Helmi-Maaria Pisara kirjoitti blogissaan työyhteisön tärkeydestä, kirjailijapiirien ulkopuolelle jäämisestä ja vapaudesta, joka koituu kun lakkaa tavoittelemasta apurahaa, jonka saaminen on aina epävarmaa.
Koin hyvin vahvaa vastakaikua kirjoitukseen.
Kuluneen talven, kun olin vapaa (eli työtön) kirjoittaja, kaipasin kipeästi työyhteisöä. Sosiaaliset kontaktit samaa työtä tai samaa tarkoitusta varten työtä tekevien kanssa puuttuivat. Ne puuttuivat siitä huolimatta, että jos vuonna 2006 en tuntenut yhtään kirjailijaa henkilökohtaisesti, vuonna 2011 tunsin jo melkein kymmenen. (Kirjailijat ovat uskomattoman verkostoitunutta väkeä.) Mutta kuten ehkä on käynyt ilmi, kirjailijoiden ja runoilijoiden päivät vuosirytmeistä puhumattakaan kulkevat yleensä omia polkujaan ja valtaosa tekee sitä sivutyönä aikaisin aamulla, myöhään yöllä tai ruokatuntinsa aikana. Kadehtien luin Terhi Rannelasta, jolla on jaettu työhuone, minne mennä kirjoittamaan, ja työkavereita, joiden kanssa jakaa lounas. Hän kutsuu itseään osuvasti virkamieskirjailijaksi. Sellainen minäkin haluaisin olla. Aamulla kirjoittaisin, päivällä pitäisin pidemmän tauon ja illemmalla jatkaisin työntekoa, oli se sitten ajattelemista tai naputtelemista tai piirtämistä.
Onneksi avasin suuni, sillä sain Saara Henrikssonista viikoittaisen lounaskaverin. Se oli todellinen henkireikä. Jakaa kuulumisia, puhua kirjoittamisesta toisen kirjoittajan kanssa, päivittää tietojaan siitä, mitä kirjailijamaailmassa tapahtuu ja ihmetellä elämää. Sellaista tavallista, mitä työkaverin kanssa voisi kuvitella juttelevansa päivän mittaan.
Nyt ei enää noihin lounastapaamisiin ole aikaa, mutta minun käsitykseni työyhteisön tärkeydestä itselleni vahvistui entisestään. On oltava joku, joka ymmärtää työn luonteen ja tarjoaa omia näkemyksiään asioista. Ja kun ympärillä on kunnianhimoisia, innostuneita ja aikaansaavia ihmisiä, pääsee osallistumaan monenlaisiin projekteihin, joista muuten ei välttämättä edes kuulisi.
***
Apurahoista. Mitä minä niistä tietäisin? En vielä paljon mitään, koska tänä vuonna hain niitä ensimmäistä kertaa. Yksi kieltävä päätös on tullut, mutta ei sitä voi yllätykseksi sanoa. Kirjoitan viihdyttävää tekstiä, en mitään kirjallisuutta mullistavaa ja ennennäkemätöntä.
Huonoja puolia apurahattomuudessa tällä hetkellä:
- kirjoittamiseen käytettävä aika ja energia ovat säästökokoa
- ulkopuolisten päättäjien uskonpuute, joka pahimmassa tapauksessa muuntuu kirjailijan uskonpuutteeksi omaan työhönsä
- työskentelyaikojaan ei voi vapaasti valita
- ei lomia
Hyviä puolia apurahattomuudessa tällä hetkellä:
- ei ulkoisia rahaan sidoksissa olevia paineita kirjoittaa julkaisukelpoista tekstiä
- riippumattomuus ja vapaus (edelliseen kohtaan liittyen)
- vakaa toimeentulo, yleensä vielä parempikin (apurahat ovat pieniä), joten ei rahahuolia
- hieman naurettava tunne siitä, että pärjää omillaan, vaikka samalla tulee kutistaneeksi vakavaksi ammatikseen ajattelemansa työn harrastuksen tasolle
Tuleeko teille jotain lisättävää mieleen?
29.3.2012
Kirjailijuuden kylkiäisiä
Yhtäkkiä on postilaatikosta alkanut löytyä paksuja kirjeitä, joiden sisällä on ilmaisia kirjoja. Tänään hain postista yhden, joka ei mukamas ollut mahtunut postilaatikkoon, vaikka oikeasti olisikin, jos itellooneilla olisi lupa käyttää maalaisjärkeä.
Mistä on kyse?
No, lukupinoon tipahtelee tietenkin kollegoiden teoksia, joista tulevassa kirjamessupaneelissa puhutaan. Tuntuu oudolta saada veloituksetta ja yllätyksenä uudenuutukaisia kirjoja, joiden kansia ei ole kukaan avannut. Miten sen tunteekin sormissaan, sen pienen rasahduksen, kun kansi avataan ensi kertaa? Kerran luetun kirjan haistaa. Aistit kertovat, että näillä sivuilla on käyty jo. (Eikä siinä tietenkään ole mitään huonoa, tunnelma vain on eri.) Minussa riittää vielä paljon ihmetystä ilmaislukemistolle: ihanko oikeasti saan tämän? Omaksi?
Lukupinon päällimmäiseksi on siis kipuamassa Päivi Lukkarilan Kolmen ajan maa ja Hanna van der Steenin Kirous. Kirsti Ellilän Majavakevät tuli jo aiemmin, joten se on loppusuoralla. En muista, koska olisin viimeksi lukenut nuoremmille suunnattua fantasiaa. Aikuisten fantasiastakin on hivenen aikaa, joten kiinnostavia lukuhetkiä on tiedossa.
***
Kun mietin postaukselle otsikkoa, ajatuksissani käväisi sanapari "ammatin varjopuolet", joista vääntyi ehdotukseksi hetkellisesti "puoliammatin päiväpuolet". Sillä sitähän tämä kirjailijuuteni nyt on: puoliammatti. Vai voiko ihmiseen mahtua samanaikaisesti kaksi kokonaista ammattia?
Ehkä kysymys on tyhmä. Onhan meillä vaikka kuinka paljon esimerkkejä näyttelijä/laulaja/juontajista tai kirjailija/kääntäjä/toimittajista. Jokin ero kuitenkin on työn luonteissa. Laulaa ja näytellä voi samaan aikaan, eikä kirjailijuuskaan kai pääty, vaikka hetken aikaa tekisi käännöstöitä.
Harvemmin on tullut vastaan lääkäri/lakimies tai putkimies/kelloseppä.
Kyse lienee ennen kaikkea toimeentulosta. Jos ei yhdellä hommalla pärjää, on pakko tehdä toistakin.
Mistä on kyse?
No, lukupinoon tipahtelee tietenkin kollegoiden teoksia, joista tulevassa kirjamessupaneelissa puhutaan. Tuntuu oudolta saada veloituksetta ja yllätyksenä uudenuutukaisia kirjoja, joiden kansia ei ole kukaan avannut. Miten sen tunteekin sormissaan, sen pienen rasahduksen, kun kansi avataan ensi kertaa? Kerran luetun kirjan haistaa. Aistit kertovat, että näillä sivuilla on käyty jo. (Eikä siinä tietenkään ole mitään huonoa, tunnelma vain on eri.) Minussa riittää vielä paljon ihmetystä ilmaislukemistolle: ihanko oikeasti saan tämän? Omaksi?
Lukupinon päällimmäiseksi on siis kipuamassa Päivi Lukkarilan Kolmen ajan maa ja Hanna van der Steenin Kirous. Kirsti Ellilän Majavakevät tuli jo aiemmin, joten se on loppusuoralla. En muista, koska olisin viimeksi lukenut nuoremmille suunnattua fantasiaa. Aikuisten fantasiastakin on hivenen aikaa, joten kiinnostavia lukuhetkiä on tiedossa.
***
Kun mietin postaukselle otsikkoa, ajatuksissani käväisi sanapari "ammatin varjopuolet", joista vääntyi ehdotukseksi hetkellisesti "puoliammatin päiväpuolet". Sillä sitähän tämä kirjailijuuteni nyt on: puoliammatti. Vai voiko ihmiseen mahtua samanaikaisesti kaksi kokonaista ammattia?
Ehkä kysymys on tyhmä. Onhan meillä vaikka kuinka paljon esimerkkejä näyttelijä/laulaja/juontajista tai kirjailija/kääntäjä/toimittajista. Jokin ero kuitenkin on työn luonteissa. Laulaa ja näytellä voi samaan aikaan, eikä kirjailijuuskaan kai pääty, vaikka hetken aikaa tekisi käännöstöitä.
Harvemmin on tullut vastaan lääkäri/lakimies tai putkimies/kelloseppä.
Kyse lienee ennen kaikkea toimeentulosta. Jos ei yhdellä hommalla pärjää, on pakko tehdä toistakin.
27.3.2012
Töitä ja lähitulevaisuudenkuvia
Sain sitten töitä. Vakituista. Se tarkoittaa, että tästä eteenpäin kirjoitan joko päivätyön rinnalla tai apurahakausien turvin. Voi pojat, että olen tyytyväinen siitä, että mifonkisarja on niinkin pitkällä kuin se on! Toisen osan editointi ja muokkaus on helpompi toteuttaa muiden töiden rinnalla kuin tuoda uusi romaanikäsikirjoitus pohjamudista pinnalle.
Viime aikoina ei ole paljon kirjoituttanut. Alkanut päivätyö on vienyt kaikki mehut -- eräänä päivänä tuli tehtyä yksitoistatuntinen työpäivä, jonka jälkeen päässä pyörivät lauseiden sijaan pelkät silmät. Mutta kyllä kiire tästä vähän tasaantuu. Ainakin toivon niin. Sitä ennen on paras lähestyä luovaa puolta piirtämällä traileriin kuvamateriaalia, sillä kuvan tekeminen on jollain kummallisella tavalla rentouttavampaa kuin kirjoittaminen ja kynnys siihen on tällä hetkellä matalampi.
Mifongin perintö jonottaa painoon. Jos kaikki menee niin kuin pitää, se saadaan Tampereen kirjamessuille. Odotan messuja innolla, sillä se on jonkinlainen esikoisvuoden vedenjakaja: pitkä odotus päättyy. Kirja tulee viimein ulos ja aloittaa uuden elämän; sen, johon se on tarkoitettu. Kirjailijakin kokee ensimmäiset kirjamessuilunsa kotikentällä. Tästäkö se esikoiskirjailijan vuosi todellisuudessa alkaa?
Viime aikoina ei ole paljon kirjoituttanut. Alkanut päivätyö on vienyt kaikki mehut -- eräänä päivänä tuli tehtyä yksitoistatuntinen työpäivä, jonka jälkeen päässä pyörivät lauseiden sijaan pelkät silmät. Mutta kyllä kiire tästä vähän tasaantuu. Ainakin toivon niin. Sitä ennen on paras lähestyä luovaa puolta piirtämällä traileriin kuvamateriaalia, sillä kuvan tekeminen on jollain kummallisella tavalla rentouttavampaa kuin kirjoittaminen ja kynnys siihen on tällä hetkellä matalampi.
Mifongin perintö jonottaa painoon. Jos kaikki menee niin kuin pitää, se saadaan Tampereen kirjamessuille. Odotan messuja innolla, sillä se on jonkinlainen esikoisvuoden vedenjakaja: pitkä odotus päättyy. Kirja tulee viimein ulos ja aloittaa uuden elämän; sen, johon se on tarkoitettu. Kirjailijakin kokee ensimmäiset kirjamessuilunsa kotikentällä. Tästäkö se esikoiskirjailijan vuosi todellisuudessa alkaa?
24.3.2012
Vihtorin kirjamessut ja Kirsi Kunnas
Viikko sitten lauantaina kävin Vihtorin kirjamessuilla, jotka pidettiin Tampereella hotelli Tammerissa.
Tapahtuman mainostus oli melko pienimuotoista ja salamyhkäistä, mutta paikalla oli silti sopivasti väkeä (tilat eivät kuitenkaan ole huisin suuret, vaikkakin komeat). Ikäjakauma viittasi siihen, että sosiaalisessa mediassa tapahtumaa ei ollut juuri mainostettu.
Olin paikalla kolmen esiintymisen verran: Karo Hämäläisen, J.K. Ihalaisen ja Robert Meriruohon, ja lopuksi Kirsi Kunnaksen.
Viihdyin mainiosti kaikkien yllämainittujen parissa -- etenkin Hämäläisen finanssitrilleri Erottajan kirvoittama keskustelu oli kiinnostava -- mutta erityisen iloinen olen siitä, että jäin kuuntelemaan Kunnasta, vaikka alun perin suunnitelmani oli toisin.
Kirsi Kunnasta en ole käynyt kuulemassa aiemmin, joten en tiennyt ollenkaan mitä odottaa. Kun illan päätteeksi kävelin kotiin, minusta tuntui että olin kokenut jotain ainutlaatuista ja merkityksellistä. Välitön, huumorintajuinen ja aito -- sellainen on Kirsi Kunnas. Minun perspektiivini Suomen kirjallisuuden historiasta ja erilaisista kausista on valitettavan rajallinen. En ole koskaan opiskellut kirjallisuutta enkä suoraan sanoen ole ollut hirveän kiinnostunut siitä.
Oli siis enemmän kuin mielenkiintoista kuunnella kirjailijaa, joka on 1950-luvulta lähtien pyrkinyt uudistamaan suomalaisen kirjallisuuden kenttää. Reheväsanaisia ei-opettavaisia runoja lapsille, ajatella. Se oli silloin jotain erikoista. Kunnaksella on takanaan kirjailijan ura, joka on kestänyt yli kuusikymmentä vuotta: mitä kaikkea noihin vuosikymmeniin mahtuukaan! Jollain tavalla on helpompi käsittää, miksi taiteentekijöiden vähäisiäkin tuloja ruoskitaan julkisesti niinkin rajuin ottein, kun viime vuosina on nähty. Nykyisessä pikatalouden ja rahallisen hyödyn koodistoon perustuvassa maailmassa ei ole aikaa eikä kykyä nähdä kirjallisuuden ja muun taiteen merkitystä, joka voi tulla nähtäväksi yleensä vasta vuosikymmeniä jälkikäteen. Sijoitus taiteeseen on sijoitus tulevaisuuteen. Tämän sukupolven taiteentekijät eivät välttämättä tee sitä tämän hetkisten, maksavien, sukupolvien ymmärrettäväksi, vaan vasta seuraavien.
Kunnas sanoi runoudesta jotakuinkin näin: "Runous puhdistaa kielestä kaikki kalkkeutumat ja klikit, joita siihen ajan myötä on kertynyt. Runon muoto on sellainen, että se säteilee kirkkaimmin. Runous kulkee kielen uudistamisen etujoukossa. Proosa hitaampana tulee runouden jälkeen, se on panssarilaiva tykkeineen."
Illan myötä Kirsi Kunnas kertoi myös monia hauskoja anekdootteja elämästään. Tuomas Anhavalle hän oli helsinkiläisessä kahvilassa kirjailijoiden kerääntymisessä kerran esitellyt vastavalmistunutta runoaan, jossa eräs riimi menee näin: "olisinpa surkea, jos muistuttaisin kurkea". Anhava, joka edusti varsin erilaista näkemystä kieleen ja sen käyttöön, oli sovitellut nenällään keikkuvia silmälaseja ja tokaissut tähän tyyliin: "veisaisimpa virsiä, jos muistuttaisin Kirsiä". Tähän Kunnas oli vastannut: "jos muistuttaisin Tuomasta, lakkaisin lauluja luomasta."
Että näin. Kiitos järjestäjille tapahtumasta!
Tapahtuman mainostus oli melko pienimuotoista ja salamyhkäistä, mutta paikalla oli silti sopivasti väkeä (tilat eivät kuitenkaan ole huisin suuret, vaikkakin komeat). Ikäjakauma viittasi siihen, että sosiaalisessa mediassa tapahtumaa ei ollut juuri mainostettu.
Olin paikalla kolmen esiintymisen verran: Karo Hämäläisen, J.K. Ihalaisen ja Robert Meriruohon, ja lopuksi Kirsi Kunnaksen.
Viihdyin mainiosti kaikkien yllämainittujen parissa -- etenkin Hämäläisen finanssitrilleri Erottajan kirvoittama keskustelu oli kiinnostava -- mutta erityisen iloinen olen siitä, että jäin kuuntelemaan Kunnasta, vaikka alun perin suunnitelmani oli toisin.
Kirsi Kunnasta en ole käynyt kuulemassa aiemmin, joten en tiennyt ollenkaan mitä odottaa. Kun illan päätteeksi kävelin kotiin, minusta tuntui että olin kokenut jotain ainutlaatuista ja merkityksellistä. Välitön, huumorintajuinen ja aito -- sellainen on Kirsi Kunnas. Minun perspektiivini Suomen kirjallisuuden historiasta ja erilaisista kausista on valitettavan rajallinen. En ole koskaan opiskellut kirjallisuutta enkä suoraan sanoen ole ollut hirveän kiinnostunut siitä.
Oli siis enemmän kuin mielenkiintoista kuunnella kirjailijaa, joka on 1950-luvulta lähtien pyrkinyt uudistamaan suomalaisen kirjallisuuden kenttää. Reheväsanaisia ei-opettavaisia runoja lapsille, ajatella. Se oli silloin jotain erikoista. Kunnaksella on takanaan kirjailijan ura, joka on kestänyt yli kuusikymmentä vuotta: mitä kaikkea noihin vuosikymmeniin mahtuukaan! Jollain tavalla on helpompi käsittää, miksi taiteentekijöiden vähäisiäkin tuloja ruoskitaan julkisesti niinkin rajuin ottein, kun viime vuosina on nähty. Nykyisessä pikatalouden ja rahallisen hyödyn koodistoon perustuvassa maailmassa ei ole aikaa eikä kykyä nähdä kirjallisuuden ja muun taiteen merkitystä, joka voi tulla nähtäväksi yleensä vasta vuosikymmeniä jälkikäteen. Sijoitus taiteeseen on sijoitus tulevaisuuteen. Tämän sukupolven taiteentekijät eivät välttämättä tee sitä tämän hetkisten, maksavien, sukupolvien ymmärrettäväksi, vaan vasta seuraavien.
Kunnas sanoi runoudesta jotakuinkin näin: "Runous puhdistaa kielestä kaikki kalkkeutumat ja klikit, joita siihen ajan myötä on kertynyt. Runon muoto on sellainen, että se säteilee kirkkaimmin. Runous kulkee kielen uudistamisen etujoukossa. Proosa hitaampana tulee runouden jälkeen, se on panssarilaiva tykkeineen."
Illan myötä Kirsi Kunnas kertoi myös monia hauskoja anekdootteja elämästään. Tuomas Anhavalle hän oli helsinkiläisessä kahvilassa kirjailijoiden kerääntymisessä kerran esitellyt vastavalmistunutta runoaan, jossa eräs riimi menee näin: "olisinpa surkea, jos muistuttaisin kurkea". Anhava, joka edusti varsin erilaista näkemystä kieleen ja sen käyttöön, oli sovitellut nenällään keikkuvia silmälaseja ja tokaissut tähän tyyliin: "veisaisimpa virsiä, jos muistuttaisin Kirsiä". Tähän Kunnas oli vastannut: "jos muistuttaisin Tuomasta, lakkaisin lauluja luomasta."
Että näin. Kiitos järjestäjille tapahtumasta!
22.3.2012
Tässäkö se oli?
Mifongin perinnön taittoversio korjauksineen on nyt lähetetty kustannustoimittajalle. Mielessä kuiskii: tässäkö se oli; eikö minun enää tarvitse muokata ja viilata ja kiillottaa? Ja -- niin nurinkuriselta kuin se kuulostaakin -- onko todella nyt niin, että minun ei ole enää pakko lukea sitä?
Ehkä on epäviisasta kirjoittaa näin blogiinsa. Jokuhan voi vielä luulla, että en pidä kirjoittamastani tai että kirja ei ole lukemisen arvoinen. Voi, päinvastoin!
On vain niin, että olen tavallaan lukenut tätä samaa kirjaa vuodesta 2007 alkaen (silloin se alkoi olla jonkinlainen kokonaisuus). Kuusi vuotta samaa tarinaa, mutta useassa eri muodossa ja vähän vielä ekstrajuonenkäänteitä mukana. En millään jaksa uskoa, että seuraavien osien kanssa olisi yhtä työläs muokkaus edessä tai että odotus kovien kansien väliin pääsystä kestäisi yhtä pitkään. Vaikka mistäs sitä tulevaisuudesta tietää.
Tapasin tänään ensilukijani jäätelön merkeissä. Hän on toivonut kolmatta osaa luettavakseen innolla, joka ei voi olla tarttumatta minuun. Mitään ei ole tapahtunut kirjoitustyön osalta sitten joulukuun. Täytyisiköhän kurkistaa tänä iltana, mihin kolmannen osan kanssa jäinkään?
Joskus kirjoittajaa täytyy muistuttaa tarinan saattamisesta kirjalliseen muotoon, jotta se olisi halukkaiden luettavissa. Minulle on käynyt Mifongin mahdin kanssa vähän niin, että tarinan loppu on jäänyt kytemään vain omaan päähän. En ole tuntenut tarvetta naputella tapahtumia ylös. Kiirettäkään ei ole ollut.
Lieneekö mikään kuitenkaan kannustavampaa kuin lukijan vilpitön into ja toive jatkosta?
Ehkä on epäviisasta kirjoittaa näin blogiinsa. Jokuhan voi vielä luulla, että en pidä kirjoittamastani tai että kirja ei ole lukemisen arvoinen. Voi, päinvastoin!
On vain niin, että olen tavallaan lukenut tätä samaa kirjaa vuodesta 2007 alkaen (silloin se alkoi olla jonkinlainen kokonaisuus). Kuusi vuotta samaa tarinaa, mutta useassa eri muodossa ja vähän vielä ekstrajuonenkäänteitä mukana. En millään jaksa uskoa, että seuraavien osien kanssa olisi yhtä työläs muokkaus edessä tai että odotus kovien kansien väliin pääsystä kestäisi yhtä pitkään. Vaikka mistäs sitä tulevaisuudesta tietää.
Tapasin tänään ensilukijani jäätelön merkeissä. Hän on toivonut kolmatta osaa luettavakseen innolla, joka ei voi olla tarttumatta minuun. Mitään ei ole tapahtunut kirjoitustyön osalta sitten joulukuun. Täytyisiköhän kurkistaa tänä iltana, mihin kolmannen osan kanssa jäinkään?
Joskus kirjoittajaa täytyy muistuttaa tarinan saattamisesta kirjalliseen muotoon, jotta se olisi halukkaiden luettavissa. Minulle on käynyt Mifongin mahdin kanssa vähän niin, että tarinan loppu on jäänyt kytemään vain omaan päähän. En ole tuntenut tarvetta naputella tapahtumia ylös. Kiirettäkään ei ole ollut.
Lieneekö mikään kuitenkaan kannustavampaa kuin lukijan vilpitön into ja toive jatkosta?
19.3.2012
Kirjoittajan pulmia, osa 10. Miten luon hyvän hahmon?
Maailmasta löytyy paljon oppaita, joissa kokeneet kirjailijat neuvovat hahmonluomisessa. Tässä blogipostauksessa en käsittele aihepiiriä koko sen laajuudelta, mutta haluan kirjata itselleni ylös joitain huomioita, joita tähänastisen kirjoitustaipaleeni myötä on kertynyt.
Väitetään, että on henkilövetoisia tarinoita ja juonivetoisia tarinoita. Tämä on sikäli totta, että joskus romaanimittaisen teoksen juoni on automatka, junamatka -- jokin staattinen tila, jossa valtaosa tapahtumista tapahtuu päähenkilön pään sisällä. Juoni ei siis ole kummoinen, vaan kaikki jännite ja liike syntyy toisin keinoin. Juonivetoisia tarinoita löytyy paljon jännitys- ja trilleriosastolta, mutta on sanottava, että minun kohdallani melko harvassa ovat sellaiset kertomukset, jotka onnistuvat koukuttamaan ja painumaan mieleen, ellei henkilögalleriassa ole onnistuttu. Ihminen kiinnostaa ihmistä. Pääsääntöisesti.
Ei ole ollenkaan se ja sama, minkälaisen hahmon paperille räiskii. Uskaltaisin väittää, että oikein hyvän henkilön luominen on vaikein osuus kirjoittamisessa. Meillä on arkkityyppejä ja stereotyyppejä yltäkylläisesti, mutta niitä voi langeta käyttämään sellaisenaan vain tietoisena parodiana tai rikkoakseen lukijan odotukset onnistuneesti.
Minulla oli paljon työtä Mifongin perinnön hahmoissa. Ensinnäkin kirjoitin koko liuskaläjän ajattelematta ulkopuolista lukijaa sen kummemmin -- tarinahan oli minulle itselleni, joten tiesin kyllä ne hahmojen pohjaväreet ilman, että niitä olisi pitänyt paperille siirtää -- ja toiseksi henkilögalleria tällaisessa fantasiaepookissa on tuhti. Laskeskelin, että sarjan ensimmäisessä osassa henkilöitä on 17, eikä tässä luvussa ole kaikkia nimettömiä tai nimellisiäkään vähäisempiä sivuhahmoja. Kun toimijoita on paljon, vaarana on yksipuolisuus, kaksiulotteisuus ja kliseisyys.
Kaikissa lajityypeissä stereotypiat eivät ole paha asia. Ne täytyy vain osata muuntaa niin, että lukija löytää niistä yllätyksiä ja erheitä. Mifongin perinnössä päähenkilöinä on omapäinen prinsessa ja vaeltavaa elämää viettänyt Suuren hengen soturi. Kliseevalo vilkkuu, vai mitä? Uskoakseni vältin pahimmat karikot ja lukijat saavat paperinukkejen sijaan ihmisiä.
Hahmonrakennus vaatii työtä. Ihan ensimmäinen lähtökohta on tämä: elämässä on tunnettava itsensä ja kirjailijan on tunnettava hahmonsa. Tunne siis hahmosi. Tee niille taustatarina (tämän ei tarvitse näkyä käsikirjoituksessa). Jos sepittää edes mielessään mitä hahmolle on tapahtunut lapsuudesta tähän päivään, se avaa tarinaan uusia ovia, ikkunoita ja kellariluukkuja. Hahmolle täytyy antaa elämä, joka on muuallakin kuin kirjoittamassasi tarinassa.
Toinen asia, mikä valaistui minulle, kun annoin palautetta vuosia sitten eräästä tekstistä, oli kirjoittajan tunnesiteen merkitys. En tiedä, onko se välttämätön -- todennäköisesti ei -- mutta ainakin se silottaa matkalla monta kuoppaa. Ongelmani tämän palautetta kaipaavan tekstin kanssa oli, etten saanut henkilöihin mitään otetta. Minulle oli suoraan sanottuna yksi ja sama, mitä niille tarinassa tapahtuisi. Oivalsin klikin intuitiivisesti vasta palautetta antaessani. Muistan hyvin, kun puuskahdin hieman epätoivoissani kirjoittajalle, että "pidätkö sinä edes hahmoistasi". Nimittäin minä rakastan hahmojani silloinkin, kun vihaan niitä. En ole koskaan luonut yhtään hahmoa, johon minulla ei olisi tunnesidettä. On helppo uskoa, että hahmo, johon itse kykenee luomaan tunnesiteen, on sellainen, että toisetkin kykenevät siihen.
Tunteen ei saa antaa kuitenkaan huijata eikä hahmoa rakentaa vain sen varaan.
Seuraa toinen anekdootti. Eräissä sukujuhlissa innostuin kertomaan Mifongeista kiinnostuneelle yleisölle, ja siinä kirkassilmäisenä vaahdotessani henkilöistä (siinä on riskinsä, kun joku erehtyy osoittamaan kiinnostusta kirjoitusprosessia kohtaan) joku kysyi minulta, että kun kerran pidät niin paljon henkilöistäsi, eikö sinun tee mieli järjestellä kirjan tapahtumia niin, että niille käy aina hyvin. Päinvastoin! Mitä enemmän hahmosta pidän, sitä enemmän haluan sen kärsivän. Ottamatta kantaa luonteeni mahdolliseen sadistisuuteen, avaan tätä logiikkaa hieman: mitä enemmän hahmolla on vastoinkäymisiä, haasteita ja tiukkoja tilanteita, sitä ylpeämpi olen, kun se selviää niistä ja kasvaa henkilönä. Ellen kirjoittajana anna vastatuulta tarinoideni toimijoille, ne eivät kehity. Piste. Ja olisiko se nyt mielenkiintoista luettavaa, jos kaikilla menisi hyvin?
Lyhyesti: jos arvostaa hahmojaan, niille täytyy antaa haasteita.
***
Parasta hahmojen luomisessa on, että saa ikuisia ystäviä. Tämä voi jonkun korvaan kuulostaa hieman säälittävältä, mutta olen käynyt monta mielenkiintoista keskustelua ja jakanut monta naurua ja monta surua päässä luotujen hahmojen kanssa. Jotkut ovat olleet vain käymässä ja kuiskineet tarinoita elämästään (novellihahmoja) ja toiset ovat kanssani lopun ikää (romaanihahmot). Heidän äänensä, asentonsa ja asenteensa voin luoda eteeni milloin vain. Ainoa ero tosielämän ystävään on, että kun ojennan käteni ja hän ojentaa omansa, meidän kosketuksemme eivät kohtaa.
Väitetään, että on henkilövetoisia tarinoita ja juonivetoisia tarinoita. Tämä on sikäli totta, että joskus romaanimittaisen teoksen juoni on automatka, junamatka -- jokin staattinen tila, jossa valtaosa tapahtumista tapahtuu päähenkilön pään sisällä. Juoni ei siis ole kummoinen, vaan kaikki jännite ja liike syntyy toisin keinoin. Juonivetoisia tarinoita löytyy paljon jännitys- ja trilleriosastolta, mutta on sanottava, että minun kohdallani melko harvassa ovat sellaiset kertomukset, jotka onnistuvat koukuttamaan ja painumaan mieleen, ellei henkilögalleriassa ole onnistuttu. Ihminen kiinnostaa ihmistä. Pääsääntöisesti.
Ei ole ollenkaan se ja sama, minkälaisen hahmon paperille räiskii. Uskaltaisin väittää, että oikein hyvän henkilön luominen on vaikein osuus kirjoittamisessa. Meillä on arkkityyppejä ja stereotyyppejä yltäkylläisesti, mutta niitä voi langeta käyttämään sellaisenaan vain tietoisena parodiana tai rikkoakseen lukijan odotukset onnistuneesti.
Minulla oli paljon työtä Mifongin perinnön hahmoissa. Ensinnäkin kirjoitin koko liuskaläjän ajattelematta ulkopuolista lukijaa sen kummemmin -- tarinahan oli minulle itselleni, joten tiesin kyllä ne hahmojen pohjaväreet ilman, että niitä olisi pitänyt paperille siirtää -- ja toiseksi henkilögalleria tällaisessa fantasiaepookissa on tuhti. Laskeskelin, että sarjan ensimmäisessä osassa henkilöitä on 17, eikä tässä luvussa ole kaikkia nimettömiä tai nimellisiäkään vähäisempiä sivuhahmoja. Kun toimijoita on paljon, vaarana on yksipuolisuus, kaksiulotteisuus ja kliseisyys.
Kaikissa lajityypeissä stereotypiat eivät ole paha asia. Ne täytyy vain osata muuntaa niin, että lukija löytää niistä yllätyksiä ja erheitä. Mifongin perinnössä päähenkilöinä on omapäinen prinsessa ja vaeltavaa elämää viettänyt Suuren hengen soturi. Kliseevalo vilkkuu, vai mitä? Uskoakseni vältin pahimmat karikot ja lukijat saavat paperinukkejen sijaan ihmisiä.
Hahmonrakennus vaatii työtä. Ihan ensimmäinen lähtökohta on tämä: elämässä on tunnettava itsensä ja kirjailijan on tunnettava hahmonsa. Tunne siis hahmosi. Tee niille taustatarina (tämän ei tarvitse näkyä käsikirjoituksessa). Jos sepittää edes mielessään mitä hahmolle on tapahtunut lapsuudesta tähän päivään, se avaa tarinaan uusia ovia, ikkunoita ja kellariluukkuja. Hahmolle täytyy antaa elämä, joka on muuallakin kuin kirjoittamassasi tarinassa.
Toinen asia, mikä valaistui minulle, kun annoin palautetta vuosia sitten eräästä tekstistä, oli kirjoittajan tunnesiteen merkitys. En tiedä, onko se välttämätön -- todennäköisesti ei -- mutta ainakin se silottaa matkalla monta kuoppaa. Ongelmani tämän palautetta kaipaavan tekstin kanssa oli, etten saanut henkilöihin mitään otetta. Minulle oli suoraan sanottuna yksi ja sama, mitä niille tarinassa tapahtuisi. Oivalsin klikin intuitiivisesti vasta palautetta antaessani. Muistan hyvin, kun puuskahdin hieman epätoivoissani kirjoittajalle, että "pidätkö sinä edes hahmoistasi". Nimittäin minä rakastan hahmojani silloinkin, kun vihaan niitä. En ole koskaan luonut yhtään hahmoa, johon minulla ei olisi tunnesidettä. On helppo uskoa, että hahmo, johon itse kykenee luomaan tunnesiteen, on sellainen, että toisetkin kykenevät siihen.
Tunteen ei saa antaa kuitenkaan huijata eikä hahmoa rakentaa vain sen varaan.
Seuraa toinen anekdootti. Eräissä sukujuhlissa innostuin kertomaan Mifongeista kiinnostuneelle yleisölle, ja siinä kirkassilmäisenä vaahdotessani henkilöistä (siinä on riskinsä, kun joku erehtyy osoittamaan kiinnostusta kirjoitusprosessia kohtaan) joku kysyi minulta, että kun kerran pidät niin paljon henkilöistäsi, eikö sinun tee mieli järjestellä kirjan tapahtumia niin, että niille käy aina hyvin. Päinvastoin! Mitä enemmän hahmosta pidän, sitä enemmän haluan sen kärsivän. Ottamatta kantaa luonteeni mahdolliseen sadistisuuteen, avaan tätä logiikkaa hieman: mitä enemmän hahmolla on vastoinkäymisiä, haasteita ja tiukkoja tilanteita, sitä ylpeämpi olen, kun se selviää niistä ja kasvaa henkilönä. Ellen kirjoittajana anna vastatuulta tarinoideni toimijoille, ne eivät kehity. Piste. Ja olisiko se nyt mielenkiintoista luettavaa, jos kaikilla menisi hyvin?
Lyhyesti: jos arvostaa hahmojaan, niille täytyy antaa haasteita.
***
Parasta hahmojen luomisessa on, että saa ikuisia ystäviä. Tämä voi jonkun korvaan kuulostaa hieman säälittävältä, mutta olen käynyt monta mielenkiintoista keskustelua ja jakanut monta naurua ja monta surua päässä luotujen hahmojen kanssa. Jotkut ovat olleet vain käymässä ja kuiskineet tarinoita elämästään (novellihahmoja) ja toiset ovat kanssani lopun ikää (romaanihahmot). Heidän äänensä, asentonsa ja asenteensa voin luoda eteeni milloin vain. Ainoa ero tosielämän ystävään on, että kun ojennan käteni ja hän ojentaa omansa, meidän kosketuksemme eivät kohtaa.
16.3.2012
Vieroksujat
Jokaisella meistä on varmasti lajityyppi tai kirjallisuudenhaara, jonka lukemista välttelee. Taustalla yleisimmin piilee ennakkoluulo tai huono kokemus. Yllättävää on, että jos lukee kirjailija Y:ltä kirjallisuuden lajityyppiä X edustavan teoksen, eikä pidä siitä, hylkimisreaktio ei välttämättä synny vain kirjailija Y:n lajityyppiä X edustaviin kirjoihin vaan jopa koko X-lajityyppiin.
Näin olen kuullut rivien välistä, kun olen ihmisten kanssa lukemisesta puhunut. Joku ei pidä fantasiasta, koska mielikuvitusmaailmoista lukeminen ei ole kehittävää tai kirjan se-ja-se kuvaus haltioista oli epäuskottava. Päihde- ja parisuhdeongelmainen kahvinlipityssukuromaani on jonkun mielestä synonyymi kotimaiselle realistiselle nykyproosalle. Ehdoton nounou. Chick-litiin ei kannata edes koskea, sillä eihän nyt mikään, minkä nimessä viitataan kananpoikiin, vaikka kirjan kannessa lähes poikkeuksetta kuvataan pastellisävyissä korkokenkiä ja shamppanjalaseja, voi olla terävää yhteiskuntakuvausta kansanosasta, joka on oikeasti olemassa.
Aito kaikkiruokainen lukija on harvinaisuus. Monet lajityypit liittyvät tiettyyn ikäkauteen, jonka jälkeen voi tulla tunne, että siltä saralta kaikki on nähty. Joskus iällä ei ole mitään tekemistä lukemiskauden kanssa. Luettavaa on yksinkertaisesti niin paljon saatavilla, että muutamaan genreen keskittyminen on ymmärrettävää. Tuttu ja hyväksi havaittu houkuttelee, sillä jotain erilaisuutta uutuuskirjassa on kuitenkin tarjolla. Sama soppa, eri mausteet.
Genreuralle on helppo jämähtää. Joskus luin vuoden vain dekkareita ja jännäreitä. Joskus meni kuukausia pelkän romanttisen viihteen parissa. Kerran urauduin klassikoihin, mutta niiden kuluttaminen on huomattavan hidasta eikä yksittäisiä teoksia kertynyt niin paljon kuin nopealukuisemman materiaalin kanssa. Fantasian ahmimiskaudesta on aikaa sen verran kauan, että joskus hävettää. Uudempaan ainekseen tutustuminen on jäänyt kotimaisen varaan, sillä viime vuosina kotimaiset kirjat ovat löylyttäneet käännöskirjat. Kieli, se puhdas ja horjumaton kieli!
Entäs ne ennakkoluulot sitten? Yllättävän moni nyrpistelee nenäänsä tieteiskirjallisuudelle, eli scifille ja fantasialle, vaikka eivät ole sitä koskaan kokeilleet. (Psst, ja koska Suomessa niiden on ajateltu niin pitkään kuuluvan vain satu-osastolle, ihan kuin kaikki fiktio ei olisi fiktiota!) Romanttinen viihde on monelle jotain, mitä vain teini-iän naivismilla varustettu voi nauramatta nauttia. Dekkarit pelottavat, koska niissä on raakaa väkivaltaa. Kotimaan tiskirättiproosa ahdistaa eikä Dostojevskiä viitsi edes aloittaa, kun kirjat ovat niin paksuja osiin jaettunakin, että lukijallekin ehtii jo pelkästä ajatuksesta kasvaa yhtä pitkä parta kuin kirjailijalla itsellään oli.
Mikä tähän avuksi? Kenenkään ei tietenkään ole pakko kurotella vieraiden aitojen taakse tai uskaltautua maistamaan sopan sijaan makaronilaatikkoa, mutta paras tapa kastaa varpaansa uuteen ja outoon lajityyppiin on suositus henkilöltä, joka tuntee uudislukijan lukumaun. Jos joku allergisoituu keijukaisista, löytyy varmasti fantasiaa, jossa keijukaisia ei esiinny. Jos joku pelkää saavansa veritahroja dekkarista, lajityypistä löytyy runsaasti verettömiäkin teoksia. Romantiikka-allergikoille ja kuivakoiden avaruusaluskuvausten pelkääjille rajarikkurikirjoja löytänee valveutunut ammattilainen kirjastoissamme.
Ei muuta kuin rohkeasti kokeilemaan!
Näin olen kuullut rivien välistä, kun olen ihmisten kanssa lukemisesta puhunut. Joku ei pidä fantasiasta, koska mielikuvitusmaailmoista lukeminen ei ole kehittävää tai kirjan se-ja-se kuvaus haltioista oli epäuskottava. Päihde- ja parisuhdeongelmainen kahvinlipityssukuromaani on jonkun mielestä synonyymi kotimaiselle realistiselle nykyproosalle. Ehdoton nounou. Chick-litiin ei kannata edes koskea, sillä eihän nyt mikään, minkä nimessä viitataan kananpoikiin, vaikka kirjan kannessa lähes poikkeuksetta kuvataan pastellisävyissä korkokenkiä ja shamppanjalaseja, voi olla terävää yhteiskuntakuvausta kansanosasta, joka on oikeasti olemassa.
Aito kaikkiruokainen lukija on harvinaisuus. Monet lajityypit liittyvät tiettyyn ikäkauteen, jonka jälkeen voi tulla tunne, että siltä saralta kaikki on nähty. Joskus iällä ei ole mitään tekemistä lukemiskauden kanssa. Luettavaa on yksinkertaisesti niin paljon saatavilla, että muutamaan genreen keskittyminen on ymmärrettävää. Tuttu ja hyväksi havaittu houkuttelee, sillä jotain erilaisuutta uutuuskirjassa on kuitenkin tarjolla. Sama soppa, eri mausteet.
Genreuralle on helppo jämähtää. Joskus luin vuoden vain dekkareita ja jännäreitä. Joskus meni kuukausia pelkän romanttisen viihteen parissa. Kerran urauduin klassikoihin, mutta niiden kuluttaminen on huomattavan hidasta eikä yksittäisiä teoksia kertynyt niin paljon kuin nopealukuisemman materiaalin kanssa. Fantasian ahmimiskaudesta on aikaa sen verran kauan, että joskus hävettää. Uudempaan ainekseen tutustuminen on jäänyt kotimaisen varaan, sillä viime vuosina kotimaiset kirjat ovat löylyttäneet käännöskirjat. Kieli, se puhdas ja horjumaton kieli!
Entäs ne ennakkoluulot sitten? Yllättävän moni nyrpistelee nenäänsä tieteiskirjallisuudelle, eli scifille ja fantasialle, vaikka eivät ole sitä koskaan kokeilleet. (Psst, ja koska Suomessa niiden on ajateltu niin pitkään kuuluvan vain satu-osastolle, ihan kuin kaikki fiktio ei olisi fiktiota!) Romanttinen viihde on monelle jotain, mitä vain teini-iän naivismilla varustettu voi nauramatta nauttia. Dekkarit pelottavat, koska niissä on raakaa väkivaltaa. Kotimaan tiskirättiproosa ahdistaa eikä Dostojevskiä viitsi edes aloittaa, kun kirjat ovat niin paksuja osiin jaettunakin, että lukijallekin ehtii jo pelkästä ajatuksesta kasvaa yhtä pitkä parta kuin kirjailijalla itsellään oli.
Mikä tähän avuksi? Kenenkään ei tietenkään ole pakko kurotella vieraiden aitojen taakse tai uskaltautua maistamaan sopan sijaan makaronilaatikkoa, mutta paras tapa kastaa varpaansa uuteen ja outoon lajityyppiin on suositus henkilöltä, joka tuntee uudislukijan lukumaun. Jos joku allergisoituu keijukaisista, löytyy varmasti fantasiaa, jossa keijukaisia ei esiinny. Jos joku pelkää saavansa veritahroja dekkarista, lajityypistä löytyy runsaasti verettömiäkin teoksia. Romantiikka-allergikoille ja kuivakoiden avaruusaluskuvausten pelkääjille rajarikkurikirjoja löytänee valveutunut ammattilainen kirjastoissamme.
Ei muuta kuin rohkeasti kokeilemaan!
14.3.2012
Jälleen yllätyksiä postilaatikossa (ja muita kuulumisia)
Johan tämä hurjaksi menee.
Olipa nimittäin postista noudettavaksi tupsahtanut Karistolta suuri kirjekuori. Mitähän tällä kertaa, mietin. No tietenkin Mifongin perinnön julisteita! Oo la laa, mihin tällaisia sitten ripustelisi. Löytyykö ehdotuksia? (Ja ei, kovin moneen bussikatokseen niitä ei riittäisi.)
***
En muista olenko maininnut, että pääsen Tampereen Kirjamessuille paneloimaan Kirsti Ellilän ja Hanna van der Steenin kanssa. Tässä poiminta sunnuntain ohjelmasta messujen kotisivuilta:
Jännittävää -- ja kuinka pian se jo onkaan!
***
Kirjatraileri menee lähes kokonaan uusiksi.
Sain nimittäin päähäni, että haluankin tehdä sen piirroskuvista...
Traileriin sävelletyn musiikin kuulin tänään ensimmäistä kertaa ja oi kuinka pidinkään siitä. Haasteena onkin nyt saada kuvamateriaalista yhtä hyvää kuin musiikista... Kiitos kiehtovista äänimaailmoista, Crichton Vulcan!
Tämän mielenmuutokseni ansiosta trailerin tekemisessä meneekin sitten vielä aikaa.
Mitäs mieltä olette: onko kirjojen kohdalla trailerin tultava julki ennen kirjaa vai onko sillä sen kummemmin väliä? Äkkiseltään voisi ajatella, että kirjan elinkaari on pitempi kuin elokuvan, mutta ei se välttämättä olekaan niin.
Olipa nimittäin postista noudettavaksi tupsahtanut Karistolta suuri kirjekuori. Mitähän tällä kertaa, mietin. No tietenkin Mifongin perinnön julisteita! Oo la laa, mihin tällaisia sitten ripustelisi. Löytyykö ehdotuksia? (Ja ei, kovin moneen bussikatokseen niitä ei riittäisi.)
***
En muista olenko maininnut, että pääsen Tampereen Kirjamessuille paneloimaan Kirsti Ellilän ja Hanna van der Steenin kanssa. Tässä poiminta sunnuntain ohjelmasta messujen kotisivuilta:
14.30-15.15
Nuortenkirjapaneeli (Karisto)
Paneelin juontaja Taija Tuominen
Kolme kulmaa fantasiaan – keskustelemassa esikoiskirjailija ja kaksi kokeneempaa. Seikkailufantasiaa varhaisnuorille ja varttuneemmille sekä maagista realismia luonnonsuojelusta ja suvaitsevaisuudesta. J.S. Meresmaa (Mifongin perintö), Hanna van der Steen (Kirous) ja Kirsti Ellilä (Majavakevät).
Jännittävää -- ja kuinka pian se jo onkaan!
***
Kirjatraileri menee lähes kokonaan uusiksi.
Sain nimittäin päähäni, että haluankin tehdä sen piirroskuvista...
Traileriin sävelletyn musiikin kuulin tänään ensimmäistä kertaa ja oi kuinka pidinkään siitä. Haasteena onkin nyt saada kuvamateriaalista yhtä hyvää kuin musiikista... Kiitos kiehtovista äänimaailmoista, Crichton Vulcan!
Tämän mielenmuutokseni ansiosta trailerin tekemisessä meneekin sitten vielä aikaa.
Mitäs mieltä olette: onko kirjojen kohdalla trailerin tultava julki ennen kirjaa vai onko sillä sen kummemmin väliä? Äkkiseltään voisi ajatella, että kirjan elinkaari on pitempi kuin elokuvan, mutta ei se välttämättä olekaan niin.
13.3.2012
Jossakin kukkivat kirsikkapuut
Ilman kunnon taukoja kirjoittaminen ei virvoitu. Olen onnistunut olemaan ajattelematta kirjoittamista ja kaikkea siihen liittyvää viikkoon, ja se on saavutus se. Taaksepäin katsoessa ihmetyttää se kaikkivoipaisuus, jolla kirjoittamisen maailma on minut imaissut kurimukseensa. Vuosia, vuosia on kulunut ja minä olen koostunut pääasiassa kirjaimista.
Tauon jälkeen tulee aina hetki, jolloin kirjoittamista alkaa ennakoida. Jospa onkin unohtanut miten se tehdään. Jospa mikään ei täytäkään sitä mikä on ummessa. Jospa sanoja ei enää ole.
Ennakoivat jossittelut ovat ennenkin osoittautuneet paikkansapitämättömiksi, mutta nyt olen juuri tuossa siirrostilassa: jollain tavalla on osattava alkaa taas ajatella kirjaimitse.
Onneksi on tämä viipyvä hetki; on muisto vuorista ja villikirsikoiden kukista. Hiljainen mieli ja kiire aidan takana.
Tauon jälkeen tulee aina hetki, jolloin kirjoittamista alkaa ennakoida. Jospa onkin unohtanut miten se tehdään. Jospa mikään ei täytäkään sitä mikä on ummessa. Jospa sanoja ei enää ole.
Ennakoivat jossittelut ovat ennenkin osoittautuneet paikkansapitämättömiksi, mutta nyt olen juuri tuossa siirrostilassa: jollain tavalla on osattava alkaa taas ajatella kirjaimitse.
Onneksi on tämä viipyvä hetki; on muisto vuorista ja villikirsikoiden kukista. Hiljainen mieli ja kiire aidan takana.
1.3.2012
Statistiikkaa sanamuodossa ja ympäripyöreästi
Helmikuussa tuli puoli vuotta siitä, kun aloitin bloggaamisen. Juttua on riittänyt erittäin mukavasti, siitä suuri kiitos ahkerille kommentoijille. Vuorovaikutteisuus ja vertaistuki on rohkaisevaa!
Blogin kävijämäärä kasvaa tasaisesti. Suurin merkitys näyttää luonnollisesti olevan päivityksillä -- mutta kannatti näemmä laittaa tunnisteeksi Harri Haanpää, sillä tällä nimellä on blogiin löydetty enenevässä määrin. Eri asia lienee, löytävätkö nämä kulkijat ollenkaan etsimäänsä tai tulevatko käymään uudestaan.
Juttujen kestosuosikki on Saatekirje. Toivon, että tekstistäni on hyötyä mahdollisimman monelle aiheen kanssa tuskaileville! Viime viikolla julkaistu Kirjalistapudokas tosin kiilasi kirkkaasti kaikkien blogauksieni ohi. Se antoi myös kimmokkeen laatia Helsingin Sanomille avoin kirje lasten ja nuorten kirjallisuuden kohtaamasta eriarvoistamisesta ja uutuuslistojen harhaanjohtavasta otsikoinnista. Tällä viikolla onkin tehty päiväkohtaisia kävijäennätyksiä.
Erityisen hauskoilla tai kummallisilla hakusanoilla ei blogiini ole vähään aikaan löydetty, mutta hänelle, joka tänne löysi hakusanoilla "kuinka voi rakastaa oikein", toivotan onnea matkaan. Ehkä tammikuisesta tekstistä Rakkaus, romantiikka ja toivo voi rivien välistä putoilla vihjeiden muruja.
Bloginkirjoittaja pitää tämän myötä pienen blogitauon ja palaa virkeänä kirjoituspuuhien pariin ensi viikon jälkeen.
Blogin kävijämäärä kasvaa tasaisesti. Suurin merkitys näyttää luonnollisesti olevan päivityksillä -- mutta kannatti näemmä laittaa tunnisteeksi Harri Haanpää, sillä tällä nimellä on blogiin löydetty enenevässä määrin. Eri asia lienee, löytävätkö nämä kulkijat ollenkaan etsimäänsä tai tulevatko käymään uudestaan.
Juttujen kestosuosikki on Saatekirje. Toivon, että tekstistäni on hyötyä mahdollisimman monelle aiheen kanssa tuskaileville! Viime viikolla julkaistu Kirjalistapudokas tosin kiilasi kirkkaasti kaikkien blogauksieni ohi. Se antoi myös kimmokkeen laatia Helsingin Sanomille avoin kirje lasten ja nuorten kirjallisuuden kohtaamasta eriarvoistamisesta ja uutuuslistojen harhaanjohtavasta otsikoinnista. Tällä viikolla onkin tehty päiväkohtaisia kävijäennätyksiä.
Erityisen hauskoilla tai kummallisilla hakusanoilla ei blogiini ole vähään aikaan löydetty, mutta hänelle, joka tänne löysi hakusanoilla "kuinka voi rakastaa oikein", toivotan onnea matkaan. Ehkä tammikuisesta tekstistä Rakkaus, romantiikka ja toivo voi rivien välistä putoilla vihjeiden muruja.
Bloginkirjoittaja pitää tämän myötä pienen blogitauon ja palaa virkeänä kirjoituspuuhien pariin ensi viikon jälkeen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)