Jos mietin tätä tarkemmin, niin yksi suurimmista ilon aiheista siinä, että saa käteensä painetun kirjan, jonka kannessa lukee oma nimi isoilla kirjaimilla, on aika hirtehinen: missä muualla yhtä arvossa pidetyssä paikassa meidän on mahdollista nähdä se eläessämme?
Hautakiveään harva käy kuoltuaan ihastelemassa.
***
Hautausmaalle on toivottavasti vielä matkaa, joten palataan myyttiin. Mikä on myytti? Arkikielessä se "tarkoittaa tarunomaista asiaa, kuvitelmaa, uskomusta, harhakäsitystä tai jotain järkiperusteita vailla olevaa". (Kiitos, Wikipedia.)
Uskon, että osaltaan kirjailijamyyttiä rakentamassa on ihailu, jota tunnemme kaikkea käsin luotua kaunista ja vaikuttavaa kohtaan. Kirjat tulevat oleviksi käsien kautta, vaikka ne syntyvätkin kirjailijan aivoissa. Romaanin synty on ihmeenkaltainen tapahtuma, ja toisinaan sen luomistyö on jopa kirjailijasta vailla järkiperusteita.
Minä keskittyisin kirjaan, en kirjailijaan. Kirja on enemmän kuin kirjoittajansa, siinä on se lumo, ja se on kaiken ihastelun arvoinen. Kirjailijamyytti on juuri sitä -- myytti.
Mutta kirja on tosi.
***
Mikä teidän mielestänne tekee kirjailijan ammatista niin arvostetun?
Mitä tarkoitetaan, kun sanotaan, että jollakulla on sana hallussa? Että hän osaa sanoa sen paremmin kuin itse pystyisin.
Eikö totta? Mitään muuta vertailukohdetta meillä ei pohjimmiltaan ole.
Ja tässä on ehkä se ensimmäinen askel myytin purkamisessa: me oletamme, että kirjoitettu virke tai havainto on syntynyt vaivatta, miltei tahdottomasti, ja säilynyt juuri sellaisena kuin kirjailija on sen paperille ensi kertaa naputtanut. Keskivertolukija ei mieti, miten sana syntyy. Hän ei mieti hiiltä, sillä hän pitelee käsissään timanttia. Mutta timantit syntyvät paineen alla ja lukija ei voi tietää onko hänen juuri lukemansa kaunis ja kuolematon lausahdus kustannustoimittajan korjausehdotuksesta syntynyt puriste, joka on alun perin alkanut kiteytyä kansalaisopiston keramiikkakurssitoverin lausahduksesta. Hän ilman muuta olettaa, että se on aitoa ja ehtaa kirjailijaa, luonnonmukaisin menetelmin tuotettua, vuosikausien kypsyttämää.
Ja se voi olla.
Toinen, mikä saattaa osaltaan synnyttää kirjailijaviisauden kaikuja lukijassa, on oletus siitä, että juuri tämä kirjailija tietää, mistä puhuu. On omakohtaisia kokemuksia, rintaäänet niin syviä että syvämerenkalatkin eksyvät; löytyy maininta niin kirjan etuliepeestä kuin takakannesta, että perustuu tositapahtumiin, minä olin siellä, tiedän mitä tapahtui ja antakaa kun kerron sinulle. Saavuttamattoman viisauden äärelle päästään silloin, kun vaikuttavan monikerroksisen ja elämänviisautta pursuavan sota-ajankuvauksen viisikymmentävuotiaan leskeytyneen miehen näkökulmasta on kirjoittanut kaksikymmentäkaksivuotias hampurilaisbaarin tarjoilija, joka on nähnyt sotaa joskus televisiosta.
Lisää askelmia löytyy. Nimittäin kirjailijoiden historialliset vaikutukset kansakuntiin ja ihmisiin. Meissä on jokin asetus, joka antaa vihjeen siitä, että kirja voi olla vaarallinen. Joskus se pitää kieltää, joskus muuttaa tuhkaksi asti, ettei painettu sana vain sairastuta mieltä. Kirja voi pelottaa valtaa ja tehdä kirjailijasta vainotun. Kirjailijassa on potentiaali kasvaa kapinalliseksi, kirjailija voi kirjoittaa asioista, joista ei saa puhua. Kirjailijan on joskus kirjoitettava asioista, joista ei voi vaieta.
Rohkeus sanoa mielipiteensä ja ilmaista ajatuksensa saattaa siis olla osa myyttiä.
Sanat, jotka ovat kirjoitettu ylös, ovat olemassa. Teos, joka on katsottu painamisen arvoiseksi (mukaan lukien ne tuhansia vuosia vanhat mesopotamialaiset kivilaattaraapustukset, joissa luetellaan viljoja ja muita elintarvikkeita), on meistä ikuinen. Kirjailija on saavuttanut kuolemattomuuden. Jos mietin tätä tarkemmin, niin yksi suurimmista ilon aiheista siinä, että saa käteensä painetun kirjan, jonka kannessa lukee oma nimi isoilla kirjaimilla, on aika hirtehinen: missä muualla yhtä arvossa pidetyssä paikassa meidän on mahdollista nähdä se eläessämme?
Hautakiveään harva käy kuoltuaan ihastelemassa.
***
Hautausmaalle on toivottavasti vielä matkaa, joten palataan myyttiin. Mikä on myytti? Arkikielessä se "tarkoittaa tarunomaista asiaa, kuvitelmaa, uskomusta, harhakäsitystä tai jotain järkiperusteita vailla olevaa". (Kiitos, Wikipedia.)
Uskon, että osaltaan kirjailijamyyttiä rakentamassa on ihailu, jota tunnemme kaikkea käsin luotua kaunista ja vaikuttavaa kohtaan. Kirjat tulevat oleviksi käsien kautta, vaikka ne syntyvätkin kirjailijan aivoissa. Romaanin synty on ihmeenkaltainen tapahtuma, ja toisinaan sen luomistyö on jopa kirjailijasta vailla järkiperusteita.
Minä keskittyisin kirjaan, en kirjailijaan. Kirja on enemmän kuin kirjoittajansa, siinä on se lumo, ja se on kaiken ihastelun arvoinen. Kirjailijamyytti on juuri sitä -- myytti.
Mutta kirja on tosi.
***
Mikä teidän mielestänne tekee kirjailijan ammatista niin arvostetun?
Kannesta ja vähän kansien välistä
Älä tuomitse kirjaa sen kansien perusteella, sanotaan. Tuomitsen, sillä en voi sille mitään. Silmät tutustuvat kirjaan yleensä sen kannen kautta.
Vain kaksi asiaa saavat minut avaamaan ja lukemaan kirjan, jonka kannet eivät miellytä silmääni missään määrin: olen saanut sen lahjaksi tai sitä on suositellut luotettava taho.
Aina kun törmään kirjaan, jonka kannet hiertävät esteettistä tajuani (joka on toki hyvin subjektiivinen), minut valtaa harvinaislaatuinen tunne: sääli. Minun tulee sääli kirjaa ja sen kirjoittajaa. Juuri koskaan en ajattele kustannustoimittajaa tai graafikkoa, jotka ovat prosessissa myös mukana. "Voi surkeus, kun sinulle on puettu tuollainen paita päälle", ajattelen. "Kaikki se vuosien vaiva ja kuka sinuun nyt haluaisi tutustua?"
En vaadi ihmeellisyyksiä, ja suurin osa kirjojen kansista on hyvällä maulla ja taittotaidolla tehtyjä, mutta juurikin sen vuoksi ne muutamat hutilyönnit saavat säälin pintaan.
Virheitä, jotka kirjan kansissa ovat ärsyttäneet minua, ovat olleet muun muassa:
Kaikista löytyisi esimerkki, mutta en halua mainita kirjoja nimeltä, se ei tuntuisi reilulta. Yksi esimerkki valheellisesta kannesta, joka menee läpi yhdeksälle kymmenestä, mutta lyö siltä yhdeltä koko kirjan uskottavuuden, on kansi, joka kertoo tarinan sijoittuvan vaikkapa Amazonin viidakkoon, mutta kannessa on kuva kotoisasta huonekasvista, jonka alkuperämaa on Kiina. Ei kuulosta isolta jutulta, vai mitä? Uskokaa puutarhuria, se on.
On vallan mainiota, jos rumassa kirjassa on irtokansi, sellainen jonka voi napata pois ja alta paljastuu yksivärinen "nahka", ehkä kultauksiakin. Ostopäätöstä se ei välttämättä paranna, mutta lahjakirja saattaa saada paikan kirjahyllystä.
Aivan omanlaiseltaan onnelta tuntuu se, kun valitsee luettavansa vain kauniin kannen ja kiinnostavan kansitekstin perusteella ja sitten vielä pitää lukemastaan. Silloin voi kuvitella tehneensä löydön itse, olevansa jollain tavalla erityinen, löytöretkeilijä. Aistihavainnoillaan hekumoi pitkään, kirjaa silittää, poimii hyllystä käteensä vielä vuosienkin päästä ja muistelee ensitapaamista.
Kuten jossain blogikommenteistani mainitsin, jännitin todella paljon etukäteen sitä, millainen kansi "Mifongin perintöön" tulisi. Tiedän, mitä kansien välissä on, ja tuntui hurjalta, että en tiennyt millaiset kasvot se tulee saamaan. Ajatelkaa nyt; synnytys ettekä pääse näkemään lastanne. Nyt kun kuva on valittu, jännitys on lieventynyt, mutta ennen kuin näen konkreettisen lopputuloksen, joka kirjakauppoihin menee, jokin pohjajännite säilyy.
Lopuksi myönnän sen, että kirjahyllystäni löytyy muutama pysyvä opus, joiden kansitaide ei hivele silmääni. Olen jopa kiintynyt muutamaan näistä, koska kansi on kerta kaikkiaan niin kammottava, että se on melkein hieno. Sitä ihmettelee joka kerta, kun kirjaa katsoo. Sitä katsoo ja kertaa mielessään elämän ehkä tärkeintä kysymystä -- miksi?
Vain kaksi asiaa saavat minut avaamaan ja lukemaan kirjan, jonka kannet eivät miellytä silmääni missään määrin: olen saanut sen lahjaksi tai sitä on suositellut luotettava taho.
Aina kun törmään kirjaan, jonka kannet hiertävät esteettistä tajuani (joka on toki hyvin subjektiivinen), minut valtaa harvinaislaatuinen tunne: sääli. Minun tulee sääli kirjaa ja sen kirjoittajaa. Juuri koskaan en ajattele kustannustoimittajaa tai graafikkoa, jotka ovat prosessissa myös mukana. "Voi surkeus, kun sinulle on puettu tuollainen paita päälle", ajattelen. "Kaikki se vuosien vaiva ja kuka sinuun nyt haluaisi tutustua?"
En vaadi ihmeellisyyksiä, ja suurin osa kirjojen kansista on hyvällä maulla ja taittotaidolla tehtyjä, mutta juurikin sen vuoksi ne muutamat hutilyönnit saavat säälin pintaan.
Virheitä, jotka kirjan kansissa ovat ärsyttäneet minua, ovat olleet muun muassa:
- kaksi keskenään riitelevää värimaailmaa yhdistettyinä, sekava kuva täynnä tilpehööriä
- kansitaide, joka ei liity kirjan tunnelmaan tai henkeen millään tavalla (luo valheellisia odotuksia lukijalle)
- tökeröt lähikuvat ihmisistä (ns. naistenlehtikuvat)
- halvan näköinen viimeistely
- liian paljastava takakansiteksti
Kaikista löytyisi esimerkki, mutta en halua mainita kirjoja nimeltä, se ei tuntuisi reilulta. Yksi esimerkki valheellisesta kannesta, joka menee läpi yhdeksälle kymmenestä, mutta lyö siltä yhdeltä koko kirjan uskottavuuden, on kansi, joka kertoo tarinan sijoittuvan vaikkapa Amazonin viidakkoon, mutta kannessa on kuva kotoisasta huonekasvista, jonka alkuperämaa on Kiina. Ei kuulosta isolta jutulta, vai mitä? Uskokaa puutarhuria, se on.
On vallan mainiota, jos rumassa kirjassa on irtokansi, sellainen jonka voi napata pois ja alta paljastuu yksivärinen "nahka", ehkä kultauksiakin. Ostopäätöstä se ei välttämättä paranna, mutta lahjakirja saattaa saada paikan kirjahyllystä.
Aivan omanlaiseltaan onnelta tuntuu se, kun valitsee luettavansa vain kauniin kannen ja kiinnostavan kansitekstin perusteella ja sitten vielä pitää lukemastaan. Silloin voi kuvitella tehneensä löydön itse, olevansa jollain tavalla erityinen, löytöretkeilijä. Aistihavainnoillaan hekumoi pitkään, kirjaa silittää, poimii hyllystä käteensä vielä vuosienkin päästä ja muistelee ensitapaamista.
Kuten jossain blogikommenteistani mainitsin, jännitin todella paljon etukäteen sitä, millainen kansi "Mifongin perintöön" tulisi. Tiedän, mitä kansien välissä on, ja tuntui hurjalta, että en tiennyt millaiset kasvot se tulee saamaan. Ajatelkaa nyt; synnytys ettekä pääse näkemään lastanne. Nyt kun kuva on valittu, jännitys on lieventynyt, mutta ennen kuin näen konkreettisen lopputuloksen, joka kirjakauppoihin menee, jokin pohjajännite säilyy.
Lopuksi myönnän sen, että kirjahyllystäni löytyy muutama pysyvä opus, joiden kansitaide ei hivele silmääni. Olen jopa kiintynyt muutamaan näistä, koska kansi on kerta kaikkiaan niin kammottava, että se on melkein hieno. Sitä ihmettelee joka kerta, kun kirjaa katsoo. Sitä katsoo ja kertaa mielessään elämän ehkä tärkeintä kysymystä -- miksi?
22.11.2011
Työ, josta saa lämmintä kättä
Jos aikoo kirjailijaksi, on varauduttava siihen, että tuntipalkoille ei pääse, ei edes minimituntipalkoille.
Näin voisi päätellä siitä, että kun Suomen Kirjailijaliitto teki vuonna 2006 selvitystä, kaunokirjailijan keskimääräiseksi vuosiansioksi tuli 2000 euroa. Kuukaudessa siis karkeasti laskien 160 euroa. Tämä luku koskee vain kirjailijan työllä saatuja tuloja eli päättelisin tämän tarkoittavan kirjasta saatuja myyntituloja. Asiasta on myös tuoreempia tutkimuksia, jotka osoittavat että tilanne ei ole muuttunut.
Koska apurahoja ei riitä kaikille kaipaaville, ja ison osan kohdalla saadut summat ovat pieniä, joutuu suurin osa kirjailijoista tekemään muita töitä. Karu tosiasia on, että kirjailija ei saa työstään riittävää toimeentuloa.
Suomi alkoi maksaa lainauskorvausta kirjailijoille vasta vuonna 2007, kun Euroopan Komissio ärähti epäkohdasta. Siinä missä esimerkiksi Tanska on maksanut lainauskorvausta vuodesta 1946 ja korvauksen määrä on (ainakin tätä nykyä) 27 snt/lainaus, Suomessa kirjailija saa korvausta 3,5 snt/lainaus. 3,5 senttiä! Se tarkoittaa sitä, että 350 euron korvaukseen päästään, jos kirjaa lainataan 10 000 kertaa. Korvaus ei ole missään suhteessa mahdollisiin myyntitulomenetyksiin.
Asiaa yritetään korjata. Sanasto on polkaissut käyntiin kampanjan, jonka nimi on Kirja elää.
Mikä teidän mielestänne olisi kohtuullinen korvaus kirjastosta lainatulle kirjalle?
***
Edit: Tästähän on näköjään Anne Salomaa kirjoittanut Kiiltomadossa, ja jopa esimerkkisumma on sama kuin mitä itse käytin!
Näin voisi päätellä siitä, että kun Suomen Kirjailijaliitto teki vuonna 2006 selvitystä, kaunokirjailijan keskimääräiseksi vuosiansioksi tuli 2000 euroa. Kuukaudessa siis karkeasti laskien 160 euroa. Tämä luku koskee vain kirjailijan työllä saatuja tuloja eli päättelisin tämän tarkoittavan kirjasta saatuja myyntituloja. Asiasta on myös tuoreempia tutkimuksia, jotka osoittavat että tilanne ei ole muuttunut.
Koska apurahoja ei riitä kaikille kaipaaville, ja ison osan kohdalla saadut summat ovat pieniä, joutuu suurin osa kirjailijoista tekemään muita töitä. Karu tosiasia on, että kirjailija ei saa työstään riittävää toimeentuloa.
Suomi alkoi maksaa lainauskorvausta kirjailijoille vasta vuonna 2007, kun Euroopan Komissio ärähti epäkohdasta. Siinä missä esimerkiksi Tanska on maksanut lainauskorvausta vuodesta 1946 ja korvauksen määrä on (ainakin tätä nykyä) 27 snt/lainaus, Suomessa kirjailija saa korvausta 3,5 snt/lainaus. 3,5 senttiä! Se tarkoittaa sitä, että 350 euron korvaukseen päästään, jos kirjaa lainataan 10 000 kertaa. Korvaus ei ole missään suhteessa mahdollisiin myyntitulomenetyksiin.
Asiaa yritetään korjata. Sanasto on polkaissut käyntiin kampanjan, jonka nimi on Kirja elää.
Mikä teidän mielestänne olisi kohtuullinen korvaus kirjastosta lainatulle kirjalle?
***
Edit: Tästähän on näköjään Anne Salomaa kirjoittanut Kiiltomadossa, ja jopa esimerkkisumma on sama kuin mitä itse käytin!
21.11.2011
Satuolento nimeltä kirjailija
Nostalgia on oma taiteenlajinsa, mutta yhtä asiaa lapsuudesta kaipaan: kun luin kirjaa, en koskaan ajatellut, että joku oli sen kirjoittanut. Kirjailija oli satuolento, kirjan henkilöt todellisia. Vain tarinalla oli merkitystä.
Haluaisin tuon fokuksen takaisin. Ei tekijään liittyviä ennakkoluuloja, ei lehtiartikkeleihin perustuvaa kiinnostumista, ei loputonta lukemista odottavien listaa päässä -- vain aakkosjärjestyksessä salansa paljastava kirjastohylly ja kirja itse.
Rakastin lukemista ja lapsena oli kausi, jolloin luin samaa tahtia kuin hengitin. Sitten yläasteella tuntui, ettei lukemista oikein löytynyt ja pikkuhiljaa aloin siirtyä aikuisten kirjoihin. Niistä vielä monet olivat sellaisia, etten niistä mitään ymmärtänyt, tylsiä, puisevia, ahdistavia, kunnes viihde tuli ja noukki kyytiinsä. Niiden siipien varassa liidettiin pitkään, kunnes viihteen kaavamaisuus alkoi tulla lukemisen tielle ja lukemiseen tuli uusi täyspysähdys.
En lukenut romaaneja moneen vuoteen.
Jossain vaiheessa käteen eksyi jälleen kirja ja yhtäkkiä kului vuosi, jonka aikana ahmin vähintään romaanin viikossa. Yhä vieläkin jotain oli jäljellä siitä tilasta, jossa vain tarinalla oli merkitystä. Kirjailija ei ollut enää satuolento, sillä nyt oli valikoitunut jo tiettyjä suosikkikirjailijoita ja heistä oli edes alustavanlaista tietoa. Kotimainen, ulkomainen, nainen, mies.
Oman kirjoittamisen myötä -- ja etenkin kustannushaaveiden myötä -- kaikki muuttui. Kirjailija astui kirjan eteen. En voinut enää lukea kirjaa tietämättä, kuka sen oli kirjoittanut. En tarttunut kirjaan ilman jonkinlaista ennakkotietoa siitä, kuka tekstin takana oli. Lukulista oli (ja on) niin pitkä -- ainakin nämä sinun on luettava, että tiedät mistä on kyse; hei, tämä on klassikko -- ettei tuntematon päässyt kiilaamaan jonon ohi ilman erityistä viekkautta. Toki yhä oli niin, että hyvä tarina heitti mielestä kaiken muun turhan ja hyvä lukukokemus säilyi turmeltumattomana. Joskin oli mahdollista, että jokin hölmö kommentti tai nippelitieto tai jälkikäteen paljastunut kömmähdys saattoi pilata lukukokemuksen jälkeen päin. Tämä oli uutta. Miten teksti saattoi alkaa haista kuin ranskalainen juusto, vaikka se oli luettu ja silloin hyväksi havaittu? Säilömmekö me lukukokemuksemme todellakin niin tunneperäisesti?
Viimeistään kirjan luettuaan sitä sitten katsoi kansiliepeestä, että tuon näköinen tyyppi tämän oli kirjoittanut. Kuva kyllä varmaan on kaksikymmentä vuotta vanha, ajalta jolloin tukkaa vielä kasvoi eikä ryppyjä tarvinnut piilotella studiovalaisulla, luonnonvalo kelpasi. Kovasti hymyilee, lienee onnellinen. Kiitos kirjasta tai anteeksi, sillä nyt ei oikein napannut.
On myös kirjailijoita, joita arvostan ja joista pidän, vaikka heidän kirjoihinsa en ole koskaan mieltynyt. Tämä on hyvin hassu tilanne. Mikä kirjailija silloin on, jos en edes pidä hänen teksteistään?
Yhä toivon, että voisin uskoa kirjailijaan satuolentona. Mutta on täytynyt totutella siihen, että jonain päivänä se satuolento katsoo peilistä takaisin -- ja minkälainen satuolento sellainen on?
Haluaisin tuon fokuksen takaisin. Ei tekijään liittyviä ennakkoluuloja, ei lehtiartikkeleihin perustuvaa kiinnostumista, ei loputonta lukemista odottavien listaa päässä -- vain aakkosjärjestyksessä salansa paljastava kirjastohylly ja kirja itse.
Rakastin lukemista ja lapsena oli kausi, jolloin luin samaa tahtia kuin hengitin. Sitten yläasteella tuntui, ettei lukemista oikein löytynyt ja pikkuhiljaa aloin siirtyä aikuisten kirjoihin. Niistä vielä monet olivat sellaisia, etten niistä mitään ymmärtänyt, tylsiä, puisevia, ahdistavia, kunnes viihde tuli ja noukki kyytiinsä. Niiden siipien varassa liidettiin pitkään, kunnes viihteen kaavamaisuus alkoi tulla lukemisen tielle ja lukemiseen tuli uusi täyspysähdys.
En lukenut romaaneja moneen vuoteen.
Jossain vaiheessa käteen eksyi jälleen kirja ja yhtäkkiä kului vuosi, jonka aikana ahmin vähintään romaanin viikossa. Yhä vieläkin jotain oli jäljellä siitä tilasta, jossa vain tarinalla oli merkitystä. Kirjailija ei ollut enää satuolento, sillä nyt oli valikoitunut jo tiettyjä suosikkikirjailijoita ja heistä oli edes alustavanlaista tietoa. Kotimainen, ulkomainen, nainen, mies.
Oman kirjoittamisen myötä -- ja etenkin kustannushaaveiden myötä -- kaikki muuttui. Kirjailija astui kirjan eteen. En voinut enää lukea kirjaa tietämättä, kuka sen oli kirjoittanut. En tarttunut kirjaan ilman jonkinlaista ennakkotietoa siitä, kuka tekstin takana oli. Lukulista oli (ja on) niin pitkä -- ainakin nämä sinun on luettava, että tiedät mistä on kyse; hei, tämä on klassikko -- ettei tuntematon päässyt kiilaamaan jonon ohi ilman erityistä viekkautta. Toki yhä oli niin, että hyvä tarina heitti mielestä kaiken muun turhan ja hyvä lukukokemus säilyi turmeltumattomana. Joskin oli mahdollista, että jokin hölmö kommentti tai nippelitieto tai jälkikäteen paljastunut kömmähdys saattoi pilata lukukokemuksen jälkeen päin. Tämä oli uutta. Miten teksti saattoi alkaa haista kuin ranskalainen juusto, vaikka se oli luettu ja silloin hyväksi havaittu? Säilömmekö me lukukokemuksemme todellakin niin tunneperäisesti?
Viimeistään kirjan luettuaan sitä sitten katsoi kansiliepeestä, että tuon näköinen tyyppi tämän oli kirjoittanut. Kuva kyllä varmaan on kaksikymmentä vuotta vanha, ajalta jolloin tukkaa vielä kasvoi eikä ryppyjä tarvinnut piilotella studiovalaisulla, luonnonvalo kelpasi. Kovasti hymyilee, lienee onnellinen. Kiitos kirjasta tai anteeksi, sillä nyt ei oikein napannut.
On myös kirjailijoita, joita arvostan ja joista pidän, vaikka heidän kirjoihinsa en ole koskaan mieltynyt. Tämä on hyvin hassu tilanne. Mikä kirjailija silloin on, jos en edes pidä hänen teksteistään?
Yhä toivon, että voisin uskoa kirjailijaan satuolentona. Mutta on täytynyt totutella siihen, että jonain päivänä se satuolento katsoo peilistä takaisin -- ja minkälainen satuolento sellainen on?
18.11.2011
Mahdollisuuksien tulevaisuus
Tämän vuoden esikoiskirjailija Saara Henriksson kirjoittaa Margaret Pennyn muistikirja -blogissaan mietintöjään vastaanotosta, joka esikoiskirjailijalla on edessään.
Alan ymmärtää paremmin ja paremmin sitä, miten ainutlaatuinen vuosi minulle onkaan tulossa. Tosin on hieman hassua puhua vuodesta, kun aloituksilla, keskikohdilla ja päätepisteillä ei ole selkeää paikkaa laisinkaan. Esikoiskirjavuoteni on samalla sekä alkanut että ei. On ajateltava ympyrää. Jossain siellä takana häämöttää mahdollisuuksien tulevaisuus, vielä hämärä ja hahmoton, mutta oleva. Siellä kelluu sellaisia suuria sanoja kuin "ura" ja "tuotanto" ja "teokset".
Olen alkanut hahmottaa, että olen osa jatkumoa, jonkinlaista verkkomaista kokonaisuutta. Kirjoista, jotka kertovat kirjailijoista, olen lukenut kymmenien henkilöiden ajatuksia ammatistaan ja sen varjopuolista. Jokainen niin erilainen ja silti jokaisen ajatuksia voi löytää itsestään. He kaikki ovat joskus olleet esikoiskirjailijoita. He ovat olleet lupauksia, tuoreita kasvoja, uutuudenviehätystä ja sitten, kun toinen teos tulee, he astuvat syvemmälle mahdollisuuksien tulevaisuuteen; nyt ei ole enää esikoisuuden antamaa turvaa, on pärjättävä omillaan.
Jotkut tekevät pitkän uran, joillakin tuotanto jää muutamaan teokseen. Koskaan ei voi tietää.
Mutta esikoiskirjailijoita on aina.
Alan ymmärtää paremmin ja paremmin sitä, miten ainutlaatuinen vuosi minulle onkaan tulossa. Tosin on hieman hassua puhua vuodesta, kun aloituksilla, keskikohdilla ja päätepisteillä ei ole selkeää paikkaa laisinkaan. Esikoiskirjavuoteni on samalla sekä alkanut että ei. On ajateltava ympyrää. Jossain siellä takana häämöttää mahdollisuuksien tulevaisuus, vielä hämärä ja hahmoton, mutta oleva. Siellä kelluu sellaisia suuria sanoja kuin "ura" ja "tuotanto" ja "teokset".
Olen alkanut hahmottaa, että olen osa jatkumoa, jonkinlaista verkkomaista kokonaisuutta. Kirjoista, jotka kertovat kirjailijoista, olen lukenut kymmenien henkilöiden ajatuksia ammatistaan ja sen varjopuolista. Jokainen niin erilainen ja silti jokaisen ajatuksia voi löytää itsestään. He kaikki ovat joskus olleet esikoiskirjailijoita. He ovat olleet lupauksia, tuoreita kasvoja, uutuudenviehätystä ja sitten, kun toinen teos tulee, he astuvat syvemmälle mahdollisuuksien tulevaisuuteen; nyt ei ole enää esikoisuuden antamaa turvaa, on pärjättävä omillaan.
Jotkut tekevät pitkän uran, joillakin tuotanto jää muutamaan teokseen. Koskaan ei voi tietää.
Mutta esikoiskirjailijoita on aina.
17.11.2011
Kariston Uutiset 1/2012
Näin se tosiasia, että käsikirjoituksesta muotoutuu ihan oikea kirja, juurtuu syvemmälle tajuntaan:
"Mifongin perinnön" esittelyn voi käydä lukemassa Kariston Uutiset -kirjakatalogista. Nähtävillä on myös kansikuva. Sivu 31.
Olen innoissani!
"Mifongin perinnön" esittelyn voi käydä lukemassa Kariston Uutiset -kirjakatalogista. Nähtävillä on myös kansikuva. Sivu 31.
Olen innoissani!
16.11.2011
Lisäpohdintoja fantasian olemuksesta
"-Aika useinhan fantasia- ja tieteiskirjallisuuden maailma on ihan joku muu kuin tämä meidän reaalimaailmamme. Minä itse tykkään nimenomaan sellaisista tarinoista, joissa on selkeä kontrasti. On meidän tavallinen arkimaailma ja siihen elämään tulee jotain outoa ja yliluonnollista. Se tekee minusta tarinasta uskottavamman, arvelee esikoiskirjailija Mia Vänskä."
Ylläoleva lainaus on peräisin MTV3:n artikkelista Esikoiskirjailijan kivinen alku (julkaistu 14.9.2011).
Tämä kommentti sai aivonystyräni raksuttamaan. En ole ennen ajatellut kontrastia tässä tapauksessa, mutta tottahan se on, kontrastia syntyy kuin arki kohtaa ihmeen tunnun. Aloin miettiä, että sehän toimii myös toisinpäin: jos itse luodussa fantasiamaailmassa on hyvin maallisia, tunnistettavalla tavalla konkreettisia asioita (lika, köyhyys, sairaudet, kuolema, väkivalta, epäonni ja valtava kirjo inhimillisiä tunteita), se toimii ikään kuin vastapainona ja kontrastina lukijalle. Eli toisin sanoen meillä on outo ja kiehtova fantasiamaailma, jossa kuitenkin tapahtuu asioita, joihin pystymme arkimaailmasta käsin samaistumaan.
Mifongin perinnön käsikirjoitusta on lukenut useampikin vanhempaan sukupolveen kuuluva henkilö (joka ei ennen ole fantasiaa lukenut) ja olen heidän mietinnöistään poiminut pari asiaa.
Ensinnäkin joillakin on ollut ennakkokäsitys, että fantasiamaailma on ihannemaailma, mihin toki voi erehtyä pelkän fantasia-sanan monimerkityksellisyyden suhteen. Ymmärrän hyvin, jos lukukokemus tältä pohjalta on hämmentävä.
Toinen asia -- myös maailmaan liittyvä -- on se, että on yritetty tehdä suoria linjavetoja ja yhtäläisyyden yritelmiä meidän omaan reaalimaailmaamme. "Mihin aikakauteen tämä sijoittuu?" "Mitä aikaa tässä eletään?" "Onko se-ja-se jo keksitty?" Tältä tuskin voi välttyä kirjoittajakaan, mutta tottumattomalle voi olla haasteellista keskittyä tarinaan, ellei pysty asemoimaan itseään sen maailmaan -- toisin sanoen siihen kuinka paljon kirjoittaja siitä paljastaa. Historian käyttäminen fantasiamaailmojen kehittämisessä on enemmän tapa kuin sääntö, mutta fantasian lukeminen historian kautta voi johdattaa harhapoluille, ellei kyse ole vaihtoehtohistoriaan sijoittuvasta tarinasta.
Kuten Magdalena Hai osuvasti edellisen blogikirjoituksen kommentissa mainitsi, maailma johon fantasiatarina sijoittuu, on enemminkin yksi henkilöhahmoista kuin vain ympäristö, jossa asiat tapahtuvat. Tämän ymmärtäminen voi olla fantasiaan vasta tutustuvalle lukijalle tärkeä lukukokemuksen kannalta.
Oikeutus kirjoittaa fantasiaa on loppujen lopuksi helppo löytää: jotkin tarinat vain tulevat paremmin kerrotuiksi fantasian keinoin.
14.11.2011
Miksi kirjoittaa fantasiaa?
Kuten helposti lienee pääteltävissä, tätä kysymystä ei koskaan esitä henkilö, joka itse lukee fantasiakirjoja. Fantasiaa lukee osittain samoista syistä kuin fantasiaa kirjoittaa, mutta ainakin yhden tärkeän seikan haluaisin tuoda esiin niille, jotka tuntevat otsikon kysymyksen sopivan oman kielensä päälle.
Kirjoittaja ei valitse tarinaa vaan tarina valitsee kirjoittajan.
Kun aloin kirjoittaa Mifonkisarjaa, se oli fantasiaa alusta alkaen. Ei ollut mahdollisuutta miettiä mihin lajityypiin tarinan sijoittaisi, sillä sen siemen oli jo tietyn genren maaperässä. Se ei voinut versota missään muualla. Mifonkisarja on tyylillisesti lähellä historiallista lukuromaania, mutta se pysyy reilusti fantasian puolella, koska maailma, johon trilogia sijoittuu, on kuvitteellinen maailma, joka on rakennettu palvelemaan tarinaa.
Tarina lähtee henkilöistä ja joko kukoistaa tai kärsii niiden varassa. On hyvin tärkeä tunnistaa, että tarinankerronnallisesti ei ole merkitystä sillä, elääkö kirjan henkilö fantasiamaailmassa vai vaikkapa vuoden 1967 Irlannissa. Kumpikin on yhtä lailla fiktiota ja henkilöhahmon uskottavuus kirjoittajan taidon varassa. Mutta se, millaisen tarinan haluaa kertoa, voi vaatia tietynlaista maisemaa.
Fantasian kirjoittaminen antaa vapauden ja vastuun kehitellä kokonainen maailma eläimistöineen ja ilmastoineen. Se on eräänlaista tutkimusmatkailua. Ikinä ei tiedä mikä eläin tai kasvi on seuraavan mutkan takana. Tämä on hyvin kalaisa meri intuitiiviselle kirjoittajatyypille, joka luovii tarinassa eteenpäin ilman etukäteen laadittua karttaa.
Blogini kommenteissa on aikaisemmin sivuttu fantasian etäännyttävää vaikutusta. Monenlaisia hurjuuksia voi fantasiakirjoissa tapahtua, mutta niistä ei ahdistu samalla tavalla kuin vaikkapa dekkaria lukiessa. Fantasiassa harvemmin käsitellään yhteiskunnan oireita, jotka ovat tapetilla juuri nyt, kuten alkoholismi, huumeet, lasten heitteillejättö, järjetön väkivalta tai mainosten vääristynyt, yliseksualisoitunut ihmiskuva.* Lukija saa kaivatun tauon uutistykityksestä ja arkipäivän mediatihkusta; hän voi avata mielensä jollekin aivan muulle. Fantasiassa nimittäin käsitellään usein ihmisen syvempiä totuuksia, kysymyksiä, jotka eivät ole sidoksissa paikkaan tai aikakauteen. Tässä mielestäni viihderomaani ja historiallinen romaani kulkevat fantasiaromaanin kanssa käsi kädessä. Perustunteet kuten rakkaus, pelko, usko, viha, himo, ahneus ja kateus löytyvät monesti kaikista edellä mainituista lajityypeistä, ja ne löytyvät myös kaikista meistä.
Fantasiaa, jota kirjoitan ja jota olen lukenut, ei mielestäni voi kutsua saduiksi, sillä sadut ovat oma lajinsa. Ne poikkeavat fantasiasta yleensä pituutensa, yksinkertaisen juonirakenteensa ja hyvin laveeratun tapahtumapaikkansa tähden. Opettavaisuus, johon joissain saduissa törmää, puuttuu oman kokemukseni mukaan fantasiasta samassa määrin kuin mistä tahansa muusta kaunokirjallisuudesta.
Huolimatta siitä, että fantasiasta puuttuu usein nyky-yhteiskunnasta kumpuava ahdistuksen aihe, ei ole mitenkään tavatonta, että siitä voisi löytyä kritiikkiä maailmasta, jossa elämme. Vaikka maailma, jonka kirjoittaja on luonut, poikkeaisi suurissa määrin omastamme, kirjoittajan tapa hahmottaa elämää ja sen epäkohtia tuskin voi täysin irrottautua tästä ajasta ja maailmasta.
Mielenkiintoiseksi fantasian tekee sen yhtäaikainen tuttuus ja muukalaisuus. Hyvin kirjoitettu fantasiatarina ei unohdu mielestä koskaan, sillä se on näyttänyt lukijalle maailman, joka voisi olla. Se on tarjonnut ihmeen.
* Lisähuomiona mainittakoon, että fantasiakirjoissa esiintyy usein jossain määrin väkivaltaa, kuten sotia, taisteluita ja muita raakuuksia. Kuitenkin väkivalta on yleensä perusteltua, sillä kun fantasiaa kirjoittaa, joutuu kiinnittämään erityishuomion uskottavuuteen. Mikään ei romahduta fantasiamaailmaa lukijan mielessä nopeammin kuin toistuvat sisäiset ristiriidat. Temppu on ruma ja lukija tippuu korkealta.
Kirjoittaja ei valitse tarinaa vaan tarina valitsee kirjoittajan.
Kun aloin kirjoittaa Mifonkisarjaa, se oli fantasiaa alusta alkaen. Ei ollut mahdollisuutta miettiä mihin lajityypiin tarinan sijoittaisi, sillä sen siemen oli jo tietyn genren maaperässä. Se ei voinut versota missään muualla. Mifonkisarja on tyylillisesti lähellä historiallista lukuromaania, mutta se pysyy reilusti fantasian puolella, koska maailma, johon trilogia sijoittuu, on kuvitteellinen maailma, joka on rakennettu palvelemaan tarinaa.
Tarina lähtee henkilöistä ja joko kukoistaa tai kärsii niiden varassa. On hyvin tärkeä tunnistaa, että tarinankerronnallisesti ei ole merkitystä sillä, elääkö kirjan henkilö fantasiamaailmassa vai vaikkapa vuoden 1967 Irlannissa. Kumpikin on yhtä lailla fiktiota ja henkilöhahmon uskottavuus kirjoittajan taidon varassa. Mutta se, millaisen tarinan haluaa kertoa, voi vaatia tietynlaista maisemaa.
Fantasian kirjoittaminen antaa vapauden ja vastuun kehitellä kokonainen maailma eläimistöineen ja ilmastoineen. Se on eräänlaista tutkimusmatkailua. Ikinä ei tiedä mikä eläin tai kasvi on seuraavan mutkan takana. Tämä on hyvin kalaisa meri intuitiiviselle kirjoittajatyypille, joka luovii tarinassa eteenpäin ilman etukäteen laadittua karttaa.
Blogini kommenteissa on aikaisemmin sivuttu fantasian etäännyttävää vaikutusta. Monenlaisia hurjuuksia voi fantasiakirjoissa tapahtua, mutta niistä ei ahdistu samalla tavalla kuin vaikkapa dekkaria lukiessa. Fantasiassa harvemmin käsitellään yhteiskunnan oireita, jotka ovat tapetilla juuri nyt, kuten alkoholismi, huumeet, lasten heitteillejättö, järjetön väkivalta tai mainosten vääristynyt, yliseksualisoitunut ihmiskuva.* Lukija saa kaivatun tauon uutistykityksestä ja arkipäivän mediatihkusta; hän voi avata mielensä jollekin aivan muulle. Fantasiassa nimittäin käsitellään usein ihmisen syvempiä totuuksia, kysymyksiä, jotka eivät ole sidoksissa paikkaan tai aikakauteen. Tässä mielestäni viihderomaani ja historiallinen romaani kulkevat fantasiaromaanin kanssa käsi kädessä. Perustunteet kuten rakkaus, pelko, usko, viha, himo, ahneus ja kateus löytyvät monesti kaikista edellä mainituista lajityypeistä, ja ne löytyvät myös kaikista meistä.
Fantasiaa, jota kirjoitan ja jota olen lukenut, ei mielestäni voi kutsua saduiksi, sillä sadut ovat oma lajinsa. Ne poikkeavat fantasiasta yleensä pituutensa, yksinkertaisen juonirakenteensa ja hyvin laveeratun tapahtumapaikkansa tähden. Opettavaisuus, johon joissain saduissa törmää, puuttuu oman kokemukseni mukaan fantasiasta samassa määrin kuin mistä tahansa muusta kaunokirjallisuudesta.
Huolimatta siitä, että fantasiasta puuttuu usein nyky-yhteiskunnasta kumpuava ahdistuksen aihe, ei ole mitenkään tavatonta, että siitä voisi löytyä kritiikkiä maailmasta, jossa elämme. Vaikka maailma, jonka kirjoittaja on luonut, poikkeaisi suurissa määrin omastamme, kirjoittajan tapa hahmottaa elämää ja sen epäkohtia tuskin voi täysin irrottautua tästä ajasta ja maailmasta.
Mielenkiintoiseksi fantasian tekee sen yhtäaikainen tuttuus ja muukalaisuus. Hyvin kirjoitettu fantasiatarina ei unohdu mielestä koskaan, sillä se on näyttänyt lukijalle maailman, joka voisi olla. Se on tarjonnut ihmeen.
* Lisähuomiona mainittakoon, että fantasiakirjoissa esiintyy usein jossain määrin väkivaltaa, kuten sotia, taisteluita ja muita raakuuksia. Kuitenkin väkivalta on yleensä perusteltua, sillä kun fantasiaa kirjoittaa, joutuu kiinnittämään erityishuomion uskottavuuteen. Mikään ei romahduta fantasiamaailmaa lukijan mielessä nopeammin kuin toistuvat sisäiset ristiriidat. Temppu on ruma ja lukija tippuu korkealta.
11.11.2011
Viihde väistyköön, laatukirjallisuus tulee!
Mielenkiintoinen uutinen Ylen sivuilla tänään Viihdettä karsitaan Viron kirjastoissa.
Huokaus. Ei näin, vaikka määrärahakukkarossa kuinka pohjasauma pilkottaisi. Miten tässä voidaan vetää rajoja yhtään mihinkään? Koska kirjasta tulee kirjastolle kelvotonta viihdettä? Ovatko dekkarit sitä vai vain rakkausromaanit? Chick lit, jossa parhaimmillaan on todella terävää kuvausta nyky-yhteiskunnasta ja nuorten naisten elämästä, mihin kategoriaan se tipahtaa? Entä onko nuortenkirjallisuus viihdettä? Sci-fi?
Onko kirja viihteellinen, jos se viihdyttää? Voiko viihdekirjailijaksi leimattu julkaista korkeakirjallisuutta vai mennäänkö totutun brändin mukaan? Kuka tämän rajan vetää?
Olisiko tuossa tarpeeksi kysymyksiä osoittamaan sitä, että en ollenkaan ymmärrä mitä tällä haetaan ja miten sillä voidaan päästä mihinkään järkevään lopputulokseen. Minä tiedän, että on olemassa erilaista kirjallisuutta, mutta kaikki ne ajavat joitain tarkoitusta. Viihdekirjoista tulee hyvä olo, murheet väistyvät hetkeksi, toivo pilkahtaa. On tuttuja, turvallisia elementtejä, joiden pariin tulee joskus kaipaus. Monet lukevat vain viihdekirjallisuutta. Onko se väärin? Saako heidät lukemaan laadukasta korkeakirjallisuutta, jos lainastosta ei saa muuta kuin sellaiseksi luokiteltavaa?
En usko. Minä en saa samoja kiksejä Alice Munrosta kuin Sandra Brownista. Tai Kari Hotakaisesta ja Katja Kalliosta. En vain saa. Arvostan niitä kaikkia, pidän niitä laadukkaina ja nautinnollisina, vaikka ne eivät edusta kirjallisessa kulttuurissa samanlaisia arvoja. Miksi niiden edes pitäisi?
Hyvän viihteen kirjoittaminen on aivan yhtä työlästä kuin hyvän korkeakirjallisen teoksen. Väitän niin.
Ja sitä paitsi en usko, että "laatukirjallisuutta" voisi edes olla ilman viihdekirjallisuutta. Ei valoakaan ole ilman varjoa.
Karsitaan kirjastoista saman tien kaikki fiktio, kaikki proosa ja lyriikka. Tarjotaan vain tietokirjoja. Kyllä kansa sivistyy.
Huokaus. Ei näin, vaikka määrärahakukkarossa kuinka pohjasauma pilkottaisi. Miten tässä voidaan vetää rajoja yhtään mihinkään? Koska kirjasta tulee kirjastolle kelvotonta viihdettä? Ovatko dekkarit sitä vai vain rakkausromaanit? Chick lit, jossa parhaimmillaan on todella terävää kuvausta nyky-yhteiskunnasta ja nuorten naisten elämästä, mihin kategoriaan se tipahtaa? Entä onko nuortenkirjallisuus viihdettä? Sci-fi?
Onko kirja viihteellinen, jos se viihdyttää? Voiko viihdekirjailijaksi leimattu julkaista korkeakirjallisuutta vai mennäänkö totutun brändin mukaan? Kuka tämän rajan vetää?
Olisiko tuossa tarpeeksi kysymyksiä osoittamaan sitä, että en ollenkaan ymmärrä mitä tällä haetaan ja miten sillä voidaan päästä mihinkään järkevään lopputulokseen. Minä tiedän, että on olemassa erilaista kirjallisuutta, mutta kaikki ne ajavat joitain tarkoitusta. Viihdekirjoista tulee hyvä olo, murheet väistyvät hetkeksi, toivo pilkahtaa. On tuttuja, turvallisia elementtejä, joiden pariin tulee joskus kaipaus. Monet lukevat vain viihdekirjallisuutta. Onko se väärin? Saako heidät lukemaan laadukasta korkeakirjallisuutta, jos lainastosta ei saa muuta kuin sellaiseksi luokiteltavaa?
En usko. Minä en saa samoja kiksejä Alice Munrosta kuin Sandra Brownista. Tai Kari Hotakaisesta ja Katja Kalliosta. En vain saa. Arvostan niitä kaikkia, pidän niitä laadukkaina ja nautinnollisina, vaikka ne eivät edusta kirjallisessa kulttuurissa samanlaisia arvoja. Miksi niiden edes pitäisi?
Hyvän viihteen kirjoittaminen on aivan yhtä työlästä kuin hyvän korkeakirjallisen teoksen. Väitän niin.
Ja sitä paitsi en usko, että "laatukirjallisuutta" voisi edes olla ilman viihdekirjallisuutta. Ei valoakaan ole ilman varjoa.
Karsitaan kirjastoista saman tien kaikki fiktio, kaikki proosa ja lyriikka. Tarjotaan vain tietokirjoja. Kyllä kansa sivistyy.
Kirjoittajan pulmia, osa 6. Mistä kirjoittaisin?
Joskus olen kuullut jonkun huokaavan, että tekisi niin mieli kirjoittaa, mutta kun en tiedä mistä kirjoittaisin. Ei ole ideoita, tai jos on, ne paljastuvat vanhentuneiksi ja ainakin joku muu on sen jo kertonut paljon paremmin kuin mihin itse pystyisi. Ja mistä sinä nyt tuollaisen idean keksit, voi mikä mielikuvitus, miksi minä en koskaan keksi mitään!
Väärin, väärin, väärin.
Ei kyse ole keksimisestä, kyse on löytämisestä.
Koska ajattelen vertausten kautta ja pidän kielikuvista, kiusaan teitä seuraavalla vertauksella:
Ideat ja tarinat ovat arkoja kalaparvia valtameren sinisissä sopukoissa. Kun niiden pariin sukeltaa, ei saa joutua vieraan ympäristön synnyttämään paniikkiin, ei saa yrittää soveltaa maan lakeja veden lakeihin: täytyy osata olla paikallaan, vaiti. Ja kun hiljenee ja antaa mielensä hiljentyä, kalaparvet uskaltautuvat lähemmäs. Niiden kiiltävät kyljet ja lumoava liike erottuvat jo; mielessä kehkeytyy ihmeellinen aavistus jostakin lähestyvästä. On oltava hiljaa, liikkumatta. Kun evä viimein hipaisee ihoa, voi pyrstöstä tarttua hellästi kiinni. Siinä on ensimmäinen idea, siinä on tarina. Poimi se mukaasi, päästä kala irti ja ponnista pinnalle.
Joskus idea ja tarina eivät selviäkään kuivalla maalla, mutta muista että meri on ikuinen ja se on meissä kaikissa.
On vain uskallettava sukeltaa ja on osattava olla hiljaa.
***
Niille, jotka lukivat edellisen ja paukuttavat nyt kiukuissaan nyrkillä näppäimistöä, että miten saakutissa tuon nyt pitäisi auttaa aihe löytämään, perkeleen hyödytön blogaus, sanon seuraavaa:
Aihe voi olla mikä vain. Idea voi syntyä koska vain. Ulkoapäin voi tulla kimmoke, esimerkiksi lehtijutuista tai uutisesta, mutta tarina syntyy lopulta aina vain sisältäpäin. Ne täytyy vain osata nähdä ja täytyy osata kysyä oikeita kysymyksiä, jotka houkuttelevat tarinan esiin. Tärkein kysymys on: entä jos?
Minä saan paljon ideoita unen ja valveen rajamailla, nukahtaessa tai herätessä. Usein unissakin punon tarinaa tai ainakin esiinnyn pääosassa. Päivällä korvani poimivat keskustelunpätkiä ja tiedonmurusia, ja aiheiden aarrearkku sen kuin kasvaa.
Ihminen on pullollaan tarinoita. Joku ei kerro koskaan yhtäkään ja toiset, kirjailijat, kertovat heidänkin puolestaan.
Väärin, väärin, väärin.
Ei kyse ole keksimisestä, kyse on löytämisestä.
Koska ajattelen vertausten kautta ja pidän kielikuvista, kiusaan teitä seuraavalla vertauksella:
Ideat ja tarinat ovat arkoja kalaparvia valtameren sinisissä sopukoissa. Kun niiden pariin sukeltaa, ei saa joutua vieraan ympäristön synnyttämään paniikkiin, ei saa yrittää soveltaa maan lakeja veden lakeihin: täytyy osata olla paikallaan, vaiti. Ja kun hiljenee ja antaa mielensä hiljentyä, kalaparvet uskaltautuvat lähemmäs. Niiden kiiltävät kyljet ja lumoava liike erottuvat jo; mielessä kehkeytyy ihmeellinen aavistus jostakin lähestyvästä. On oltava hiljaa, liikkumatta. Kun evä viimein hipaisee ihoa, voi pyrstöstä tarttua hellästi kiinni. Siinä on ensimmäinen idea, siinä on tarina. Poimi se mukaasi, päästä kala irti ja ponnista pinnalle.
Joskus idea ja tarina eivät selviäkään kuivalla maalla, mutta muista että meri on ikuinen ja se on meissä kaikissa.
On vain uskallettava sukeltaa ja on osattava olla hiljaa.
***
Niille, jotka lukivat edellisen ja paukuttavat nyt kiukuissaan nyrkillä näppäimistöä, että miten saakutissa tuon nyt pitäisi auttaa aihe löytämään, perkeleen hyödytön blogaus, sanon seuraavaa:
Aihe voi olla mikä vain. Idea voi syntyä koska vain. Ulkoapäin voi tulla kimmoke, esimerkiksi lehtijutuista tai uutisesta, mutta tarina syntyy lopulta aina vain sisältäpäin. Ne täytyy vain osata nähdä ja täytyy osata kysyä oikeita kysymyksiä, jotka houkuttelevat tarinan esiin. Tärkein kysymys on: entä jos?
Minä saan paljon ideoita unen ja valveen rajamailla, nukahtaessa tai herätessä. Usein unissakin punon tarinaa tai ainakin esiinnyn pääosassa. Päivällä korvani poimivat keskustelunpätkiä ja tiedonmurusia, ja aiheiden aarrearkku sen kuin kasvaa.
Ihminen on pullollaan tarinoita. Joku ei kerro koskaan yhtäkään ja toiset, kirjailijat, kertovat heidänkin puolestaan.
9.11.2011
Kirjoituskahvilan taikoja
No niin, alan koukkuuntua kahvilassa kirjoittamiseen.
Eilen aamupäivällä menin suklaa-cappuccinolle läppärin kanssa, istuin kolme tuntia nojatuolissa, cappuccino jäähtyi, reidet kuumenivat, ja kotiin palasin tuoreen novellin kanssa. Tässä kävi nyt juuri niin, kuin olen kuullut jonkun kirjailijan sanoneen: tarina kypsyi päässä ja sitten tulostin sen ulos.
Idean novelliin sain viikko sitten ja tuskailin, että ei voi, pitäisi kirjoittaa mifonkeja. Niitäkin kirjoitin, toissapäivänä, mutta tämä kiilaaja oli oma-aloitteinen, puki itsensä salaa valmiiksi ja astui paperille.
Mikäs siinä, tervetuloa.
***
Magdalena Hai kommentoi Kirjoitusreviiri-blogikirjoitustani ja esitti kysymyksiä, jotka alkoivat syyhyttää ajatuksiani. Minkälainen on ihanteellinen kirjoituskahvila?
Tässä oma listaukseni:
1) Koko. Ei liian pieni, jotta kahvilanpitäjä ei hermostu asiakkaaseen, joka teemukin hinnalla varaa pöytää puoli päivää. Myös olan yli kurkkijoiden riski on pienempi. Ei liian suuri, jotta hälinä ei nouse sietämättömäksi tai tila ole kaikuva.
2) Sijainti. Mielellään kävelymatkan päässä.
3) Tunnelma. Kodikas, miellyttävä, persoonallinen. Ystävällinen palvelu.
4) Varustetaso. Ei nettiin pääsyä, jotta ei tule houkutusta katsoa mitä blogille kuuluu, mutta kakkuja ja kuumia juomia sen sijaan tulee löytyä -- mielellään kohtuuhinnalla.
5) Asiakaskunta. Sekalaista, jotta ajoittainen salakuuntelu on mielekästä. Pelkkä teinityttöjen kikatus voisi käydä hermosolun päälle pitkäjaksoisena.
6) Laajat aukioloajat. Saa mielellään aueta varhain, koska se hetki päivästä on minulle luontevinta kirjoittamisaikaa.
Löytyykö teiltä lisättävää?
***
Olen iloinen, sillä luulen löytäneeni ihanteellisen kirjoituskahvilan. Jo nyt, kolmen kerran jälkeen, se on tukenut minua työympäristönä pienoisromaanin ja novellin kirjoittamisessa. Kauanko lumo mahtaa jatkua?
Eilen aamupäivällä menin suklaa-cappuccinolle läppärin kanssa, istuin kolme tuntia nojatuolissa, cappuccino jäähtyi, reidet kuumenivat, ja kotiin palasin tuoreen novellin kanssa. Tässä kävi nyt juuri niin, kuin olen kuullut jonkun kirjailijan sanoneen: tarina kypsyi päässä ja sitten tulostin sen ulos.
Idean novelliin sain viikko sitten ja tuskailin, että ei voi, pitäisi kirjoittaa mifonkeja. Niitäkin kirjoitin, toissapäivänä, mutta tämä kiilaaja oli oma-aloitteinen, puki itsensä salaa valmiiksi ja astui paperille.
Mikäs siinä, tervetuloa.
***
Magdalena Hai kommentoi Kirjoitusreviiri-blogikirjoitustani ja esitti kysymyksiä, jotka alkoivat syyhyttää ajatuksiani. Minkälainen on ihanteellinen kirjoituskahvila?
Tässä oma listaukseni:
1) Koko. Ei liian pieni, jotta kahvilanpitäjä ei hermostu asiakkaaseen, joka teemukin hinnalla varaa pöytää puoli päivää. Myös olan yli kurkkijoiden riski on pienempi. Ei liian suuri, jotta hälinä ei nouse sietämättömäksi tai tila ole kaikuva.
2) Sijainti. Mielellään kävelymatkan päässä.
3) Tunnelma. Kodikas, miellyttävä, persoonallinen. Ystävällinen palvelu.
4) Varustetaso. Ei nettiin pääsyä, jotta ei tule houkutusta katsoa mitä blogille kuuluu, mutta kakkuja ja kuumia juomia sen sijaan tulee löytyä -- mielellään kohtuuhinnalla.
5) Asiakaskunta. Sekalaista, jotta ajoittainen salakuuntelu on mielekästä. Pelkkä teinityttöjen kikatus voisi käydä hermosolun päälle pitkäjaksoisena.
6) Laajat aukioloajat. Saa mielellään aueta varhain, koska se hetki päivästä on minulle luontevinta kirjoittamisaikaa.
Löytyykö teiltä lisättävää?
***
Olen iloinen, sillä luulen löytäneeni ihanteellisen kirjoituskahvilan. Jo nyt, kolmen kerran jälkeen, se on tukenut minua työympäristönä pienoisromaanin ja novellin kirjoittamisessa. Kauanko lumo mahtaa jatkua?
8.11.2011
Nomen est omen?
Kulmakarvani hieman nousivat ja suupielet myös, kun kävin katsomassa millä hakusanoilla blogiini on löydetty.
"Palkittu esikoiskirjailija" kuulostaa hyvältä -- ja kun fantasiasta on kyse, tätähän sopii suorastaan pitää ennustuksena!
"Neitsyyden hinta" puolestaan kalskahtaa hieman kolkolta, mutta tuo hyvän synkeän säväyksen edellä mainittuun ennustukseen. Tarinoissa mikään hyvä ei tule ilmaiseksi tai jos vaikuttaa siltä, että tulee, seuraamukset viimeistään tasoittavat tilit.
Koska ennustukset tapaavat olla monitulkintaisia, toivon, ettei tästä ole kyse: "Palkitun esikoiskirjailijan hinta on neitsyys"! :D
"Palkittu esikoiskirjailija" kuulostaa hyvältä -- ja kun fantasiasta on kyse, tätähän sopii suorastaan pitää ennustuksena!
"Neitsyyden hinta" puolestaan kalskahtaa hieman kolkolta, mutta tuo hyvän synkeän säväyksen edellä mainittuun ennustukseen. Tarinoissa mikään hyvä ei tule ilmaiseksi tai jos vaikuttaa siltä, että tulee, seuraamukset viimeistään tasoittavat tilit.
Koska ennustukset tapaavat olla monitulkintaisia, toivon, ettei tästä ole kyse: "Palkitun esikoiskirjailijan hinta on neitsyys"! :D
6.11.2011
Näin se syntyy -- eli kuukausi romaanin kirjoitustyötä
NaNoWriMo on käynnissä.
Tänäkään vuonna en siihen osallistu, vaikka pidän tuotteliaisuuteen kannustavaa kirjoittamiskuukautta hyvänä ideana. Oma kirjoittamiseni menee eri raiteilla enkä halua rynkyttää vaunuja.
Vuodestani on varattu muutama kuukausi pelkästään romaanien kirjoittamistyöhön ja ne kuukaudet ovat marraskuu, joulukuu ja tammikuu. Koska fantasiakässärini ovat melko tuhteja, olen asettanut sanamäärän päivätavoitteeksi, jotta tarvittava tekstimassa pääsee syntymään. Ja koska kirjoittaminen on työtä, pidän viikosta kaksi päivää kirjoittamisvapaata, yleensä viikonloppuisin.
Päivätavoite on 1500 sanaa. Siitä voimme laskea, että viimeistelemätön romaanikäsikirjoitus, joka on 91 000 sanaa, vaatii täyden tavoitteen päiviä 60, 6 eli kaksi kokonaista kuukautta. Kun viikkovapaat otetaan huomioon, päiviä tulee lisää 16. Tästä pääsemme pyöristettyyn lukuun 77 päivää. Täyttä työtä, eikö mitä?
Yllä mainitusta sanojen lukumäärästä karsiutuu hiontavaiheissa kymmenisen prosenttia pois, mutta kaikki tämä teksti on ensin synnytettävä, jotta sitä voidaan karsia. Jos joku miettii, mistä repäisin tuon romaanikässärin sanamäärän, 91 000, niin se on Mifonkitrilogian toisen osan sanamäärä tällä hetkellä.
On hyvä ottaa myös huomioon, että romaanin kirjoittaminen ei koostu pelkästä kirjoittamisesta. Ideointi, taustatutkimus, juonten pyörittely ja muu luomistyö on järkälemäinen osa lopputulosta. Karkeasti laskien tähän puuhaan jää edellisten laskujen jälkeen kaksi viikkoa, eli 14 päivää. Joko hikoiluttaa? Ainakaan ei kannata sairastella.
Onneksi aikatauluni ei ole ollut ihan näin tiukka. Viime talvena en tiennyt vielä kustannussopimuksen syntymisestä mitään, joten tahkoin seuraavaa käsikirjoitusta ilman paineita. Yhden kuukauden päätin pitää tiukasti kiinni päivätavoitteesta. Tässä kirjanpito siitä, kuinka lopulta kävi:
Päivä 1. 1512 sanaa
2. 1550 sanaa
3. 2800 sanaa
4. Tietokone hajosi. Vapaapäivä.
5. Uusi kone. 2310 sanaa.
6. 1616 sanaa
7. Vapaapäivä.
8. Oma ajatus takakansitekstiksi.
9. 1900 sanaa
10. 1442 sanaa
11. 2389 sanaa
12. 1438 sanaa
13. Vapaapäivä
14. 3476 sanaa
15. Vapaapäivä
16. Vapaapäivä
17. 602 sanaa
18. 2320 sanaa
19. 1514 sanaa
20. Vapaapäivä
21. Vapaapäivä
22. 202 sanaa
23. 3647 sanaa
24. 2754 sanaa
25. Vapaapäivä
26. 3637 sanaa
27. Vapaapäivä
28. 400 sanaa
29. 703 sanaa
30. 1508 sanaa
Sanoja kertyi yhteensä 37 720 , vapaapäiviä 9. Jos nanowrimoilisin, tavoitesanamäärä olisi jäänyt täyttymättä, mutta kirjoittamisen tavoitteetkin olivat erilaiset kuin nanoillessa.
On hyvä huomioida se, ettei päiväkohtainen sanamäärä ole täysin rehellinen. Se on kirjattu työpäivän päätteeksi, ja kun seuraavan työpäivän alussa käyn tekstin läpi, karsin ja muokkaan, sanamäärä muuttuu. Joskus joudun hylkäämään tuotoksen kokonaan, jos alkaakin tuntua siltä, että se ei sovi tarinaan tai vie sitä väärään suuntaan. Näin käy onneksi melko harvoin.
Mitä siis tästä opin? Oli hauska palata nyt vuoden jälkeen muistiinpanojen ääreen ja katsoa, onnistuiko kirjoittamisesta luistamisen välttely ja kurinalainen työskentely. Listaan voi palata, kun on huono päivä ja tuntuu siltä, että kirjoittaminen on pelkkää hyödytöntä tahkoamista. Siitä näkee, että tahkoamista on ollut ennenkin ja silti lopputuloksesta on tullut hyvä. Lisäksi lista osoittaa sen, että tavoitteellisuus ja kurinalaisuus eivät estä luovaa työtä.
Aion pitää kirjaa tänäkin talvena.
Tänäkään vuonna en siihen osallistu, vaikka pidän tuotteliaisuuteen kannustavaa kirjoittamiskuukautta hyvänä ideana. Oma kirjoittamiseni menee eri raiteilla enkä halua rynkyttää vaunuja.
Vuodestani on varattu muutama kuukausi pelkästään romaanien kirjoittamistyöhön ja ne kuukaudet ovat marraskuu, joulukuu ja tammikuu. Koska fantasiakässärini ovat melko tuhteja, olen asettanut sanamäärän päivätavoitteeksi, jotta tarvittava tekstimassa pääsee syntymään. Ja koska kirjoittaminen on työtä, pidän viikosta kaksi päivää kirjoittamisvapaata, yleensä viikonloppuisin.
Päivätavoite on 1500 sanaa. Siitä voimme laskea, että viimeistelemätön romaanikäsikirjoitus, joka on 91 000 sanaa, vaatii täyden tavoitteen päiviä 60, 6 eli kaksi kokonaista kuukautta. Kun viikkovapaat otetaan huomioon, päiviä tulee lisää 16. Tästä pääsemme pyöristettyyn lukuun 77 päivää. Täyttä työtä, eikö mitä?
Yllä mainitusta sanojen lukumäärästä karsiutuu hiontavaiheissa kymmenisen prosenttia pois, mutta kaikki tämä teksti on ensin synnytettävä, jotta sitä voidaan karsia. Jos joku miettii, mistä repäisin tuon romaanikässärin sanamäärän, 91 000, niin se on Mifonkitrilogian toisen osan sanamäärä tällä hetkellä.
On hyvä ottaa myös huomioon, että romaanin kirjoittaminen ei koostu pelkästä kirjoittamisesta. Ideointi, taustatutkimus, juonten pyörittely ja muu luomistyö on järkälemäinen osa lopputulosta. Karkeasti laskien tähän puuhaan jää edellisten laskujen jälkeen kaksi viikkoa, eli 14 päivää. Joko hikoiluttaa? Ainakaan ei kannata sairastella.
Onneksi aikatauluni ei ole ollut ihan näin tiukka. Viime talvena en tiennyt vielä kustannussopimuksen syntymisestä mitään, joten tahkoin seuraavaa käsikirjoitusta ilman paineita. Yhden kuukauden päätin pitää tiukasti kiinni päivätavoitteesta. Tässä kirjanpito siitä, kuinka lopulta kävi:
Päivä 1. 1512 sanaa
2. 1550 sanaa
3. 2800 sanaa
4. Tietokone hajosi. Vapaapäivä.
5. Uusi kone. 2310 sanaa.
6. 1616 sanaa
7. Vapaapäivä.
8. Oma ajatus takakansitekstiksi.
9. 1900 sanaa
10. 1442 sanaa
11. 2389 sanaa
12. 1438 sanaa
13. Vapaapäivä
14. 3476 sanaa
15. Vapaapäivä
16. Vapaapäivä
17. 602 sanaa
18. 2320 sanaa
19. 1514 sanaa
20. Vapaapäivä
21. Vapaapäivä
22. 202 sanaa
23. 3647 sanaa
24. 2754 sanaa
25. Vapaapäivä
26. 3637 sanaa
27. Vapaapäivä
28. 400 sanaa
29. 703 sanaa
30. 1508 sanaa
Sanoja kertyi yhteensä 37 720 , vapaapäiviä 9. Jos nanowrimoilisin, tavoitesanamäärä olisi jäänyt täyttymättä, mutta kirjoittamisen tavoitteetkin olivat erilaiset kuin nanoillessa.
On hyvä huomioida se, ettei päiväkohtainen sanamäärä ole täysin rehellinen. Se on kirjattu työpäivän päätteeksi, ja kun seuraavan työpäivän alussa käyn tekstin läpi, karsin ja muokkaan, sanamäärä muuttuu. Joskus joudun hylkäämään tuotoksen kokonaan, jos alkaakin tuntua siltä, että se ei sovi tarinaan tai vie sitä väärään suuntaan. Näin käy onneksi melko harvoin.
Mitä siis tästä opin? Oli hauska palata nyt vuoden jälkeen muistiinpanojen ääreen ja katsoa, onnistuiko kirjoittamisesta luistamisen välttely ja kurinalainen työskentely. Listaan voi palata, kun on huono päivä ja tuntuu siltä, että kirjoittaminen on pelkkää hyödytöntä tahkoamista. Siitä näkee, että tahkoamista on ollut ennenkin ja silti lopputuloksesta on tullut hyvä. Lisäksi lista osoittaa sen, että tavoitteellisuus ja kurinalaisuus eivät estä luovaa työtä.
Aion pitää kirjaa tänäkin talvena.
3.11.2011
Kirjoitusreviiri
Olen aina kirjoittanut kotona, yksin. Mitään häiriötekijöitä ei ole saanut olla, ei ääntä, ei musiikkia. Aluksi en sietänyt edes hiljaista henkilöä samassa tilassa, mutta vähitellen ajan myötä on tapahtunut muutos kirjoitusympäristössä.
Yhä edelleen olen tavallisesti yksin, hiljaisuudessa. Mutta nyt toisinaan kuuntelen musiikkia, jopa kaipaan sitä luomaan tunnelmaa ja virittämään kanavan oikealle asemalle. Nykyään tilassa saa olla toinen ihminen, kunhan hän ei keskeytä minua jonninjoutavilla asioilla (ainoastaan ilmoitus tulipalosta voidaan ymmärtää), ei puhu puhelimeen eikä soita valikoimaansa musiikkia.
Kodin seinien sisältä laajensin kirjoitusreviiriä. Ensin kirjoitin opistolla, sitten junassa. Opistolla olin omassa huoneessa ja omassa rauhassa, joten kokemus ei erottunut mitenkään kodissa kirjoittamisesta. Ensimmäinen junakokeilu sen sijaan epäonnistui ja kaikki naputeltu teksti oli käyttökelvotonta, mutta ei niinkään tekstillisistä ansioista vaan tarinallisesta yhteensopimattomuudesta. Junassa kirjoittamista kokeilisin mieluusti uudelleen, mutta täytyisi olla syy mennä johonkin ja rahaa maksaa junalippu.
Kahvilassa kirjoitin ensimmäistä kertaa syyskuussa. Kirjailijatoveri on laajan kirjoitusreviirin konkari ja hän istui vieressäni oman kannettavansa kanssa koko koitoksen ajan. Epäilin saisinko mitään kunnollista aikaiseksi. Vaan mitä huomasinkaan? Kahvilan puheensorina, cappuccinon mieto tuoksu, ikkunoiden läpi painautuva liikenteen murina olivat mitä mainioin ympäristö tekstin tuottamiselle.
Tänään menin uudelleen kahvilaan kirjoittamaan. Heti aamusta, mukavaan nojatuoliin vanhojen kirjojen ja runojen keskelle. Samassa tilassa alempana pappakööri kokoontui, puheensorina oli tummaa ja sorisevaa, ja myöhemmin -- kun tunnit olivat lentäneet ohi yhtä keveinä kuin sormet näppäimistöllä -- puheensorina muuttui kirkkaaksi ja heliseväksi, kun nuoria tyttöjä pyrähti paikalle.
Miten loistava keino kirjoittajalle lievittää yksinäistä työtä.
Kahvilassa, yksin yhdessä.
Missä sinä kirjoitat?
Yhä edelleen olen tavallisesti yksin, hiljaisuudessa. Mutta nyt toisinaan kuuntelen musiikkia, jopa kaipaan sitä luomaan tunnelmaa ja virittämään kanavan oikealle asemalle. Nykyään tilassa saa olla toinen ihminen, kunhan hän ei keskeytä minua jonninjoutavilla asioilla (ainoastaan ilmoitus tulipalosta voidaan ymmärtää), ei puhu puhelimeen eikä soita valikoimaansa musiikkia.
Kodin seinien sisältä laajensin kirjoitusreviiriä. Ensin kirjoitin opistolla, sitten junassa. Opistolla olin omassa huoneessa ja omassa rauhassa, joten kokemus ei erottunut mitenkään kodissa kirjoittamisesta. Ensimmäinen junakokeilu sen sijaan epäonnistui ja kaikki naputeltu teksti oli käyttökelvotonta, mutta ei niinkään tekstillisistä ansioista vaan tarinallisesta yhteensopimattomuudesta. Junassa kirjoittamista kokeilisin mieluusti uudelleen, mutta täytyisi olla syy mennä johonkin ja rahaa maksaa junalippu.
Kahvilassa kirjoitin ensimmäistä kertaa syyskuussa. Kirjailijatoveri on laajan kirjoitusreviirin konkari ja hän istui vieressäni oman kannettavansa kanssa koko koitoksen ajan. Epäilin saisinko mitään kunnollista aikaiseksi. Vaan mitä huomasinkaan? Kahvilan puheensorina, cappuccinon mieto tuoksu, ikkunoiden läpi painautuva liikenteen murina olivat mitä mainioin ympäristö tekstin tuottamiselle.
Tänään menin uudelleen kahvilaan kirjoittamaan. Heti aamusta, mukavaan nojatuoliin vanhojen kirjojen ja runojen keskelle. Samassa tilassa alempana pappakööri kokoontui, puheensorina oli tummaa ja sorisevaa, ja myöhemmin -- kun tunnit olivat lentäneet ohi yhtä keveinä kuin sormet näppäimistöllä -- puheensorina muuttui kirkkaaksi ja heliseväksi, kun nuoria tyttöjä pyrähti paikalle.
Miten loistava keino kirjoittajalle lievittää yksinäistä työtä.
Kahvilassa, yksin yhdessä.
Missä sinä kirjoitat?
1.11.2011
Taiteilijan virka-asunto
En tiedä teistä muista, mutta ennen kuin aihepiiri tuli omaa elämää lähelle, residenssit kuulostivat minusta hieman hienostelevilta ja tärkeileviltä paikoilta, jollain tapaa "paremman väen paikoilta". Syykin selvisi, kun tutkailin asiaa myöhemmin: sanalla viitataan paitsi kartanotyylisiin asuntoihin myös esimerkiksi ruhtinaan virka-asuntoon. Mielikuvani perustui tähän.
Taiteilijaresidensseistä puhuttaessa jostain syystä sanan lausujat korottivat sen merkityksen aina joksikin erityisen hienoksi äänensävyllään. Näin mielessäni pilvilinnan. Kun joku tuttava pääsi residenssiin ajattelin, että voi, kunpa minäkin. Olisi hienoa saada asua residenssissä. Se ei vain tuntunut mahdolliselta, sillä enhän minä ollut taiteilija.
Sitten joku sanoi, että hei, sinähän olet kirjailija. Ensireaktioni oli naurahdus ja kieltävä kädenliike: eihän kirja ollut vielä edes julkaistu! Mutta ajatus jäi kytemään. Otin asioista kaikessa hiljaisuudessa selvää ja totesin, että täytin hakukriteerit. Se, saisinko residenssin käyttööni, olisi päätösten tekijöiden varassa ja minun olisi vain luotettava siihen, että he osaisivat tehdä oikeamielisen valinnan -- sillä mistä minä voisin tietää, haluaisiko residenssiä käyttää joku yhteiskunnallisesti merkittävämpi taiteilija.
Ajatus oli vapauttava. Kertoisin hakemuksessani ja työsuunnitelmassani mihin residenssiaikani käyttäisin, ja joku muu päättäisi, riittääkö se. Kun myöntävä päätös Italiaan pääsystä tuli, olin riemuissani. Residenssi! Minua pidettiin sen arvoisena! Minut otettiin vakavasti! Ja voi miten mieletön tilaisuus minulle annettiinkaan, tehdä taustatyötä ja kerätä kokemuksia ja materiaaleja paikan päällä.
Tajusin jotain oleellista residenssien merkityksestä. Ne eivät ole vain taiteilijoiden työsuhde-etu, ne ovat kulttuurin katalyytteja. Ne tarjoavat elämyksiä ja laajentavat katsantokantaa ja rakentavat sitä pohjaa, josta luovan työn tekijä (oli se sitten minkä taiteenalan tahansa) ammentaa. Residenssit eivät ole loma-asuntoja, ne ovat työntekoa varten. Kirjailija kököttää suurimman osan työajastaan näyttöpäätteen edessä ja katselee samaa maisemaa päivästä toiseen. Tähän ei auta edes se, että kirjoittaa kuvitteellisista maailmoista. Mahdollisuus käyttää residenssejä katkaisee rutiinin ja avaa aistit uudella tavalla.
Te, joilla on mahdollisuus hyödyntää taiteilijaresidenssejä, tarttukaa rohkeasti tilaisuuteen! Jos residenssejä ei käytetä, niitä ei myöskään ylläpidetä.
Taiteilijaresidensseistä puhuttaessa jostain syystä sanan lausujat korottivat sen merkityksen aina joksikin erityisen hienoksi äänensävyllään. Näin mielessäni pilvilinnan. Kun joku tuttava pääsi residenssiin ajattelin, että voi, kunpa minäkin. Olisi hienoa saada asua residenssissä. Se ei vain tuntunut mahdolliselta, sillä enhän minä ollut taiteilija.
Sitten joku sanoi, että hei, sinähän olet kirjailija. Ensireaktioni oli naurahdus ja kieltävä kädenliike: eihän kirja ollut vielä edes julkaistu! Mutta ajatus jäi kytemään. Otin asioista kaikessa hiljaisuudessa selvää ja totesin, että täytin hakukriteerit. Se, saisinko residenssin käyttööni, olisi päätösten tekijöiden varassa ja minun olisi vain luotettava siihen, että he osaisivat tehdä oikeamielisen valinnan -- sillä mistä minä voisin tietää, haluaisiko residenssiä käyttää joku yhteiskunnallisesti merkittävämpi taiteilija.
Ajatus oli vapauttava. Kertoisin hakemuksessani ja työsuunnitelmassani mihin residenssiaikani käyttäisin, ja joku muu päättäisi, riittääkö se. Kun myöntävä päätös Italiaan pääsystä tuli, olin riemuissani. Residenssi! Minua pidettiin sen arvoisena! Minut otettiin vakavasti! Ja voi miten mieletön tilaisuus minulle annettiinkaan, tehdä taustatyötä ja kerätä kokemuksia ja materiaaleja paikan päällä.
Tajusin jotain oleellista residenssien merkityksestä. Ne eivät ole vain taiteilijoiden työsuhde-etu, ne ovat kulttuurin katalyytteja. Ne tarjoavat elämyksiä ja laajentavat katsantokantaa ja rakentavat sitä pohjaa, josta luovan työn tekijä (oli se sitten minkä taiteenalan tahansa) ammentaa. Residenssit eivät ole loma-asuntoja, ne ovat työntekoa varten. Kirjailija kököttää suurimman osan työajastaan näyttöpäätteen edessä ja katselee samaa maisemaa päivästä toiseen. Tähän ei auta edes se, että kirjoittaa kuvitteellisista maailmoista. Mahdollisuus käyttää residenssejä katkaisee rutiinin ja avaa aistit uudella tavalla.
Te, joilla on mahdollisuus hyödyntää taiteilijaresidenssejä, tarttukaa rohkeasti tilaisuuteen! Jos residenssejä ei käytetä, niitä ei myöskään ylläpidetä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)