Pohdintaa kirjailijan esilläolosta ja egosta

Mihin suostuisit kirjailijana?

Kävin eilen elokuvissa. Alkumainoksena pyöri Riikka Pulkkisen Vieras-romaani -- ja toden puhuen myös Pulkkinen itse. Tanssiasennoissa, jättimäisen suurena ja kauriinsilmäisenä. "Maailmanluokan tähti", mainos julisti. Ystävä kysyi leikillään: kohtako sinäkin tuolla valkokankaalla tanssahtelet? Ja minä pudistelin päätäni, sillä en kai nyt minä, vaikka kotimaisessa fantasiassa sellaiseen ihmeelliseen rinnakkaismaailmaan astuttaisiinkin joskus, niin en minä kirjani mainoksiin haluaisi pyörähtelemään. En minä halua sellaiseksi julkisuudenhenkilöksi.

Mutta entä jos sellaiseen rinnakkaismaailmaan astuttaisiin, että Mifongeista tehtäisiin Iso Juttu? Markkinointiin lapioitaisiin euroja kuin Kreikkaan, toimittajat soittelisivat alinomaa ja ulkomaan messut täyttäisivät kalenterin. Pyydettäisiin televisioon, mainoskasvoksi, kirjatilaisuuksiin. Tekeillä olisi elokuva ja näytelmä ja piirretty. Painettaisiin pyyhkeitä ja penaaleja, joissa koreilisi mifonki.

Mihin vetäisin rajan?

On kirjailijoita ja kirjailijoita. Ja kirjailijoita. Suurin osa meistä on tuntematon suurelle yleisölle, eli jos viideltäkymmeneltä ihmiseltä kysyttäisiin, kukaan ei olisi kuullut meistä. On heitä, jotka hiemankin lukeneet tunnistavat. Heitä, joiden nimi muistetaan, koska he ovat voittaneet jonkin palkinnon. Ja heitä, jotka kaikki tunnistavat. Maailmanluokan tähtiä. Waltari. Kunnas. Oksanen.

Kovin on katoavainen kirjailijan gloria. Hyvä niin. Kirjojeni minä toivoisinkin jäävän elämään, en oman nimeni, naamani tai julkisuudessa rakentuneen kuvajaisen. Mutta kuinka onnistuneesti nykyaikana voi kirjaansa markkinoida ilman, että laittaa itseään peliin? Ei kirja ihmisten luo itsekseen kävele. Jos oma persoona on sellainen, että sillä myy kirjojaan, voiko se olla väärin? Jos haluaa tienata työllään, onko se tyrkyttämistä?

Siinä on oma viehätyksensä, että pääsee esiintymään. Kertomaan ihmisille rakastamastaan asiasta: kirjoittamisesta. Ego ratkeilee liitoksista, kun joku on kiinnostunut kirjailijan sisäisestä maailmasta. Napanöyhdästä, josta on jalostettu hengenravintoa. Jokainen kirjoittaja, joka on kokenut vastavuoroisuuden, palautteen ja keskustelun omasta tekstistään, tietää miten voimaannuttava kokemus on. Sitä tuntee itsensä elävämmäksi, olemassaolonsa merkityksellisemmäksi.

En kuitenkaan usko, että ilman nöyryyttä kukaan voisi olla kirjailija. Ego saa annoksensa esilläolosta, mutta kirjailijan varsinainen työ on sisäistä eikä ego ole siinä kuin tiellä.

Suuruudenhulluus on osa tautia, joka johtaa kirjoittamiseen. Kirjailija uskoo, että hänestä on rakentamaan maailma ja ihmiset; hänellä on jotain niin tärkeää sanottavaa, ettei sitä voi olla kirjoittamatta. Usein tunne sanottavasta ei ole näin tiedostava. Usein tuntuu enemmän kuin olisi vain kynän jatke, jonkin itseään suuremman väline. Vasta myöhemmin selviää, miksi.

Ja tämän vuoksi minusta tuntuu ristiriitaiselta esiintyä sanomalehtien kuvissa. Tässä syy, miksi ajatuskin siitä, että kirjani henkilöityisivät vahvasti  ulkonäkööni tai persoonaani, on epämiellyttävä. Jos tarkoitus on kertoa kirjasta, miksi näytetään kuvia kynästä?

Ymmärrän toki, että ihmiset kiinnostavat ihmisiä. Kirjaa on vaikea haastatella lehtijuttuun. Ja tällä hetkellä rakastan kirjoittamisesta puhumisesta. Olen omien kirjojeni paras asiantuntija, joskin melko puolueellinen. On ihan järkevää, että olen teosteni puhemies. Ja jos tällä alalla käy niin hyvä munkki, että saa panostusta enemmän kuin joku toinen, kuka hullu siitä kieltäytyisi.

Etukäteen ei tiedä, elääkö (julkisuudessa) päivän vai kaksi.

Haaveita matkoista

Blogihiljaisuus on seurausta työkiireistä. Vielä ainakin kuukauden päivät on tiedossa puristusta kaikilta työrintamilta, mutta edessä siintää keidas nimeltä talvi, jolloin toivottavasti on hengähdystauko tiedossa. Haaveilen matkasta, olkoonkin kuinka lyhyt tai lähelle suuntautuva tahansa. Suunnitelmia ei ole. Mieli kuitenkin kaipaa muutosta maisemaan, sillä mifonkien maailmaan matkaaminenkaan ei ole vaihtoehto nyt, kun muut työt vaativat tekijää. Kirjoittaja minussa vaanii hetkeä, jolloin hiljaisuudelle ja levolle olisi aikaa. Kaikki on nyt pinnalla, syviin vesiin ei pääse. Ehkä sitten kun aurinko on menettänyt valtaosan voimastaan ja pimeys tiivistää kaiken pieneen tilaan, syvät vedet aukeavat. Välillä veteen aukeaa railoja, näen vilahduksia pinnan alta, houkuttelevia ideoita ja kalaparvia, joita tekisi mieli lähteä seuraamaan. Mutta tiedän, etten voi.

Tällä hetkellä työn alla olevien tekstien ja kuvien sadonkorjuuta kuitenkin odotan Innolla. Kyllä, hyvin isolla ja merkittävällä innolla. Eräs keskeneräinen ja itselleni hyvin tärkeä iso projekti etenee loppuvaiheita kohti. Myös Mifongin ajasta tehtiin päätös, että se julkaistaan keväällä Karistolta. Käsikirjoitus on hyvässä vaiheessa eikä minulla ole sen suhteen stressiä. Vastaanotto onkin sitten asia erikseen, mutta sen aika on vasta puolen vuoden päästä enkä aio kantaa huolta siitä nyt.

Nyt on aika tehdä.

Ajopuita palautteiden virrassa

Anna Lukemisen kartasto -blogista on kirjoittanut Mifongin perinnöstä lukukokemuksiaan. Kirjoitus oli mielenkiintoinen ja herätti halun pohtia erästä seikkaa: löytyykö meistä jokin oletusasetus fantasiamaailmalle? Mikä lopulta on (riittävän) omaperäistä, jos kirjoittaa seikkailufantasiaa?

Nimittäin Mifongin perintöä on verrattu useampaan otteeseen David Eddingsin Belgarionin taruun ainakin päähenkilönsä Ardisin osalta. En ole Eddingsiä lukenut, joten kyse ei voi olla siitä, että olisin saanut vaikutteita. En enää uskallakaan, koska olisi aika hyytävää tunnistaa itse luomiaan henkilöhahmoja tyystin vieraan tekstistä.

Näistä valmisaihioista, joita lienee joku vekkuli asentanut tarinoitsijoiden pääkoppaan, syntyvät luonnollisesti kliseet. Mutta kuinka monta päällekkäistä ominaisuutta tai samantyylistä juonenmutkaa tarvitaan, jotta omaperäisyys häviää? Kuinka paljon vastaanottoon vaikuttaa lukijakunta (joka käytännössä lienee ainakin omalla kohdallani minä itse, sillä en osaisikaan kirjoittaa tarinoita kuin itselleni)? On aika eri asia kirjoittaa kirja, joka vakuuttaa "kaiken genressä lukeneen ja kokeneen" kuin kirja, josta saavat irti jotain myös he, jotka eivät ui genressä kaulaa myöten vaan vasta kastavat varpaitaan.

Tässä mielessä nuorille lukijoille kirjoittaminen on autuaallista. He ovat vaativa, mutta ihanan neitseellinen lukijakunta. He eivät ole vielä ehtineet lukea sen sataa "tyttö tapaa pojan" tai "orpopoika pelastaa maailman" -tarinaa,  kyllästyneet lohikäärmeisiin tai susiin sielueläiminä.

Taidan olla lukijansielultani vielä nuori, sillä kun kirjoitin itselleni mieluista luettavaa, kirjoitin Mifongin perinnön. Sen tarina ja henkilöt olivat minussa ja näyttää siltä, että eivät lähde sieltä kovin pian. Koska tunnistan oman keskinkertaisuuteni, en ihmettele, etten ehkä ole luonut omaperäisintä maailmaa tai tuonut genreen mitään, mitä konkarit eivät olisi joskus jostain muualta lukeneet. Se ei haittaa, sillä en itse ole tällainen konkari. Täysin vieras lähtökohta omalle kirjoittamiselleni olisi lukea kaikki mahdollinen fantasia ja kirjoittaa sitten juuri toisin, jotta olisin erilainen ja uudistava. Ei, se ei voi olla lähtökohta kirjoittamiselleni.

Sitä paitsi minua on surettanut pitkään se, että jos jostakin on kirjoitettu vuonna 1960, siitä ei kannata kirjoittaa vuonna 2000. Ihan kuin lukijakunta pysyisi samana eikä uusille tulokkaille kannattaisi tarjota kuin sitä "vanhaa ja hyväksi havaittua". Kirjallisuudellakin on lupa päivittyä. Vaikka tarinoiden ydin pysyisi samana, jokin aina muuttuu.

Hemulin kirjahylly  on myös lukenut ja arvioinut Mifongin perinnön.

Ihanaa, että luette ja kerrotte!

Motto ja sen merkitys

Kirjailijalla kai pitäisi olla kolmesataa vuotta sitten eläneen ranskalaisen tai böömiläisen ajattelijan ytimekäs miete ohjenuoranaan, mutta minun kohdallani näin ei ole.

Mottoni olen lainannut urheilumerkki Nikeltä, vaikka urheilullisuus tarkoittaa kohdallani sitä, että osallistuin vaihtelevan urheasti liikuntatunneille koulussa. Tunnit kylläkin muistuttivat enemmän maailmanlaajuista häpäisymenetelmää kuin iloista ryhmäliikuntaa.

Just do it.

Ja siinä se. Lyhyessä lauseessa kaikki, mitä tekemiseen tarvitaan, sillä kirjoittaminenkin on nimenomaan sitä: tekemistä. Voi suunnitella ja lukea teorioita ja opiskella luovaa kirjoittamista ja lukea kirjoja, mutta loppujen lopuksi tekstejä ei saa aikaiseksi ellei niitä kirjoita.

Lause on siitäkin mainio, että se sopii oikeastaan minkä tahansa työn aloittamiseen. Pitäisikö tiskata? Just do it. Kaipaako pakastin sulattamista? Just do it. Onko aikomus opetella oikeinkirjoittamista? Just do it.

Mottooni kiteytyy kaiken hyvän lopullinen totuus: yksinkertaisuus. Kaikesta on löydettävissä punainen lanka, ydin, johon keskittymällä suuriltakin kokonaisuuksilta tuntuneet tehtävät pilkkoutuvat hallittavaksi kokonaisuudeksi. Romaania ei pysty edes aloittamaan, jos miettii sen puuduttavia päätösvaiheita: loputonta seulontaa, korjailua, hiomista. Tunnetta, että eikö tämä koskaan lopu. Eikö se ole jo valmis. Vieläkö täytyy palata tekstin äärelle. On ajateltava alkujuurta, tarinan lähdettä, omaa sisintään, ja sitten vain tehtävä.

Onko teillä, hyvät lukijat, mottoa? Jotain ajatusta, mietelmää tai ohjetta, joka kannustaa ja tuo lohtua?

Tulihan se!

Kirjallinen elämä on viime aikoina jäänyt häviävän pieneksi palkkatyön pitkien päivien puristuksessa, mutta eilen ulkomaailma muistutti, että Mifongin perintö mennä porskuttaa maailmalla. Uusimmasta Tähtivaeltajasta löytyy esikoiseni arvostelu. Tämä on nyt se ensimmäinen negatiivinen arvio. Väistämättä niitäkin tulee. Kaikesta ei voi pitää eikä Antti Oikarinen ollut pitänyt Mifongin perinnössä juuri muusta kuin kielestä (kaunista ja toimivaa), henkilöistä (kasvavat tarinan aikana) ja dialogista (sujuvaa).

Mikä sitten ei toiminut?

Tarina ja juoni (ei uskottavaa, suoraan Angelika-kirjoista), musta puuma sankarin kumppanina (matkii R.A. Salvatorea, ei liity tarinaan), toimintakohtaukset (muuhun tekstiin nähden pakotettuja) ja etenkin kuvatun maailman toimimattomuus (näytetään vain se, mikä henkilöiden aistimaailman kautta välittyy). Erityistoiveena arvioijalla oli, että seuraavissa kirjoissa hankkiuduttaisiin katista eroon.

Referoin arvion tähän, sillä sitä ei ole netissä saatavilla, mutta lehti on myynnissä esimerkiksi Akateemisessa, jos jotakuta kiinnostaa lukea koko juttu.

Surullisia uutisia Oikariselle: katista ei hankkiuduta eroon.

Olen kiitollinen, että...

Marke Marken maailmasta ja Vera Vera(n) Italiasta haastoivat minut pitämään maljapuheen. Haaste on alun perin lähtöisin Deeltä, joka onneksi mainitsee, että kyseessä on sentimentaalinen lässytyshaaste. Hienoa! Kyynikkokin saa luvan kyynelehtiä.

Tässä haasteen ohjeistus:

1. Kirjoita listaustyyliin parin rivin maljapuhe, jossa listaat viisi asiaa, josta sinulle tulee erityisen hyvä mieli/mistä olet kiitollinen.
2. Haasta viisi bloggaajaa tekemään samoin.

***

Ensin pari ajatusta kiitollisuudesta.

Kiitollisuus tekee hyvää. Kun tunnen kiitollisuutta jostain, olen tässä hetkessä tiukasti kiinni, juurtunut juuri siihen multaan, josta kasvu tapahtuu. Kiitollinen voi olla hyvin pienistä asioita ja samalla hyvin suurista. Skaala on niin valtava, että pienten kiitollisuuden aiheiden merkitys kalpenee isojen rinnalla, vaikka mielestäni näin ei pitäisi olla. Kiitollisuuteen liitetään heti rinnakkaistunne syyllisyys, joka vasta viheliäinen onkin. Aika monta kertaa saattaa kuulla, kun jotakuta käsketään, että "olisit kiitollinen". Minua tämä sieppaa, sillä kiitollisuus on luonteeltaan yksityinen. Varmasti valtaosalla käskijöistä on hyvät tarkoitusperät, mutta syyllisyyden tunne ei ruoki kiitollisuuden tunteita minulla pätkän vertaa.

Tällä hetkellä olen kiitollinen:

1.) Että Mifongin perintö on saanut paljon arvioita ja palautetta, ja että siitä on pidetty.

2.) Että toinen käsikirjoitukseni on käytännössä valmis.

3.) Että työelämäni (ne kaikki kolme) pitävät minut toimeliaana ja leivässä, ja tarjoavat monenlaisia haasteita.

4.) Että olen vuodessa tutustunut lukuisiin kirjoittaviin ihmisiin, jotka tarjoavat tukea ja kannustusta uralla, joka entuudestaan oli aivan vieras.

5.) Että tarinat eivät ole hylänneet minua.

Minua kiinnostaisi kovasti tietää, mikä tekee kryptozoologi Magdalena Hain kiitolliseksi tai saa hänelle erityisen hyvän mielen. Haasteen saavat myös Anuh, Elina, Morre ja touhutonttu.

Vuosipäivä ja maistiaisia tulevasta

Aloitin Esikoiskirjailijan vuosi -blogin tasan vuosi sitten.

Ensimmäisen postauksen tunnelmat olivat odottavaiset. Esikoisen julkaisuun oli puoli vuotta ja monet asiat roikkuivat ilmassa. Arvaahan sen, mikä on tilanne nyt: odottamista. Sitä samaa odottamista, vuodenkin jälkeen.

Ehkä kärsimättömyydestä osa on karissut. Jännitän eri asioita nyt kuin silloin. Kirjallisella puolella on myös enemmän tekeillä ja suunnitteilla kuin viime syksyn alkuaskelmilla, joten ajatukset eivät kiinnity vain seuraavaan Mifonkiin. Hajontaa on enemmän ja se tuntuu hyvältä. Mikään ei ole yhden langan varassa ja jos yksi lanka katkeaakin, elämä jatkuu.

Odottaminen on osa arkea. Se on vain hyväksyttävä -- ehkä sitä on jopa syleiltävä. Romaanit ja kustannusprosessit ottavat aikansa ja sen sijaan, että tuskailisi yksittäisen projektinsa etenemistä, voi olla helpottavaa ja hedelmällisempää irrottautua hetkeksi, ellei kokonaan. Antaa ajatustensa levähtää, keskittyä johonkin muuhun, aloittaa uutta, nakertaa vanhaa: mikä milloinkin mielekkäimmältä tuntuu. Tänään nimittäin ymmärsin sen, että vaikka Mifongin perintö alkaa muuttua mielessäni utuiseksi, lämpimäksi muistoksi, saatan korjata tämän työni hedelmiä vielä vuosien ajan. Ei kirja vanhene niin kuin ihmisen mieli. Vaikka minä unohtaisinkin kirjoittamani, kirja ei lakkaa olemasta. (Sen osoitti muun muassa kujerruksia -blogin Linnea, joka tänään julkaisi arvionsa Mifongin perinnöstä.)

Tämä on 145. postaukseni. Alussa minua arvelutti mahtaisinko löytää mitään kiinnostavaa, mistä kirjoittaa blogiin. Ja silti monena päivänä viikossa mieltäni alkoi askarruttaa jokin kirjoittamiseen liittyvä seikka niin paljon, että halusin kirjoittaa siitä. Mukaan on mahtunut toki raportteja ja uutisointia, jotta muistaisin mitä tämän vuoden aikana on tapahtunut ja milloin. Ehdottomasti antoisinta on kuitenkin ollut keskustelu ja ajatustenvaihto. Haluan kiittää lämpimästi kaikkia, jotka ovat tänne kommentoineet! Te olette luoneet ilmapiirin, joka on  muodostunut minulle hyvin tärkeäksi.

Esikoiskirjailijan vuosi ei kuitenkaan ole vielä ohi. Se jatkuu, kunnes seuraava Mifonki tumpsahtaa painokoneesta lukijoiden plarailtavaksi. Ja sekös vasta jännittävää tulee olemaan!

Yksivuotissyntymäpäivän kunniaksi (miksi muuten puhumme "synttäreistä" monikossa, ikään kuin olisi kyse useammasta kuin yhdestä päivästä, yhdestä hetkestä?), annan teille makupalan tulevasta.

***

Linn Rondestani katsoi karttaa, joka oli viilletty puukolla tuohenpalan pintaan. Rankkasade kohisi katoilla ja tiellä hänen takanaan virtasi nopeajuoksuisia puroja. Lumisateet olivat muuttuneet hyiseksi vedentuloksi kun hän oli ylittänyt etelärajan Kumarindiliin neljä päivää sitten. Valkoinen hämäryys, joka oli levännyt Merontesin kukkuloiden välillä, oli vaihtunut pimeyteen, joka veti vertoja Sudhaerin yölle. Tässä maassa hän ei ollut nähnyt aurinkoa.

Oli iltapäivä, mutta taivasta katsomalla sitä ei tiennyt. Pilvet vyöryivät paksun savun lailla, mustareunaisina. Tien viertä noudatteleva kyläpahanen vaikutti lähes autiolta. Vain muutaman talon ikkunassa erottui liekin kajo, ulkosoihdut oli sade sammuttanut jos niitä koskaan oli sytytettykään. Vaaleaksi kalkittu mökki, jonka edessä hän nyt seisoi, oli yksi niistä, joista valoa ei näkynyt.

Linn laskeutui ratsailta ja tunsi hevosen lämmön katoavan jalkojensa alta. Tamma ravisti päätään sateesta lannistuneena, harja riippui rotanhäntinä. Satulan nahka oli tummunut mustaksi. Linn sitoi tamman kiinni käppyräiseen omenapuuhun talon edustalla ja koputti oveen, jonka pielistä maali oli hilseillyt. Toive kuivasta ja lämpimästä ehti käydä monta kertaa hänen mielessään ennen kuin ovi avautui.

Raosta tihrusti kumara ihmisen hahmo.

”Iltaa taloon”, Linn toivotti kauppakielellä.

Uurteiset kasvot kääntyivät katsomaan hänen tammaansa.

”Onko tämä vanhan Mgiran talo?”

Vanhus loi häneen kummallisen kipakan katseen, vetäytyi oven raosta ja hetken odotettuaan Linn päätteli sen olevan kutsu käydä sisään.

Linn pyyhkäisi rapapaakut saappaistaan porraskiveen ja astui sisään itsekseen mutisten. Mökissä oli hyvin hämärää, mutta lämmintä. Keskiosan valtavassa tulisijassa hiilet hehkuivat oransseina silminä ja märät vaatteet Linnin yllä alkoivat painaa kuin kylmät kivilaatat.

”Ovi kiinni, ettei lämpö karkaa”, vanhus raakahti.

   - J.S. Meresmaa, Mifongin aika, toinen osa, luku 3. (Tulossa 2013)

Lukijapalaute esikoiskirjailijan näkökulmasta

Viime aikoina olen ajatellut paljon lukijapalautetta ja sen vaikutusta kirjoittamiseen.

Kuten olen varmaan aiemmin jo kirjoittanut, on aivan eri asia saada palautetta keskeneräisestä työstä kuin valmiista. Julkaistusta kirjasta saatu palaute auttaa hahmottamaan jossain määrin, mistä lukijat pitivät ja mistä eivät pitäneet. Tähän kuitenkin vaikuttaa se, kuinka monelta taholta kuulee samasta asiasta: on eri asia sanooko kymmenen ihmistä vai yksi, että henkilö B ei ollut uskottava tai että juonessa oli logiikkavirhe.

Kirjailija voi olla erehtyväinen, mutta niin voi olla lukijakin. Jokainen muodostaa lukemastaan oman mielipiteensä, johon vaikuttaa paljon kirjailijasta riippumattomia seikkoja: aikaisemmat luetut kirjat (lukuhistoria), mieliala, odotukset, ennakkoluulot ja -käsitykset, toisten mielipiteet ja arviot, ympäristö (onko hälyä, keskeytyksiä, rauhattomuutta), väsymys. Jokainen lukijapalaute on varmasti rehellinen palaute, mutta kirjailijan täytyy suodattaa.

Voisin sanoa suoraan, että lukijapalaute ei muuta sitä mitä tai miten kirjoitan. Se on totta siltä osin, että kirjoittaja kirjoittaa aiheesta, joka häntä itseään kiehtoo niin paljon, että siitä on pakko kirjoittaa. Siihen haluaa panostaa, uhrata aikaansa; hikeä, verta ja kyyneleitä. Ulkopuolelta voi tulla pyyntöjä, että kirjoita tästä tai tuosta, mutta jollei aihe saa vastakaikua kirjoittajan luissa ja ytimissä, kynnys aloittaa kirjoittaminen pysyy muurin korkuisena. Se, miten kirjoitan, tulee puolestaan niin syvältä selkärangasta, että vaikka lopputulosta voi hioa, leikata ja kiillottaa, oma ydin säilyy aina. Se on kirjailijan omaäänisyyttä -- toisilla kovaäänisempää, toisilla hiljaisempaa. Joillain ehkä jopa muunneltavissa, mutta ei ulkopuolisesta painostuksesta vaan sisäisestä pakosta.

Mutta -- ja tässä tuleekin nyt tärkeä "mutta" -- lukijapalaute vaikuttaa siihen, millainen olen kirjailijana ja olenko sellainen ollenkaan. Kirja, jolla ei ole lukijaa, ei ole olemassa. Ja ellei ole kirjaa, ei ole kirjailijaa.

(Tässä kohtaa minulle tulee mieleen, että kirjailija on tavallaan ammattirooli, jokin sisäinen osa minuutta, varjoihminen, jonka olemassaolo on häilyvää ja silti sielussa syvällä. Jos saisin olla kokopäiväisesti kirjailija, muuttuisiko rooli, väistyisikö varjo, tulisiko minusta eheämpi. Lakkaisinko enää silloin olemasta kirjailija, jos minun kirjoittamaani ei lukisi kukaan?)

Ei tarvitse edes puhua rahasta. Kirjasta voidaan käydä vilkastakin keskustelua ja sitä saatetaan lukea paljon, mutta myydä silti melko vähän. Oma tilanteeni puolestaan on -- ja tulee jatkossa varmastikin olemaan -- etten saa elinkustannuksiani katettua kirjoittamisella. Kustantajan puolesta en osaa sanoa, milloin kirjat myyvät niin vähän, ettei sopimuksia enää synny. Varmaa kuitenkin on, että lukijapalaute ruokkii kirjailijan sielua vaikka ei suuta ruokkisikaan. Sitä tarkoitan kirjailijan olemassaololla.

Jos pidät kirjasta, kerro se.

Se on minun vilpitön toiveeni. Ellet kehtaa kertoa kirjailijalle, kerro kaverille. Kirjalla ei voi olla koskaan liikaa lukijoita.

Minkälaista lukijapalautteen sitten pitäisi olla? Onko järjetöntä sanoa kirjailijalle vain, että "tää oli kiva, pidin tästä" tai "ei ollut mun juttu"? Eikö palautteen pitäisi olla kehittävää, pitäisikö siitä osata sanoa jotain hienoa?

Ei mielestäni. Kaikki palaute on tärkeää, jopa se negatiivinenkin. Pahinta kirjailijan näkökulmasta on kirja, josta kukaan ei sano mitään. Tulee tunne, kuin olisi synnyttänyt rakkaudella ja vaivalla maailmaan jotain kuollutta. Silloin tulee suru.

***

Olen saanut lukijapalautetta esikoisestani mukavasti -- enkä vain blogien kautta. Ne ovat vahvistaneet omaa näkemystäni siitä, että tämänkaltaiselle kotimaiselle fantasialle löytyy kyllä lukijoita: kunhan heidät ensin tavoittaa ja kunhan he voittavat ennakkoluulonsa suomalaista fantasiaa (tai ylipäätään fantasiaa) kohtaan. Mielenkiintoista on se, että kirjoitan sarjaa. Millä tavalla lukijoiden mielipiteet muuttuvat uusien osien myötä? Tuleeko pettymyksiä vai paraneeko ensimmäinenkin osa heidän mielessään? Entä mitä tapahtuu sitten, kun sarja on valmis? Minkälainen kokemus siitä lukijoille lopulta jää?

On kuitenkin niin, että olen tarinan orja yhtä lailla kuin herra. Joitain asioita ei voi muuttaa. Mifonkien tarinan kirjoitan niin kuin se mielessäni on syntynyt ja tyylillä, joka minulle on ominta. Kirjoitan edelleen ensisijaisesti itselleni. Tänne lukijapalaute ei yllä, sillä tarinan ääni on voimakkain. Kustannustoimittaja ja esilukijat auttavat muokkaamaan kokonaisuudesta eheän ja lukijakelpoisen.

Lukijoille jää tehtäväksi herättää kirja eloon.

Kirjan aika ja makeaa mahan täydeltä

Eilen käväisin Hämeenlinnassa nostamassa maljan Arvin päivän kunniaksi. Paikalla oli kustantamon väki ja lukuisa joukko kirjailijoita ja kuvittajia ja kääntäjiä. Ilta oli mahdottoman mukava, keskusteltavaa pöytäseurueen kanssa riitti, ja Kirjan ajan yhteishaastattelu Kariston lavalla sujui mallikkaasti siitä huolimatta, että aikaa oli reilu puoli tuntia ja meitä kirjailijoita yhdeksän. Iltaa kohti yltynyt migreenityyppinen päänsärky aiheutti tosin muistiongelmia jälkeen päin, mutta kuuntelemassa olleet kollegat vakuuttelivat minun puhuneen lavalla ihan järkeviä. (Uskoisiko tuota. Että puhuisin joskus järkeviä.)

Oli kuitenkin todella mukava tavata uusia ihmisiä ja vanhoja tuttuja! Kirjaostoksiltakaan ei voinut välttyä, sillä Kuparisaaritrilogian toinen osa Korkea puoliso, oli juuri ilmestynyt.

Ehdin illan aikana keskustelemaan onneksi myös kustannustoimittajani kanssa eräästä Mifonki-sarjaan liittyvästä rakenneseikasta, joka on mietityttänyt minua pidemmän aikaa. Sain eväitä ja varmuuden siitä, että suunta, joka on kirkastunut koko ajan enemmän mielessäni, kestää kokeilun. Nyt vain peukut ja isovarpaat pystyyn, että tipahtaisi apuraha, joka mahdollistaisi romaaniin syventymisen.

Jo nyt on niin vahva halu kirjoittaa.

***

Aamulehti julkaisi Mifongin perinnön arvion eilen nettilehdessä. Painetussa se oli keskiviikkona kirjailijahaastattelun kera. Kotikaupungin ykköslehti -- kylläpä lämmitti mieltä!