Joskus käsikirjoitukseen ilmestyy takku. Takku on eri asia kuin blokki tai umpikuja tai silkka saamattomuus, mutta joskus se ilmenee niiden kylkiäisenä hyvin ovelasti ja saattaa olla osa isompaa ongelmavyyhtiä.
Minä tunnistan takun seuraavista merkeistä:
- Tarina etenee, vaikka saattaakin vähän nykiä (ei siis ole blokki tai umpikuja).
- Kirjailijan otsaan ilmestyy tavanomaista syvempi ryppy ja rinnassa alkaa kaiherrus, joka kertoo epäsynkasta. Jokin on pielessä.
- Ne raiteet, jotka juonen kuljetukselle on latonut, alkavat hämärtyä. Enää ei ole varma, kulkeeko juna oikeilla raiteilla. (Joskus juna lähtee väärille raiteille, jotka lopulta paljastuvatkin oikeiksi raiteiksi. Tämän erotan tunteen perusteella. Oikeilleväärille raiteille lipsahdettaessa veturi huutaa riemukasta tuut-tuut -torvea ja kirjailijalta lirahtaa pieni ilopissa, mutta väärilleväärille raiteille mentäessä jokin painaa koko ajan henkistä jarrua.)
Takku selvitetään seuraavalla tavalla:
1. Paikallistetaan takku. Takku on yleensä jokin melko pieni, unohdettu yksityiskohta tai rautalanka tai sävy. Se löytyy parhaimmin niin, että muistelee missä kohdin käsikirjoitusta raiteet alkoivat kadota sumuun. Missä kohdin alkoi kaiherrus. Minkä juonen, kenen henkilöhahmon kehityksen raiteet ovat ne, joita ei enää kunnolla näe? Joskus täytyy ottaa koko nippu käsiin ja käydä käsikirjoitus ajatuksella läpi. Alusta loppuun, juuresta latvaan.
2. Avataan takku. Kun takku on paikallistettu, se pitää setviä. Tavallisesti selviää lisäyksin ja poistoin tai sävyä ja tunnelmaa muuttamalla. Eli toisin sanoen: uudelleen kirjoittamalla. Tässä vaiheessa yleensä on selvää, miten takku avataan, sillä muuten olisi epävarmaa, onko edes löytänyt oikeaa takkua.
3. Kammataan vielä kerran läpi. Takun selvittämisen jälkeen helpotus on kokonaisvaltainen. Se tuntuu sekä ruumiissa että mielessä että käsikirjoituksessa. Sumu on väistynyt ja raiteet näkyvät taas. Hyvin usein käy niin, että takun selvityksessä moni muukin asia kässärissä on selkiytynyt kirjoittajalle -- uudet oivalluksetkaan eivät ole tavattomia.
***
Minulla on ollut takkuja jokaisessa pitkässä käsikirjoituksessa. Vähän niin kuin pitkässä tukassa, niitä lienee vaikea välttää. Ja aivan kuten hiusten kohdalla, kampa on saksia parempi ratkaisu.
Kumpiakin olen kokeillut.
31.3.2016
26.3.2016
Fantasiasta ja kollektiivisesta muistista
Mifonki-sarjaa kirjoittaessani olen luonnollisesti miettinyt fantasian olemusta ja sitä, miksi koen juuri tämän fantasiatarinan kirjoittamisen niin mielekkääksi ja tärkeäksi. Miksi se on arvokasta kirjallisuutta? Mitä tahdon tarinallani viestiä?
Kirjan kirjoittamalla kirjailija pyrkii väistämättä dialogiin. Enkä tarkoita, että kirjailija itse haluaisi välttämättä ryhtyä juttusille lukijoiden kanssa, ei toki, vaan että kirja on se, joka keskustelee lukijan kanssa. Tarina syntyy jokaisen lukijan päässä uudelleen. Kirjailija on vain se tyyppi, joka sysää tarinan matkaan. Kirjailija on alkuräjähdys. Kirjailija on primus motor.
Mifonki-sarja on perimmältään minun kertomukseni siitä, mitä ihmiselämän dualistisessa keinussa tapahtuu: mitä merkitsee elämä, mitä kuolema. Mitä on rakkaus, mitä viha. Mikä on ihminen, mikä eläin. Mikä on totuus, mikä valhe.
Satujen varjo näkyy perinteisissä fantasiatarinoissa dualistisessa hyvän ja pahan taistelun muodossa. Uudempi fantasiakirjallisuus alkaa ravistaa tuon varjon kintereiltään. Mifonki-sarjassakin hyvä ja paha sekoittuvat. Henkilöhahmot ovat kykeneviä tekoihin, jotka ajasta ja katsantokannasta riippuen näyttäytyvät joko hyvinä tai pahoina tai vähän kumpinakin. Aika muuttaa totuutta ja muisti muokkaa minuutta, eikä kaiken kaoottisuuteen ja hallitsemattomuuteen ole muuta hoitoa kuin yksilön kyky sopeutua kertomuksien avulla. Kertomukset ovat sekä sisäisiä että kulttuuriin sidottuja ja ammentavat myös kollektiivisesta muistista. Ne toimittavat niin turvarievun kuin suojakilven virkaa.
Kollektiivinen muisti on myyttejä, unia ja uskoa taikuuteen. Aivan pohjimmiltaan se on metafora. Fantasiakirjailija touhuaa juuri näillä kollektiivisen muistin seuduilla. Hän penkoo arkistoja, jotka ovat näkyviä vain mielikuvituksen silmille. Hän kertoo tarinoita, jotka luovat kehyksen koko ihmiskunnalle, kun taas realismia kirjoittava tapaa liikkua maastossa, joka on yksilöity joko tiettyyn aikakauteen tai henkilöön. Näin tarkasteltuna fantasian kirjallinen arvo asettuu mielestäni oikeaan kontekstiin. On järjetöntä puhua fantasiasta vähättelevästi ja nähdä arvoa vain realismiin pohjautuvassa kerronnassa. Niin paljon löytyy tarinoita, jotka täytyy kertoa jotta muistaisimme. Jotta ymmärtäisimme.
Muisti on sepitettä. Se on kertomus, jossa fakta ja fiktio asettuvat niin, että ihminen voi luoda uskottavia yhteyksiä ja merkityksiä ja kutoa lankoja maailmankaikkeutta kannattelemaan. Mielikuvitus puolestaan on muistin vallaton ja vähän ilkikurinen serkku. Mielikuvitusta vaalimalla me vaalimme kykyä kuvitella ja nähdä totuuksia, jotka niin helposti lipsuvat muistin kannakkeista, mutta mielikuvitus on myös portti menneisyyteen, josta ei ole jäänyt kirjallisia todisteita. Se on väylä, jota pitkin on mahdollista päästä tutkimaan ihmistä ilman ajankuvan kahleita ja itse valitsemistaan kulmista.
Mifonki-sarja on minun panokseni kollektiivisen muistin tarinakehykseen. Isoin ja eeppisin.
Kirjan kirjoittamalla kirjailija pyrkii väistämättä dialogiin. Enkä tarkoita, että kirjailija itse haluaisi välttämättä ryhtyä juttusille lukijoiden kanssa, ei toki, vaan että kirja on se, joka keskustelee lukijan kanssa. Tarina syntyy jokaisen lukijan päässä uudelleen. Kirjailija on vain se tyyppi, joka sysää tarinan matkaan. Kirjailija on alkuräjähdys. Kirjailija on primus motor.
Mifonki-sarja on perimmältään minun kertomukseni siitä, mitä ihmiselämän dualistisessa keinussa tapahtuu: mitä merkitsee elämä, mitä kuolema. Mitä on rakkaus, mitä viha. Mikä on ihminen, mikä eläin. Mikä on totuus, mikä valhe.
Satujen varjo näkyy perinteisissä fantasiatarinoissa dualistisessa hyvän ja pahan taistelun muodossa. Uudempi fantasiakirjallisuus alkaa ravistaa tuon varjon kintereiltään. Mifonki-sarjassakin hyvä ja paha sekoittuvat. Henkilöhahmot ovat kykeneviä tekoihin, jotka ajasta ja katsantokannasta riippuen näyttäytyvät joko hyvinä tai pahoina tai vähän kumpinakin. Aika muuttaa totuutta ja muisti muokkaa minuutta, eikä kaiken kaoottisuuteen ja hallitsemattomuuteen ole muuta hoitoa kuin yksilön kyky sopeutua kertomuksien avulla. Kertomukset ovat sekä sisäisiä että kulttuuriin sidottuja ja ammentavat myös kollektiivisesta muistista. Ne toimittavat niin turvarievun kuin suojakilven virkaa.
Kollektiivinen muisti on myyttejä, unia ja uskoa taikuuteen. Aivan pohjimmiltaan se on metafora. Fantasiakirjailija touhuaa juuri näillä kollektiivisen muistin seuduilla. Hän penkoo arkistoja, jotka ovat näkyviä vain mielikuvituksen silmille. Hän kertoo tarinoita, jotka luovat kehyksen koko ihmiskunnalle, kun taas realismia kirjoittava tapaa liikkua maastossa, joka on yksilöity joko tiettyyn aikakauteen tai henkilöön. Näin tarkasteltuna fantasian kirjallinen arvo asettuu mielestäni oikeaan kontekstiin. On järjetöntä puhua fantasiasta vähättelevästi ja nähdä arvoa vain realismiin pohjautuvassa kerronnassa. Niin paljon löytyy tarinoita, jotka täytyy kertoa jotta muistaisimme. Jotta ymmärtäisimme.
Muisti on sepitettä. Se on kertomus, jossa fakta ja fiktio asettuvat niin, että ihminen voi luoda uskottavia yhteyksiä ja merkityksiä ja kutoa lankoja maailmankaikkeutta kannattelemaan. Mielikuvitus puolestaan on muistin vallaton ja vähän ilkikurinen serkku. Mielikuvitusta vaalimalla me vaalimme kykyä kuvitella ja nähdä totuuksia, jotka niin helposti lipsuvat muistin kannakkeista, mutta mielikuvitus on myös portti menneisyyteen, josta ei ole jäänyt kirjallisia todisteita. Se on väylä, jota pitkin on mahdollista päästä tutkimaan ihmistä ilman ajankuvan kahleita ja itse valitsemistaan kulmista.
Mifonki-sarja on minun panokseni kollektiivisen muistin tarinakehykseen. Isoin ja eeppisin.
23.3.2016
Ei mitenkään voi olla keskiviikko
Viikko. Matiketopelasu. Tässä työn vaiheessa ihan triviaaleja yksiköitä nimeltään.
Jokainen niistä voi olla vapaapäivä -- tai tuplatyöpäivä. Ei voi etukäteen tietää. Jokainen alkaa samalla tavalla (ylös, kahvia, kone auki) ja päättyy samalla tavalla (tallennus, kone kiinni ja kynä käteen kirjoituspäiväkirjaa varten). Välissä voikin sitten tapahtua ihan mitä tahansa. Ihan. Mitä. Tahansa.
Sähköposteja, somehälyä, sopimusneuvotteluita, nokosia, uutisia, taustatutkimusta, ulkoilua. Järjetön inspiraatio.
Nyt voisi aivan hyvin olla sunnuntai. Tai perjantai. Viikonpäivien merkitykset ja tunnelmat kulkevat kirjoituskammioni ulkopuolella. Ikkunalasin läpi saatan nähdä niistä häivähdyksen, kun naapuri lähtee bilettämään tai töihin. Irtolainen. Se minä olen totutusta todellisuudesta.
Aika venyy, sitten supistuu. Mitä minä tein viime keskiviikkona? Ei mitään muistikuvaa. On tarkistettava päiväkirjasta. Aivosolukko on lukko. Lukittunut tarinaan. Muuta ei mahdu.
Mitä minä tässä huoneessa teen? Tulinko hakemaan jotakin?
Digitaalinen munakello laskee summaa pienemmäksi sekunti sekunnilta. Kun se soi, on pidettävä tauko. Venyteltävä, otettava askelia. Syötävä tai juotava tai joskus kumpiakin.
Hajamielisyys tarkoittaa, että mieli on monessa paikassa samaan aikaan. Keskittyä voi kuitenkin vain yhteen paikkaan kerrallaan, ja juuri nyt se on tässä. Äsken se oli tuolla. Yleensä se on siellä.
Nytkin se meni sinne. Tarinaan.
Palataan.
Jokainen niistä voi olla vapaapäivä -- tai tuplatyöpäivä. Ei voi etukäteen tietää. Jokainen alkaa samalla tavalla (ylös, kahvia, kone auki) ja päättyy samalla tavalla (tallennus, kone kiinni ja kynä käteen kirjoituspäiväkirjaa varten). Välissä voikin sitten tapahtua ihan mitä tahansa. Ihan. Mitä. Tahansa.
Sähköposteja, somehälyä, sopimusneuvotteluita, nokosia, uutisia, taustatutkimusta, ulkoilua. Järjetön inspiraatio.
Nyt voisi aivan hyvin olla sunnuntai. Tai perjantai. Viikonpäivien merkitykset ja tunnelmat kulkevat kirjoituskammioni ulkopuolella. Ikkunalasin läpi saatan nähdä niistä häivähdyksen, kun naapuri lähtee bilettämään tai töihin. Irtolainen. Se minä olen totutusta todellisuudesta.
Aika venyy, sitten supistuu. Mitä minä tein viime keskiviikkona? Ei mitään muistikuvaa. On tarkistettava päiväkirjasta. Aivosolukko on lukko. Lukittunut tarinaan. Muuta ei mahdu.
Mitä minä tässä huoneessa teen? Tulinko hakemaan jotakin?
Digitaalinen munakello laskee summaa pienemmäksi sekunti sekunnilta. Kun se soi, on pidettävä tauko. Venyteltävä, otettava askelia. Syötävä tai juotava tai joskus kumpiakin.
Hajamielisyys tarkoittaa, että mieli on monessa paikassa samaan aikaan. Keskittyä voi kuitenkin vain yhteen paikkaan kerrallaan, ja juuri nyt se on tässä. Äsken se oli tuolla. Yleensä se on siellä.
Nytkin se meni sinne. Tarinaan.
Palataan.
20.3.2016
Tulenkantajaehdokkaat (Vihtorin kirjamessuilla, osa 3)
Kuusi kirjaa ja kuusi naista. Vain yhden kirjassa päähenkilönä muu kuin nainen.
Markus Määttänen, Aamulehden kulttuuritoimituksen päätoimittaja ja yksi raatilaisista, julisti ehdokaslistan omasta mielestään kovimmaksi tähän astisista. Suomalainen modernismi on lopullisesti murtunut ja ei-realistisemmat lähestymistavat ja näkökulmat ovat tulleet jäädäkseen. Näissä ehdokasromaaneissa voisi tapahtua mitä tahansa.
Ehdokkaina Tulenkantaja-palkintoon olivat seuraavat kirjat:
Anneli Kanto: Pyöveli
Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta
Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat
Laura Lindstedt: Oneiron
Elina Hirvonen: Kun aika loppuu
Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä
Seuraavaksi kirjailijoita pyydettiin luonnehtimaan omaa kirjaansa. Aikaisemmin Kyröä oli pyydetty kertomaan omia tunnelmiaan ehdokkaista, ja liitän ne tähän samaan. (Ihan jokaista luonnehdintaa en ehtinyt kirjata ylös.)
Anneli Kanto kertoi Pyövelin saaneen alkusykäyksensä kysymyksestä "Mitä ihmiselle tapahtuu, jos hän joutuu tappamaan toisia ihmisiä ammatikseen?" Myös tapahtumaketjut, se miten yksi teko johtaa toiseen, kiehtoi häntä. Kyrö kiitteli Kannon romaanin kiinnostavia henkilöhahmoja ja piti Pyöveliä "perinteisimpänä hyvänä luettavana".
Iida Rauman romaani syntyi huolesta maailman tulevaisuudesta ja sen hallitsemattomuudesta. Kuinka voi elää, kun maailma on pelottava, hallitsematon ja alati muutoksessa? Kyrö kertoi ärsyyntyneensä romaanista aluksi, vaikka se imaisikin mukaansa. Hiljaiset hetket romaanin dialogeissa on merkitty "...", mikä aluksi hiersi Kyröä, mutta sitten hän ajatteli, että tämä on juuri sellaista, mitä matkitaan myöhemmin. Uudistavaa, erilaista. Seksistä ja matematiikasta -romaani oli Kyrön mielestä "ihanan ärsyttävä, helppolukuinen, orgaanista tavaraa, jossa on hauskuutta".
Selja Ahava on huomannut yhdistelevänsä mielellään keveitä ja raskaita aiheita kirjoissaan. Kuten Raumaa, Ahavaa on mietityttänyt elämän hallitsemattomuus, sen sattumat ja käsittämättömyys. Millaisia rakenteita voi luoda, jotta elämää pystyisi hallitsemaan? Kun elämä on niin hallitsematon, miten siitä voi selviytyä? Kyrö piti Taivaalta tippuvia asioita ehdokkaista dramaturgisesti tiiveimpänä. "Hämmästyttävällä tavalla hauska teos, hidasliikkeinen."
Laura Lindstedtin Oneironissa naiset opettelevat hyväksymään oman kuolemansa valkoisessa tilassa, jossa ei ole aikaa, ei kehoa, ei kipua. Kirjan aloittava luku, jossa yhdelle naisista annetaan orgasmi, oli Lindstedtille tärkeä, koska se muuten niin ruumiittomassa tilassa oli toisten naisten antama lahja, joka ikään kuin saattelee niin lukijan kuin päähenkilöt uudenlaiseen maailmaan. Kyrön kommenteista en ehtinyt kirjata kuin "jokainen sana hyvin harkittu".
Kun aika loppuu -romaanissa Elina Hirvonen halusi tutkia toivoa ja toivottomuutta. Jokaisen romaanin jälkeen hän on sanonut itselleen, että seuraavaksi kirjoittaisi jotain kevyempää ja iloisempaa, mutta kerta toisensa jälkeen rankat ja synkkäsävyiset aiheet ovat ilmestyneet käsikirjoitukseen. Minusta tämä on hieno esimerkki siitä, miten aihe valitsee kirjailijan, ei toisinpäin. Hirvonen totesi päätyneensä siihen havaintoon, että ei ole sellaisia olosuhteita, jotka täysin nujertaisivat ihmisen kyvyn hyvään. Kyrön mielestä Hirvosen romaani oli aiheiltaan todella mielenkiintoinen, ajatuksia herättävä ja tunnistettava.
Siiri Enorannan Surunhauras, lasinterävä käsittelee suuria ja tärkeitä teemoja, kuten rakkaus ja suru, mutta valitettavasti Enoranta pääsi vastaamaan aina viimeiseksi istumapaikkansa vuoksi, ja pariin kertaan tuli kokonaan sivuutetuksi. Niinpä seuraava osio on enemmän kudelma koko haastattelun aikana esiin tulleista asioista.
Markus Määttänen oli kovin ihastunut surukauriista, joka Enorannan luomassa maailmassa on myyttinen eläin, joka ilmestyy kertomaan lapselle kuinka paljon surua tämän on elämänsä aikana kohdattava. Tämä kohtalonomaisuus ja ylipäätään ihmisten kohtalon usko oli yksi Enorantaa kiehtoneista asioista, jotka johtivat romaanin syntymiseen. Kyrö sanoi Enorannan romaanissa olevan "ihan mielettömän hieno maailma" ja toivoneensa, että olisi lukenut tällaisen kirjan teininä. (Kyrö kertoi, ettei ole lukenut fantasiaa juurikaan edes nuorena, mutta että se harmittaa nyt.)
Myöhemmin myös Matti Posio luonnehti raatilaisten tuntoja Surunhauraasta siihen tapaan, että se olisi jollain tavalla vienyt heidät takaisin nuoren ihmisen maailmaan. Määttänen tähän kävi heti lisäämään, että fantasiakirjallisuudelle tekee vääryyttä lokeroida se jollekin ikäryhmälle. Ei tarvitse olla lapsi tai nuori lukeakseen fantasiaa, joka perimmältään on ajatonta. (Juuri näin! Ihmettelin tätä nuoruuslausuntoa, sillä Enorannan romaani käsittelee varsin aikuisia teemoja ja mukana on lapsinäkökulmien lisäksi myös monia aikuisten näkökulmia.)
***
Tulenkantaja-palkinto myönnettiin Iida Raumalle romaanista Seksistä ja matematiikasta. Onnea voittajalle! Kyrön voittajanjulkistuspuheesta poimin yhden lauseen: Seksistä ja matematiikasta -romaani näyttää, millä tavoin erilaisuus on itse asiassa tavanomaisuutta.
Onnittelut myös kaikille ehdokkaille, joista loputkin menevät must-read -listalle viuhahtaen!
Markus Määttänen, Aamulehden kulttuuritoimituksen päätoimittaja ja yksi raatilaisista, julisti ehdokaslistan omasta mielestään kovimmaksi tähän astisista. Suomalainen modernismi on lopullisesti murtunut ja ei-realistisemmat lähestymistavat ja näkökulmat ovat tulleet jäädäkseen. Näissä ehdokasromaaneissa voisi tapahtua mitä tahansa.
Ehdokkaina Tulenkantaja-palkintoon olivat seuraavat kirjat:
Anneli Kanto: Pyöveli
Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta
Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat
Laura Lindstedt: Oneiron
Elina Hirvonen: Kun aika loppuu
Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä
 |
| Selja Ahava, Iida Rauma ja Anneli Kanto. (c) J.S. Meresmaa |
Seuraavaksi kirjailijoita pyydettiin luonnehtimaan omaa kirjaansa. Aikaisemmin Kyröä oli pyydetty kertomaan omia tunnelmiaan ehdokkaista, ja liitän ne tähän samaan. (Ihan jokaista luonnehdintaa en ehtinyt kirjata ylös.)
Anneli Kanto kertoi Pyövelin saaneen alkusykäyksensä kysymyksestä "Mitä ihmiselle tapahtuu, jos hän joutuu tappamaan toisia ihmisiä ammatikseen?" Myös tapahtumaketjut, se miten yksi teko johtaa toiseen, kiehtoi häntä. Kyrö kiitteli Kannon romaanin kiinnostavia henkilöhahmoja ja piti Pyöveliä "perinteisimpänä hyvänä luettavana".
Iida Rauman romaani syntyi huolesta maailman tulevaisuudesta ja sen hallitsemattomuudesta. Kuinka voi elää, kun maailma on pelottava, hallitsematon ja alati muutoksessa? Kyrö kertoi ärsyyntyneensä romaanista aluksi, vaikka se imaisikin mukaansa. Hiljaiset hetket romaanin dialogeissa on merkitty "...", mikä aluksi hiersi Kyröä, mutta sitten hän ajatteli, että tämä on juuri sellaista, mitä matkitaan myöhemmin. Uudistavaa, erilaista. Seksistä ja matematiikasta -romaani oli Kyrön mielestä "ihanan ärsyttävä, helppolukuinen, orgaanista tavaraa, jossa on hauskuutta".
Selja Ahava on huomannut yhdistelevänsä mielellään keveitä ja raskaita aiheita kirjoissaan. Kuten Raumaa, Ahavaa on mietityttänyt elämän hallitsemattomuus, sen sattumat ja käsittämättömyys. Millaisia rakenteita voi luoda, jotta elämää pystyisi hallitsemaan? Kun elämä on niin hallitsematon, miten siitä voi selviytyä? Kyrö piti Taivaalta tippuvia asioita ehdokkaista dramaturgisesti tiiveimpänä. "Hämmästyttävällä tavalla hauska teos, hidasliikkeinen."
 |
| Siiri Enoranta, Elina Hirvonen ja Laura Lindstedt. (c) J.S. Meresmaa |
Laura Lindstedtin Oneironissa naiset opettelevat hyväksymään oman kuolemansa valkoisessa tilassa, jossa ei ole aikaa, ei kehoa, ei kipua. Kirjan aloittava luku, jossa yhdelle naisista annetaan orgasmi, oli Lindstedtille tärkeä, koska se muuten niin ruumiittomassa tilassa oli toisten naisten antama lahja, joka ikään kuin saattelee niin lukijan kuin päähenkilöt uudenlaiseen maailmaan. Kyrön kommenteista en ehtinyt kirjata kuin "jokainen sana hyvin harkittu".
Kun aika loppuu -romaanissa Elina Hirvonen halusi tutkia toivoa ja toivottomuutta. Jokaisen romaanin jälkeen hän on sanonut itselleen, että seuraavaksi kirjoittaisi jotain kevyempää ja iloisempaa, mutta kerta toisensa jälkeen rankat ja synkkäsävyiset aiheet ovat ilmestyneet käsikirjoitukseen. Minusta tämä on hieno esimerkki siitä, miten aihe valitsee kirjailijan, ei toisinpäin. Hirvonen totesi päätyneensä siihen havaintoon, että ei ole sellaisia olosuhteita, jotka täysin nujertaisivat ihmisen kyvyn hyvään. Kyrön mielestä Hirvosen romaani oli aiheiltaan todella mielenkiintoinen, ajatuksia herättävä ja tunnistettava.
Siiri Enorannan Surunhauras, lasinterävä käsittelee suuria ja tärkeitä teemoja, kuten rakkaus ja suru, mutta valitettavasti Enoranta pääsi vastaamaan aina viimeiseksi istumapaikkansa vuoksi, ja pariin kertaan tuli kokonaan sivuutetuksi. Niinpä seuraava osio on enemmän kudelma koko haastattelun aikana esiin tulleista asioista.
 |
| Raatilaismiehistöä. Jouko Jokinen, Erkki Kiviniemi, Tuomas Kyrö ja Matti Posio. (c) J.S. Meresmaa |
Markus Määttänen oli kovin ihastunut surukauriista, joka Enorannan luomassa maailmassa on myyttinen eläin, joka ilmestyy kertomaan lapselle kuinka paljon surua tämän on elämänsä aikana kohdattava. Tämä kohtalonomaisuus ja ylipäätään ihmisten kohtalon usko oli yksi Enorantaa kiehtoneista asioista, jotka johtivat romaanin syntymiseen. Kyrö sanoi Enorannan romaanissa olevan "ihan mielettömän hieno maailma" ja toivoneensa, että olisi lukenut tällaisen kirjan teininä. (Kyrö kertoi, ettei ole lukenut fantasiaa juurikaan edes nuorena, mutta että se harmittaa nyt.)
Myöhemmin myös Matti Posio luonnehti raatilaisten tuntoja Surunhauraasta siihen tapaan, että se olisi jollain tavalla vienyt heidät takaisin nuoren ihmisen maailmaan. Määttänen tähän kävi heti lisäämään, että fantasiakirjallisuudelle tekee vääryyttä lokeroida se jollekin ikäryhmälle. Ei tarvitse olla lapsi tai nuori lukeakseen fantasiaa, joka perimmältään on ajatonta. (Juuri näin! Ihmettelin tätä nuoruuslausuntoa, sillä Enorannan romaani käsittelee varsin aikuisia teemoja ja mukana on lapsinäkökulmien lisäksi myös monia aikuisten näkökulmia.)
***
Tulenkantaja-palkinto myönnettiin Iida Raumalle romaanista Seksistä ja matematiikasta. Onnea voittajalle! Kyrön voittajanjulkistuspuheesta poimin yhden lauseen: Seksistä ja matematiikasta -romaani näyttää, millä tavoin erilaisuus on itse asiassa tavanomaisuutta.
Onnittelut myös kaikille ehdokkaille, joista loputkin menevät must-read -listalle viuhahtaen!
 |
| Iida Rauma ja voittopuska. (c) J.S. Meresmaa |
Loppuhuomiona haluan jakaa jotain, mitä Jouko Jokinen, Aamulehden vastaava päätoimittaja, kertoi ehdokkaiden lukemisesta. Hän sanoi olevansa tyypillinen keski-ikäinen mies siinä suhteessa, että lukee valtaosin miesten kirjoittamia kirjoja. Ilman rooliaan raadissa hän tuskin olisi tullut lukeneeksi ehdokkaana olevia romaaneja. Jokinen kuulosti hyvin vilpittömältä ja vähän liikuttuneeltakin sanoessaan, että kokemus oli ollut silmiä avaava ja vaikuttava.
Täytyy sanoa, että kuulisin Jokisen ajatuksia tämän pohjalta enemmänkin, ja ennen kaikkea toivoisin näkeväni Aamulehdessä (tai muussa mediassa) huomioita, joita naisten kirjoittamia romaaneja poikkeuksellisesti lukenut mies tekee. Olisiko tässä tilaisuus Pojatkin lukee -kampanjaan osallistumiseen?
Itse olen vakuuttunut, että kirjallisuus muuttaa maailmaa. Ainakin sillä on kyky siihen. Mutta se oikeastaan edellyttää, että lukisimme laajasti, lukisimme kaikkia genrejä ja kaikkia lajeja, kansainvälisesti, eri näkökulmia, erilaisten ihmisten kirjoittamia, erilaisille ryhmille suunnattuja.
Mikä voisikaan olla turvallisempi tapa oppia ymmärtämään erilaisuutta ja toiseutta paremmin?
Kustantamo salkussa (Vihtorin kirjamessuilla, osa 2)
Tapahtumaraportti Vihtorin kirjamessuilta jatkuu!
(Edellisen osan pääset lukemaan tästä linkistä.)
Vihtorin kirjamessut jatkuivat osaltani klo 16, jolloin areenalle astui tämänvuotisen Tulenkantaja-palkinnon kummi ja palkintoraadin puheenjohtaja Tuomas Kyrö. Haastattelijana toimi Matti Posio. Hieman myöhemmin seuraan liittyi FILI:n johtaja Leena Majander. Käsittelen heitä yhdessä, sillä he puhuivat paljon samoista asioista.
Kyrö painotti ymmärrystä perspektiiveistä käännösten suhteen. Esimerkkinä hän antoi Unkarin-matkansa, jolloin hän meni tapaamaan kustantajaa, joka oli ostanut Kyrön romaanin käännösoikeudet. Suomessa lehdet revittelivät suurin piirtein maailman valloituksesta, mutta perillä Kyrölle kävi ilmi, että kustantamo sijaitsi yhden miehen salkussa. Hyvän miehen, ei siinä mitään, mutta jonkinlaista vauhtisokeutta ja kokoharhoja on ilmeisesti nähtävissä median suhtautumisessa silloin, kun suomalaisen kirjailijan kirjoja käännetään toisille kielille. Kilpailu ulkomailla on kovaa, kovempaa kuin kotimaisilla kirjamarkkinoilla.
Hän kummina toivoo voivansa auttaa edes joidenkin virheiden välttämisessä ja kiittelee käännösmarkkinoilta kokemusta kerryttäneiden kirjailijakollegoiden solidaarisuutta.
Kun Posio kysyi, mikä on eniten tarpeen, Kyrö vastasi että kirjailijalle tärkeintä on keskittyä kirjoittamiseen. Työ tapahtuu kellareissa, yksin. Menestystä ei voi ennakoida. Tätä painotti myös Leena Majander, mutta lisäksi hän kertoi kustantajien peukalotuntumasta ja siitä, ettei mitään ehdottomia sääntöjä ole. Kustannustoiminnan ydin on karsimisessa. On opittava sanomaan ei, ei, ei.
Joskus ihan tekniset syyt vaikuttavat käännösoikeuksien myymiseen: liian paksu kirja (kallista kääntää ja painaa), liian suuri back-list ilman mitään palkintoehdokkuuksia tai vakuuttavaa myyntimenestystä, liian umpisuomalainen aihe ulkomaisia markkinoita kiinnostaakseen. Silti mikään edellisistä ei ole ehdottomuus. Sääntöjä ei ole.
Yleisenä huomiona sen perusteella, minkälaisia kirjoja Suomesta viedään ulkomaille, Kyrö heitti että kauppansa vaikuttaisivat tekevän vakavat naiset ja humoristiset miehet.
Kysymykseen "Millainen kirja voi maailmalla menestyä" Majander vastasi vastakysymyksellä: Millä perustein sinä itse valitset sen, mitä haluat entuudestaan tuntemattomalta kirjailijalta lukea?
Kumpikin, sekä Kyrö että Majander, rummuttivat kääntäjien merkityksestä. Ilman laadukasta käännöstä kirja ei tavoita sitä, mitä kirjailija on kirjoittanut. Ilman hyviä kääntäjiä kirjat eivät lähde ulkomaille. Kyrö kertoi Mielensäpahoittajan englanninnoksesta. Sille oli mietitty jos jonkinlaista nimiväännöstä, mutta lopulta paras idea tulikin Dome Karukosken yhdysvaltalaiselta isältä, joka Karukosken mielestä kuului mielensäpahoittajien heimoon. "You should call him The Grump", oli isä sanonut. Kyröstä nimi oli ehdotuksista paras.
Majander sanoi, että Suomen etu käännösmarkkinoilla on tällä hetkellä se, ettei meillä ole leimaa. Meillä ei ole pohjoismaisen dekkaribuumin laahusta, sillä siihen kelkkaan emme oikein ehtineet mukaan. Vasta viime vuosina koko kirjallisuusväki on herännyt kirjavientiin ja sen merkitykseen ja mahdollisuuksiin.
Kyrökin sanoi, että uuden sukupolven kirjailijat ovat jo kansainvälisiä, he ovat jo maailmalla. (Tätä sanoi myös Majander.) Opiskelevat, asuvat, matkustavat -- internetin tarjoamista mahdollisuuksista puhumattakaan. Impivaarasta on lähdetty sekä fiktiossa että faktisesti. Pitää ajatella tarpeeksi isosti, ja tämä tuntuu uuden polven kirjailijoilta onnistuvan.
Mahdollisuudet kansainvälisyyteen ovat paremmat kuin koskaan ennen.
***
Ennen Tulenkantaja-palkintoehdokkaiden saapumista lavalle näytettiin ensimmäisen Tulenkantajapalkitun, hiljattain edesmenneen Seita Vuorelan lyhyt haastatteluvideo. Pätkä on kirjamuseo Pukstaavia varten tehty, ja se oli heiltä lainassa.
Turun kirjamessuilla käsivaralla kuvatulla videolla Vuorela kertoo, että Suomen vahvuus ulkomailla on meidän omaperäisyytemme sekä suullisten tarinoiden perinne moninaisine mytologisine aineksineen. Meidän tulisi vaalia suomalaista kirjallisuutta, päästä omille juurillemme ja löytää myös niiden tyttöjen ja naisten tarinat, jotka historiassa ovat jääneet vähemmälle huomiolle.
(Edellisen osan pääset lukemaan tästä linkistä.)
Vihtorin kirjamessut jatkuivat osaltani klo 16, jolloin areenalle astui tämänvuotisen Tulenkantaja-palkinnon kummi ja palkintoraadin puheenjohtaja Tuomas Kyrö. Haastattelijana toimi Matti Posio. Hieman myöhemmin seuraan liittyi FILI:n johtaja Leena Majander. Käsittelen heitä yhdessä, sillä he puhuivat paljon samoista asioista.
 |
| Tuoma Kyrö ja Leena Majander kattopeilin kautta kuvattuna. (c) J.S. Meresmaa |
Kyrö painotti ymmärrystä perspektiiveistä käännösten suhteen. Esimerkkinä hän antoi Unkarin-matkansa, jolloin hän meni tapaamaan kustantajaa, joka oli ostanut Kyrön romaanin käännösoikeudet. Suomessa lehdet revittelivät suurin piirtein maailman valloituksesta, mutta perillä Kyrölle kävi ilmi, että kustantamo sijaitsi yhden miehen salkussa. Hyvän miehen, ei siinä mitään, mutta jonkinlaista vauhtisokeutta ja kokoharhoja on ilmeisesti nähtävissä median suhtautumisessa silloin, kun suomalaisen kirjailijan kirjoja käännetään toisille kielille. Kilpailu ulkomailla on kovaa, kovempaa kuin kotimaisilla kirjamarkkinoilla.
Hän kummina toivoo voivansa auttaa edes joidenkin virheiden välttämisessä ja kiittelee käännösmarkkinoilta kokemusta kerryttäneiden kirjailijakollegoiden solidaarisuutta.
Kun Posio kysyi, mikä on eniten tarpeen, Kyrö vastasi että kirjailijalle tärkeintä on keskittyä kirjoittamiseen. Työ tapahtuu kellareissa, yksin. Menestystä ei voi ennakoida. Tätä painotti myös Leena Majander, mutta lisäksi hän kertoi kustantajien peukalotuntumasta ja siitä, ettei mitään ehdottomia sääntöjä ole. Kustannustoiminnan ydin on karsimisessa. On opittava sanomaan ei, ei, ei.
Joskus ihan tekniset syyt vaikuttavat käännösoikeuksien myymiseen: liian paksu kirja (kallista kääntää ja painaa), liian suuri back-list ilman mitään palkintoehdokkuuksia tai vakuuttavaa myyntimenestystä, liian umpisuomalainen aihe ulkomaisia markkinoita kiinnostaakseen. Silti mikään edellisistä ei ole ehdottomuus. Sääntöjä ei ole.
Yleisenä huomiona sen perusteella, minkälaisia kirjoja Suomesta viedään ulkomaille, Kyrö heitti että kauppansa vaikuttaisivat tekevän vakavat naiset ja humoristiset miehet.
 |
| Tuomas Kyrö. (c) J.S. Meresmaa |
Kysymykseen "Millainen kirja voi maailmalla menestyä" Majander vastasi vastakysymyksellä: Millä perustein sinä itse valitset sen, mitä haluat entuudestaan tuntemattomalta kirjailijalta lukea?
Kumpikin, sekä Kyrö että Majander, rummuttivat kääntäjien merkityksestä. Ilman laadukasta käännöstä kirja ei tavoita sitä, mitä kirjailija on kirjoittanut. Ilman hyviä kääntäjiä kirjat eivät lähde ulkomaille. Kyrö kertoi Mielensäpahoittajan englanninnoksesta. Sille oli mietitty jos jonkinlaista nimiväännöstä, mutta lopulta paras idea tulikin Dome Karukosken yhdysvaltalaiselta isältä, joka Karukosken mielestä kuului mielensäpahoittajien heimoon. "You should call him The Grump", oli isä sanonut. Kyröstä nimi oli ehdotuksista paras.
Majander sanoi, että Suomen etu käännösmarkkinoilla on tällä hetkellä se, ettei meillä ole leimaa. Meillä ei ole pohjoismaisen dekkaribuumin laahusta, sillä siihen kelkkaan emme oikein ehtineet mukaan. Vasta viime vuosina koko kirjallisuusväki on herännyt kirjavientiin ja sen merkitykseen ja mahdollisuuksiin.
 |
| Ehdokaskirjoja. (c) J.S. Meresmaa |
Kyrökin sanoi, että uuden sukupolven kirjailijat ovat jo kansainvälisiä, he ovat jo maailmalla. (Tätä sanoi myös Majander.) Opiskelevat, asuvat, matkustavat -- internetin tarjoamista mahdollisuuksista puhumattakaan. Impivaarasta on lähdetty sekä fiktiossa että faktisesti. Pitää ajatella tarpeeksi isosti, ja tämä tuntuu uuden polven kirjailijoilta onnistuvan.
Mahdollisuudet kansainvälisyyteen ovat paremmat kuin koskaan ennen.
***
Ennen Tulenkantaja-palkintoehdokkaiden saapumista lavalle näytettiin ensimmäisen Tulenkantajapalkitun, hiljattain edesmenneen Seita Vuorelan lyhyt haastatteluvideo. Pätkä on kirjamuseo Pukstaavia varten tehty, ja se oli heiltä lainassa.
Turun kirjamessuilla käsivaralla kuvatulla videolla Vuorela kertoo, että Suomen vahvuus ulkomailla on meidän omaperäisyytemme sekä suullisten tarinoiden perinne moninaisine mytologisine aineksineen. Meidän tulisi vaalia suomalaista kirjallisuutta, päästä omille juurillemme ja löytää myös niiden tyttöjen ja naisten tarinat, jotka historiassa ovat jääneet vähemmälle huomiolle.
19.3.2016
Hyvän kirjan takana on kiinnostava tekijä (Vihtorin kirjamessuilla, osa 1)
Tervetuloa tapahtumaraportin mukana Vihtorin kirjaston kirjamessuille 2016!
Sympaattiset kirjamessut perustettiin maailman pienimmiksi kirjamessuiksi, mutta kaikesta näkee, että nämä messut järjestetään suuresta rakkaudesta kirjoihin ja kirjallisuuteen. Tampereella, totta kai.
Legendaarisen Tammer-hotellin portsari Vihtori Heinosen mukaan nimetyt messut pidettiin tällä kertaa hotelli Ilveksen alakerran yökerhotiloissa. Hotelli Tammer on nimittäin remontissa. Yökerhotilat toimivat yllättävänkin hyvin pienten kirjamessujen tapahtumapaikkana. Tanssilattialle oli koottu katsomo, jonka kummankin puolen kiersi kirjamyyntipisteitä. Äänentoisto toimi, ja baarinkin puolelta pystyi seuraamaan ohjelmaa. Tunnelma oli vilkas ja tiivis, mutta ei ahdistava. Istumapaikat menivät kuitenkin kaikkein nopeimmille (tai niille, jotka joutuivat ohjelman välillä käymään puuteroimassa nenää).
Omalta osaltani messut alkoivat kahdeltatoista Osuuskumma-kustannuksen pöydän takana myyntihommissa. Pääsin seuraamaan sivukorvalla ensin Finlandia-voittaja Laura Lindstedtin haastattelua, sitten historijoitsija Teemu Keskisarjaa.
On antoisaa kuunnella haastatteluja, jotka ovat pidempiä kuin isojen kirjamessujen 20 min slotit, sillä tuntuu että kirjat jos mitkä tarvitsevat aikaa ja tilaa ympärilleen, jotta niiden maailmaa ja niiden herättämiä kysymyksiä pystyy avaamaan takakansitekstiä syvemmin.
Usein sanotaan, että kirja on tekijästään erillinen ja että kirjaa käsitellessä pitäisi unohtaa sen tekijä kokonaan, mutta asia ei ole niin yksioikoinen. Kukaan toinen ei kirjoittaisi niin kuin Laura Lindstedt kirjoittaa, eikä kukaan toinen niin kuin Teemu Keskisarja.
Kuten Tuomas Kyrö myöhemmin illasta sano: Hyvän kirjan takana on aina kiinnostava kirjailija.
***
Lindstedtin ja Keskisarjan haastattelut olivat erilliset ja perättäiset, mutta jälkeenpäin ne alkoivat keskustella mielessäni aiheesta, joka on spefikirjailijalle toistuvasti esiin nouseva: fiktio ja fakta, totuus ja taru. Se, miten fantasia on yhtä totta ellei joskus enemmän totta kuin realismi, ja miten fakta ja fiktio limittyvät ja muotoutuvat kokijasta riippuen. Miten kuviteltu muuttuu todeksi ja totuus paljastuu kuvitelluksi.
Lindstedtin Oneiron käsittelee kuoleman jälkeisiä sekunteja, jolloin seitsemän toisilleen entuudestaan vierasta naista jakaa saman valkoisen tilan ja opettelee hyväksymään kuolevaisuutensa.
Teemu Keskisarjan Kirves on dekkarimaisesti kirjoitettu elämäkerta Toivo Harald Koljosesta, jonka elämän ainoa merkittävä teko oli kuuden ihmisen joukkomurha.
Siinä missä Keskisarjan teos nojaa historijoitsijan tarkkuudella arkistojen ja pöytäkirjojen antiin, Oneironissa Lindstedt joutuu tekemään loikan kokonaan mielikuvituksen puolelle, sillä kuolemanjälkeisistä sekunneista ei ole olemassa dokumentaatiota.
Lindstedt kertoo mielikuvituksen olevan olennaisin osa ihmisyyttä. Keskisarja kertoo, ettei hänellä ole kykyä keksiä ja kuvitella; että hän voi kirjoittaa vain jo toisten todentamaa ja kirjoittamaa, eikä siksi tule koskaan kirjoittamaan proosaa.
Minusta tässä on kiehtova asetelma. Ei ole oikeaa tai väärää tapaa kertoa ja tehdä, on vain tapoja.
On onnellista, että voimme elää maailmassa, jossa kumpikin tapa lähestyä tarinoita on mahdollista ja jossa kumpikin koetaan tärkeäksi.
***
Nostan esille vielä muutaman haastatteluissa ilmi tulleen kiinnostavan asian.
Toisinaan kuulemma kysytään, miksi Lindstedtillä ei ole suomalaista naista päähenkilönä. Lindstedt ajatteli, että itse suomalaisena naisena sortuisi liian helppoihin tai ilmeisiin ratkaisuihin, jos kuvaisi suomalaista naista. Oneironin kirjoittaakseen hän koki vahvasti ulkopuolisuuden vaateen. Hänen tulisi kyetä katsomaan henkilöhahmoja niin kuin nämä katsovat kirjassa toisiaan: ulkopuolisin, vierain silmin.
(Aivan romaanin alkuvaiheissa Lindstedtillä oli seitsemän sijaan yhdeksän naista, joista toinen oli suomalainen ja toinen britti, mutta nämä karsiutuivat jo muistiinpanovaiheissa, eivätkä koskaan päässeet edes käsikirjoitukseen.)
Toiseen usein esitettyyn kysymykseen "Miksi kaikki kirjan päähenkilöt ovat naisia" Lindstedt vastasi (omin sanoin referoituna), että tutkiakseen toisilleen vieraiden naisten ryhmädynamiikkaa ja käyttäytymistä yhdenkin miehen paikalle tuominen muuttaisi valtasuhteita peruuttamattomalla ja ohittamattomalla tavalla. Se olisi väistämättä vienyt tarinan suuntiin tai johtanut tasoille, joihin Lindstedt ei sitä halunnut viedä.
Keskisarjalta puolestaan on kysytty, miksi hän kirjoittaa niin kamalan synkeistä aiheista. Keskisarja kertoi, että kirjoittaisi mielellään onnellisten ihmisten elämästä, mutta näistä vain ei tapaa jäädä tarpeeksi materiaalia, jonka pohjalta hän voisi näin tehdä.
Keskisarjaa haastatteli Vihtorin kirjamessujen tuottaja Minna Hyytiäinen, joka oli tehnyt mielenkiintoisen (mielikuvitusta kutkuttavan!) havainnon Kirvestä lukiessaan: yksi Koljosen vanginvartijoista oli nimeltään Vihtori Heinonen. Hän mietti, olisiko tämä Heinonen voinut olla sama Heinonen, jonka mukaan kirjamessut on nimetty, aikakausi nimittäin osuu kohdilleen. Keskisarjasta kyseessä olisi aikamoinen sattuma, mutta siinä mielessä se olisi mahdollista, että vanginvartija-Heinonen sai potkut (koska Koljonen siis karkasi), ja mikäpäs muu kuin portsarin pesti olisi entiselle vanginvartijalle sopiva.
Sympaattiset kirjamessut perustettiin maailman pienimmiksi kirjamessuiksi, mutta kaikesta näkee, että nämä messut järjestetään suuresta rakkaudesta kirjoihin ja kirjallisuuteen. Tampereella, totta kai.
Legendaarisen Tammer-hotellin portsari Vihtori Heinosen mukaan nimetyt messut pidettiin tällä kertaa hotelli Ilveksen alakerran yökerhotiloissa. Hotelli Tammer on nimittäin remontissa. Yökerhotilat toimivat yllättävänkin hyvin pienten kirjamessujen tapahtumapaikkana. Tanssilattialle oli koottu katsomo, jonka kummankin puolen kiersi kirjamyyntipisteitä. Äänentoisto toimi, ja baarinkin puolelta pystyi seuraamaan ohjelmaa. Tunnelma oli vilkas ja tiivis, mutta ei ahdistava. Istumapaikat menivät kuitenkin kaikkein nopeimmille (tai niille, jotka joutuivat ohjelman välillä käymään puuteroimassa nenää).
Omalta osaltani messut alkoivat kahdeltatoista Osuuskumma-kustannuksen pöydän takana myyntihommissa. Pääsin seuraamaan sivukorvalla ensin Finlandia-voittaja Laura Lindstedtin haastattelua, sitten historijoitsija Teemu Keskisarjaa.
On antoisaa kuunnella haastatteluja, jotka ovat pidempiä kuin isojen kirjamessujen 20 min slotit, sillä tuntuu että kirjat jos mitkä tarvitsevat aikaa ja tilaa ympärilleen, jotta niiden maailmaa ja niiden herättämiä kysymyksiä pystyy avaamaan takakansitekstiä syvemmin.
Usein sanotaan, että kirja on tekijästään erillinen ja että kirjaa käsitellessä pitäisi unohtaa sen tekijä kokonaan, mutta asia ei ole niin yksioikoinen. Kukaan toinen ei kirjoittaisi niin kuin Laura Lindstedt kirjoittaa, eikä kukaan toinen niin kuin Teemu Keskisarja.
Kuten Tuomas Kyrö myöhemmin illasta sano: Hyvän kirjan takana on aina kiinnostava kirjailija.
***
Lindstedtin ja Keskisarjan haastattelut olivat erilliset ja perättäiset, mutta jälkeenpäin ne alkoivat keskustella mielessäni aiheesta, joka on spefikirjailijalle toistuvasti esiin nouseva: fiktio ja fakta, totuus ja taru. Se, miten fantasia on yhtä totta ellei joskus enemmän totta kuin realismi, ja miten fakta ja fiktio limittyvät ja muotoutuvat kokijasta riippuen. Miten kuviteltu muuttuu todeksi ja totuus paljastuu kuvitelluksi.
 |
| Laura Lindstedt. (c) J.S. Meresmaa |
Lindstedtin Oneiron käsittelee kuoleman jälkeisiä sekunteja, jolloin seitsemän toisilleen entuudestaan vierasta naista jakaa saman valkoisen tilan ja opettelee hyväksymään kuolevaisuutensa.
Teemu Keskisarjan Kirves on dekkarimaisesti kirjoitettu elämäkerta Toivo Harald Koljosesta, jonka elämän ainoa merkittävä teko oli kuuden ihmisen joukkomurha.
Siinä missä Keskisarjan teos nojaa historijoitsijan tarkkuudella arkistojen ja pöytäkirjojen antiin, Oneironissa Lindstedt joutuu tekemään loikan kokonaan mielikuvituksen puolelle, sillä kuolemanjälkeisistä sekunneista ei ole olemassa dokumentaatiota.
Lindstedt kertoo mielikuvituksen olevan olennaisin osa ihmisyyttä. Keskisarja kertoo, ettei hänellä ole kykyä keksiä ja kuvitella; että hän voi kirjoittaa vain jo toisten todentamaa ja kirjoittamaa, eikä siksi tule koskaan kirjoittamaan proosaa.
Minusta tässä on kiehtova asetelma. Ei ole oikeaa tai väärää tapaa kertoa ja tehdä, on vain tapoja.
On onnellista, että voimme elää maailmassa, jossa kumpikin tapa lähestyä tarinoita on mahdollista ja jossa kumpikin koetaan tärkeäksi.
***
Nostan esille vielä muutaman haastatteluissa ilmi tulleen kiinnostavan asian.
Toisinaan kuulemma kysytään, miksi Lindstedtillä ei ole suomalaista naista päähenkilönä. Lindstedt ajatteli, että itse suomalaisena naisena sortuisi liian helppoihin tai ilmeisiin ratkaisuihin, jos kuvaisi suomalaista naista. Oneironin kirjoittaakseen hän koki vahvasti ulkopuolisuuden vaateen. Hänen tulisi kyetä katsomaan henkilöhahmoja niin kuin nämä katsovat kirjassa toisiaan: ulkopuolisin, vierain silmin.
(Aivan romaanin alkuvaiheissa Lindstedtillä oli seitsemän sijaan yhdeksän naista, joista toinen oli suomalainen ja toinen britti, mutta nämä karsiutuivat jo muistiinpanovaiheissa, eivätkä koskaan päässeet edes käsikirjoitukseen.)
Toiseen usein esitettyyn kysymykseen "Miksi kaikki kirjan päähenkilöt ovat naisia" Lindstedt vastasi (omin sanoin referoituna), että tutkiakseen toisilleen vieraiden naisten ryhmädynamiikkaa ja käyttäytymistä yhdenkin miehen paikalle tuominen muuttaisi valtasuhteita peruuttamattomalla ja ohittamattomalla tavalla. Se olisi väistämättä vienyt tarinan suuntiin tai johtanut tasoille, joihin Lindstedt ei sitä halunnut viedä.
 |
| Teemu Keskisarja. (c) J.S. Meresmaa |
Keskisarjalta puolestaan on kysytty, miksi hän kirjoittaa niin kamalan synkeistä aiheista. Keskisarja kertoi, että kirjoittaisi mielellään onnellisten ihmisten elämästä, mutta näistä vain ei tapaa jäädä tarpeeksi materiaalia, jonka pohjalta hän voisi näin tehdä.
Keskisarjaa haastatteli Vihtorin kirjamessujen tuottaja Minna Hyytiäinen, joka oli tehnyt mielenkiintoisen (mielikuvitusta kutkuttavan!) havainnon Kirvestä lukiessaan: yksi Koljosen vanginvartijoista oli nimeltään Vihtori Heinonen. Hän mietti, olisiko tämä Heinonen voinut olla sama Heinonen, jonka mukaan kirjamessut on nimetty, aikakausi nimittäin osuu kohdilleen. Keskisarjasta kyseessä olisi aikamoinen sattuma, mutta siinä mielessä se olisi mahdollista, että vanginvartija-Heinonen sai potkut (koska Koljonen siis karkasi), ja mikäpäs muu kuin portsarin pesti olisi entiselle vanginvartijalle sopiva.
Atorox-ehdokkuuksia
Perjantaina tuli julkiseksi vuoden 2016 Atorox-äänestyksen ehdokaslista. Ilokseni huomasin, että kaksi novelliani on mukana, lohikäärmetarina Hyvä emo ja rillumapunk-antologiassa ilmestynyt Pirunkeuhko.
Kokonaisuudessaan 19 ehdokkaan lista näyttää tältä:
***
Osuuskumma on listassa vahvasti edustettuna.
Ehdokasnovelleista 10 on julkaistu Osuuskumman antologiassa, 1 on julkaistu nettilehdessä ja 1 novellikokoelmassa. Osuuskumman kirjoittajia on kuitenkin edustettuna ainakin 14.
Mistä tämä kertoo? Suhmuroinnista?
No ei. Se kertoo siitä, että meidän julkaisuja luetaan. Ne tiedetään, tunnetaan ja niihin halutaan tutustua. Ennen kaikkea se kertoo kuitenkin siitä, että Osuuskummassa tehdään tällä hetkellä kovalaatuista spefinovellistiikkaa, ja että Osuuskumman kirjailijat ovat taitavaa ja kunnianhimoista porukkaa.
Olen meistä ihan hemmetin ylpeä. Kun katson tuota listaa, jonka novelleista olen suurimman osan lukenut, tiedän että tätä äänestystä ei ratkaise laatu vaan äänestäjien maku. Itse en kykenisi nostamaan tuolta yhtä ylitse muiden, sillä niin monta genreäkin on edustettuna.
Ehkä sinä kuitenkin pystyt? Äänestäjäksi ehtii vielä ilmoittautua, mutta on toimittava nopeasti! Ilmoittautuminen päättyy 21.3. Ohjeet löytyvät TSFS:n sivuilta kohdasta 2. Tutustu vuoden spefinovellien parhaimmistoon ja vaikuta!
Kokonaisuudessaan 19 ehdokkaan lista näyttää tältä:
Oskari Rantala: Didin historiat (Portti 4/14)
Iisa af Ursin: Tulevaisuus kello kolme (Portti 4/14)
Tuukka Tenhunen: Ugrilainen tapaus (Spin 4/14)
R. Sammallähde: Seitsemäs tytär (Ursula 1/15)
Aleksi Peura: Potilas P (Usva)
Jussi Katajala: Korkea kiertorata (Korpin silmät kaiken näkevät)
Anne Leinonen: Tilastollisesti syyllinen (Pienen rasian jumala)
Magdalena Hai: Kaunis Ululian (Kristallimeri)
Mikko Rauhala: Kobayashin vartija (Kristallimeri)
Jussi Katajala: Pohjoistuulen tuolla puolen (Kristallimeri)
J. S. Meresmaa: Hyvä emo (Käärmeenliekit)
Magdalena Hai: Hänen kuvansa (Käärmeenliekit)
Heikki Nevala: Rungot kuin siivekkäät käärmeet (Käärmeenliekit)
Janos Honkonen: Itse ilma syttyi tuleen (Käärmeenliekit)
J. S. Meresmaa: Pirunkeuhko (Rillumapunk)
Juha Jyrkäs: Turvapaikka (Rocknomicon)
Magdalena Hai: Vainaansuo (Rocknomicon)
Janos Honkonen: Maailmanlopun meininki (Rocknomicon)
Mia Myllymäki: Talven lapset (Supernova)
***
Osuuskumma on listassa vahvasti edustettuna.
Ehdokasnovelleista 10 on julkaistu Osuuskumman antologiassa, 1 on julkaistu nettilehdessä ja 1 novellikokoelmassa. Osuuskumman kirjoittajia on kuitenkin edustettuna ainakin 14.
Mistä tämä kertoo? Suhmuroinnista?
No ei. Se kertoo siitä, että meidän julkaisuja luetaan. Ne tiedetään, tunnetaan ja niihin halutaan tutustua. Ennen kaikkea se kertoo kuitenkin siitä, että Osuuskummassa tehdään tällä hetkellä kovalaatuista spefinovellistiikkaa, ja että Osuuskumman kirjailijat ovat taitavaa ja kunnianhimoista porukkaa.
Olen meistä ihan hemmetin ylpeä. Kun katson tuota listaa, jonka novelleista olen suurimman osan lukenut, tiedän että tätä äänestystä ei ratkaise laatu vaan äänestäjien maku. Itse en kykenisi nostamaan tuolta yhtä ylitse muiden, sillä niin monta genreäkin on edustettuna.
Ehkä sinä kuitenkin pystyt? Äänestäjäksi ehtii vielä ilmoittautua, mutta on toimittava nopeasti! Ilmoittautuminen päättyy 21.3. Ohjeet löytyvät TSFS:n sivuilta kohdasta 2. Tutustu vuoden spefinovellien parhaimmistoon ja vaikuta!
16.3.2016
Suomi-steampunk, nyt täällä!
Oolalaa ja jösses maar: Silintereitä ja siipirattaita on ilmestynyt! Tekijänkappaleet löysivät kätösiini tänä aurinkoisena maaliskuun päivänä.
Tuli kaunis, kaunis kuin koru.
Osallistuin antologiaan novellilla Unet jotka tekevät surulliseksi aamuisin.
Novellissa tehtaantyttö Eriika voittaa arpajaisista velopedin juuri syntymäpäiviensä alla. Pikakulkurista paljastuu maagisia ominaisuuksia. Hämähäkkejä alkaa näkyä kaikkialla. Kaiken kukkuraksi Eriikaa piinaavat unet, jotka tekevät surulliseksi aamuisin.
Vaan mikä ihme on mekanokki? Onko se tästä maailmasta laisinkaan?
Antologiassa on komea rivi kirjoittajia: Maija Haavisto, Magdalena Hai, Saara Henriksson, Irma Hirsjärvi, Taru Kumara-Moisio, Anne Leinonen, J.S. Meresmaa, Hanna Morre, Mia Myllymäki, Anni Nupponen, Mikko Rauhala, Christine Thorel ja Kari Välimäki.
Tuli kaunis, kaunis kuin koru.
Osallistuin antologiaan novellilla Unet jotka tekevät surulliseksi aamuisin.
Novellissa tehtaantyttö Eriika voittaa arpajaisista velopedin juuri syntymäpäiviensä alla. Pikakulkurista paljastuu maagisia ominaisuuksia. Hämähäkkejä alkaa näkyä kaikkialla. Kaiken kukkuraksi Eriikaa piinaavat unet, jotka tekevät surulliseksi aamuisin.
Vaan mikä ihme on mekanokki? Onko se tästä maailmasta laisinkaan?
 |
| Höyryä kansalle! (c) J.S. Meresmaa |
Antologiassa on komea rivi kirjoittajia: Maija Haavisto, Magdalena Hai, Saara Henriksson, Irma Hirsjärvi, Taru Kumara-Moisio, Anne Leinonen, J.S. Meresmaa, Hanna Morre, Mia Myllymäki, Anni Nupponen, Mikko Rauhala, Christine Thorel ja Kari Välimäki.
Kirjan voi ostaa muun muassa kustantamomme verkkokaupasta.
Nyt sain myös yhteiskuvaan kevättalven kansikaksoseni:
Ei muuta kuin uusien tarinoiden pariin!
Nyt sain myös yhteiskuvaan kevättalven kansikaksoseni:
 |
| (c) J.S. Meresmaa |
Ei muuta kuin uusien tarinoiden pariin!
15.3.2016
Lahjoista parhain
Voi ihmettä. Olen saanut lahjoista parhaimman.
Nimittäin kirjailija Taru Väyrynen on tehnyt analyysin Mifonki-sarjan myyteistä ja syvätasoista blogiinsa. Ihan äärettömän mielenkiintoista ja mahtavaa, mutta vetää myös nöyräksi. Enkä voi olla miettimättä: mitä jos kirjallisuuskritiikki olisi laajemminkin tällaista? Ooh, be still my heart!
Laitan tähän linkit blogikirjoituksiin siinä järjestyksessä, kun ne ovat ilmestyneet.
Suosittelen näitä luettavaksi heille
***
1. Mifongit ja minä
2. Myytit, jumalat ja mifongit
3. Ihminen, eläin, sebuia
4. Allegoria, muunneltu todellisuus ja kuvitelma yliluonnollisesta
5. Mifonki-sarja, yhteenveto
***
Lämpimimmät kiitokseni Tarulle tätäkin kautta!
Nimittäin kirjailija Taru Väyrynen on tehnyt analyysin Mifonki-sarjan myyteistä ja syvätasoista blogiinsa. Ihan äärettömän mielenkiintoista ja mahtavaa, mutta vetää myös nöyräksi. Enkä voi olla miettimättä: mitä jos kirjallisuuskritiikki olisi laajemminkin tällaista? Ooh, be still my heart!
 |
| Tarinoita ja ruusuja yhdistää kerroksellisuus. (c) J.S. Meresmaa |
Laitan tähän linkit blogikirjoituksiin siinä järjestyksessä, kun ne ovat ilmestyneet.
Suosittelen näitä luettavaksi heille
- jotka ovat lukeneet kaikki Mifonki-sarjan tähänastiset osat (Perintö, Aika, Mahti, Kätkemä)
- jotka eivät ole tutustuneet eivätkä aiokaan tutustua Mifonki-sarjaan, mutta joita kiinnostaa allegorioiden ja myyttien käyttäminen ja tasot fantasiakirjallisuudessa
- jotka ovat ehkä lukeneet joitakin Mifonkeja mutta eivät välitä spoilereista.
***
1. Mifongit ja minä
2. Myytit, jumalat ja mifongit
3. Ihminen, eläin, sebuia
4. Allegoria, muunneltu todellisuus ja kuvitelma yliluonnollisesta
5. Mifonki-sarja, yhteenveto
***
Lämpimimmät kiitokseni Tarulle tätäkin kautta!
11.3.2016
Vakaat päivät, vaihtelevat yöt
Yöt, jotka ovat minulle kutakuinkin sama asia kuin unet koska valvominen näin aamuvirkulle on tuskallista, ovat jännä juttu.
Toissa-aamuna heräsin keveänä, yöllä nähdyt kuvat ja tarinat virtasivat kevätpuron riehakkuudella. Aamu hengitti minua, minä aamua. Olin valmis. Valmis työhön, valmis päivään, valmis kaikkeen.
Vaan tänä aamuna olen täynnä hiekkaa. En muista uniani, muistan vain niiden painon. Se vetää minua alaspäin, silmät lupsuvat eikä kahvikaan nosta sellaista sykettä kuin tavallisesti. Ei nosta edes suupieliä.
Tunneissa mitattuna unen määrällä ei ole eroa.
Sormet naputtavat näppäimistöä silti, naputtavat tämän blogipostauksen ulkopuolellakin. Hitaasti mutta vakaasti tekstimassa kasvaa. Tykkään ajatella kasvien kautta: Päivämitta voi olla riippuvainen auringonpaisteesta, mutta vuodenajan vääjäämätöntä kulkua ei estä mikään. Talvi väistyy ja kevät koittaa siinä missä sinnikkyys voittaa epäilykset ja tarina saa muotonsa.
Itsetuntemus on kirjailijalle ensiarvoisen tärkeää. Omat tavat tehdä täytyy oppia, ja sitten täytyy oppia vielä sekin, että ne voivat vaihdella tarinan myötä. Luova työ on pelkkänä prosessinakin raskas ja vaativa. Lopputulosta ei auta tekovaiheessa liiaksi epäillä, ja siinä puolestaan avuksi tulee itseluottamus. Sekin on kirjailijalle tärkeää.
Niinpä joka päivä on nieltävä suullinen epäilystä, jotta jonakin viikkona ei hukkuisi vuoksen alle.
Kunnon yöunet ovat siinä puuhassa korvaamattomat.
Toissa-aamuna heräsin keveänä, yöllä nähdyt kuvat ja tarinat virtasivat kevätpuron riehakkuudella. Aamu hengitti minua, minä aamua. Olin valmis. Valmis työhön, valmis päivään, valmis kaikkeen.
Vaan tänä aamuna olen täynnä hiekkaa. En muista uniani, muistan vain niiden painon. Se vetää minua alaspäin, silmät lupsuvat eikä kahvikaan nosta sellaista sykettä kuin tavallisesti. Ei nosta edes suupieliä.
Tunneissa mitattuna unen määrällä ei ole eroa.
 |
| Ihmeitä niin kirja- kuin kukkamuodossa. (c) J.S. Meresmaa |
Sormet naputtavat näppäimistöä silti, naputtavat tämän blogipostauksen ulkopuolellakin. Hitaasti mutta vakaasti tekstimassa kasvaa. Tykkään ajatella kasvien kautta: Päivämitta voi olla riippuvainen auringonpaisteesta, mutta vuodenajan vääjäämätöntä kulkua ei estä mikään. Talvi väistyy ja kevät koittaa siinä missä sinnikkyys voittaa epäilykset ja tarina saa muotonsa.
Itsetuntemus on kirjailijalle ensiarvoisen tärkeää. Omat tavat tehdä täytyy oppia, ja sitten täytyy oppia vielä sekin, että ne voivat vaihdella tarinan myötä. Luova työ on pelkkänä prosessinakin raskas ja vaativa. Lopputulosta ei auta tekovaiheessa liiaksi epäillä, ja siinä puolestaan avuksi tulee itseluottamus. Sekin on kirjailijalle tärkeää.
Niinpä joka päivä on nieltävä suullinen epäilystä, jotta jonakin viikkona ei hukkuisi vuoksen alle.
Kunnon yöunet ovat siinä puuhassa korvaamattomat.
8.3.2016
Leivostaukoja maraton-matkalla
Tänään on ollut hyvä päivä. Ahkera kirjoitusaamu, lounas kollegan kanssa, pari kirpparilöytöä ja jaksoin käydä salillakin rehkimässä. Huippua, että tässä on vielä koko ilta aikaa hommille!
Ja kun kerran on naistenpäiväkin, kävin hakemassa leivokset lähileipomosta. Pakko arvostaa Suklaatornia ja Tissileivosta (jälkimmäisen nimen keksin kylläkin itse, hmm, mistäköhän).
 |
| (c) J.S. Meresmaa |
Kirjailijan täytyy osata iloita pienistä erävoitoista, kuten päivätavoitteen saavuttamisesta tai kuntonsa huolehtimisesta. Niin kuin olen sanonut, kirjailijuus on maraton-laji. Kovilla ovat niin nivelet kuin pää. Kirja on se, mikä pitää saattaa maaliin, ja siinä onnistumiseen tarvitaan monta pientä askelta ja vauhdin tahdistamista.
***
Ensi viikonloppuna on Jyväskylän kirjamessut, joissa minäkin olen myyntihommissa Osuuskumman ja Robustoksen yhteisosastolla. Kiva saada kevääseen vähän messupöhinää ja kollegoiden tapaamista!
Minua on hemmoteltu myös arvioilla.
Keskilinnan ritarit on luettu Vuorileijonan varjossa -blogissa. Erityisen makeaksi arvion tekee, että sen on kirjoittanut kirjailija, joka on mm. Kultainen Salama -sarjan takana. Rakastin sitä kirjasarjaa lapsena! Vau, siis V-A-U.
Käärmeenliekit-antologia on saanut kiitoksia Katvealue -blogissa, ja Hyvä emokin mainitaan.
2.3.2016
Työn touhussa
Ruuhka!
Joskus hommat kasautuvat. Projektit, joita on hissukseen edistänyt vuosien mittaan, saavuttavatkin kypsyyden samaan aikaan ja sitten paiskitaan hommia hikipäin.
Tällä hetkellä kirjoitankirjoitankirjoitan. Joka päivä. Se on isoin ponnistus seuraavan kahden kuukauden aikana.
Lisäksi tässä kuussa on kansisuunnittelua ja mitä ilmeisimmin yksi taitto.
Ja tänään putkahti postilaatikkoon mukava ja odotettu tiedosto: Naakkamestarin taittovedos. Miten sievä paketti siitä onkaan tulossa!
 |
| (c) J.S. Meresmaa |
Painostakin paukahtaa tässä kuussa jotain hyvin odotettua, nimittäin Osuuskumman kolmas steampunk-antologia Silintereitä ja siipirattaita. Sen ovat toimittaneet Anne Leinonen ja Mia Myllymäki.
Luvassa on nimenomaan Suomeen sijoittuvia tai suomalaisuudesta ammentavia steampunk-novelleja, joista yksi on omaa käsialaani: Unet jotka tekevät surulliseksi aamuisin. Myös kannen olen suunnitellut. Olen hyvin ylpeä tästä kokonaisuudesta! Hienoja novelleja!
Valoa hankipäiviin!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)