Eilen käväisin juhlistamassa runoilija Raution uutukaista, Istu laulu -runokokoelmaa, Tulenkantajien kirjakaupassa. Aina kun tiedän Raution esiintyvän lähistöllä, pyrin paikalle kuuntelemaan. Hänen runoissaan on rehellisyyttä ja paljastavuutta, kekseliäisyyttä ja näkemistä. Ääneen lausuminen tekee niille erityisen hyvää, luo ihoa silittävää elävyyttä. Raution runoissa on shamanistista voimaa. Duo Perikadon esiintyminen tilaisuuden päätteeksi oli oiva siirtymä runon ja musiikin maailmaan.
Haastattelussa tilaisuuden alussa Rautio kertoi, että tekemisen motiivi on jokaisessa runokokoelmassa ollut erilainen (Istu laulu on tosiaan hänen kolmas kokoelmansa). Ensimmäisessä oli näyttämisen halua ja epävarmuutta, joka vaati tyylipuhdasta suoritusta; toisessa enemmän uskallusta ja rajojen kokeilua. Istu laulun kohdalla oli aika astua heikoille jäille, haastaa itsensä ja tehdä uudella tavalla.
Tunnistin hänen sanoissaan kirjoittajan halun uudistua, ravistaa maneerit ja tiedostamattoman toiston, inventoida sanavarasto, heittäytyä uusien tuulien hallittavaksi. En tiedä runojen kirjoittamisesta tarpeeksi, jotta osaisin sanoa, onko prosessissa niin paljon eroa proosan kirjoittajaan kuin kuvittelen, mutta minä -- kirjoitetuista sanoista elävä -- tunnen haikeutta. Uudistun kyllä kaiken aikaa, keskeneräisyyteni on kestävää, mutta minut ankkuroi maahan vielä kirjoittamattomat romaanit, niiden jotka jo ovat minussa. Kuvittelen syntyvien runot keveiksi, puolityhjiksi kangaskasseiksi romaanien kivireen rinnalla. Jos tahdot uutta, voit tehdä sen tänään, nyt. Minun romaanini kirjoitetaan huomenna, aina vain huomenna, ja jos tahdon jotain muuta nyt, romaanini kirjoitetaankin ylihuomenna. Mutta kirjoitettava ne on ennen kuin voi aloittaa jotain aivan uutta. Ennen kuin voi astua heikoille jäille.
(Josta puheen ollen: muun muassa kirjastoapurahat ovat haussa nyt. Voi miten toivonkaan, että saisin tänä vuonna sen verran, että voisin kirjoittaa kivireet tyhjiksi. Ilman kirjoittamista varten otettua vapaata ei näin tule käymään.)
***
Päivässä oli muitakin ilonaiheita: tuleva kirjani oli päässyt Helsingin Sanomien kevään kirjalistan painettuun versioon tänä vuonna. Miinus siitä, että Anne Leinosen ja Eija Lappalaisen Konejumalat puuttui listalta (samoin kuin iso liuta Kariston kirjailijoita) ja siitä, että listan lähtökohtaista vajavaisuutta ei tuotu taaskaan esiin.
Oivalsin muuten yhden lisäseikan, miksi sanomalehtien uutuuskirjalistat ovat kirjailijalle tärkeitä: ne ovat kustantamon katalogin ohella ensimmäisiä merkkejä siitä, että "hei, olen tulossa täältä!". Kirjan itsenäistyminen, sen ensimmäiset sanat kaikkien korville.
30.1.2013
28.1.2013
Hetivalmis kirjailija
Kirjailija Anu Holopaisen postaus sai minut miettimään kirjailijan keskeneräisyyttä ja sen hyväksymistä.
Eräs asia, johon kiinnitin heti huomiota pitkän uran tehneisiin kirjailijoihin tutustuttuani: he ovat pääasiallisesti nöyriä. He eivät kuvittele olevansa ihmeellisiä, vaikka luovatkin maailmoita ja puhaltavat elämän fiktiivisiin ihmisiin, puurtavat taustatutkimuksen parissa tutkijan sinnikkyydellä ja tuovat luoksemme ihmeellisiä tarinoita, jotka viihdyttävät, lohduttavat ja saavat ajattelemaan. He tunnistavat toki työnsä arvon, mutta katsovat edelleen maailmaa avoimesti ja uteliain silmin.
Uteliaisuutensa menettänyt ihminen ei katso, ei kaivele, ei kysy, ei kyseenalaista. Kirjoittaminen on niin suuressa määrin kaikkia edellä mainittuja: katsomista eri kulmista, kaivelemista pintaa syvemmältä, oikeiden kysymysten esittämistä ja omien totuuksien kyseenalaistamista. Miten kirjoittaa ilman niitä?
Ja kenties yksi kirjailijuuden syvimmistä moottoreista löytyy sekin k-kirjaimella alkavien sanojen keskuudesta: keskeneräisyys.
Kirjailijan kuuluukin olla jossain suhteessa keskeneräinen. Se kannustaa eteenpäin.
***
(Tämä oli muuten 200. blogipostaus Esikoiskirjailijan vuodessa. Huh! Enpä olisi aloittaessani tiennyt, että juttua riittää näinkin tiheästi.)
Eräs asia, johon kiinnitin heti huomiota pitkän uran tehneisiin kirjailijoihin tutustuttuani: he ovat pääasiallisesti nöyriä. He eivät kuvittele olevansa ihmeellisiä, vaikka luovatkin maailmoita ja puhaltavat elämän fiktiivisiin ihmisiin, puurtavat taustatutkimuksen parissa tutkijan sinnikkyydellä ja tuovat luoksemme ihmeellisiä tarinoita, jotka viihdyttävät, lohduttavat ja saavat ajattelemaan. He tunnistavat toki työnsä arvon, mutta katsovat edelleen maailmaa avoimesti ja uteliain silmin.
Uteliaisuutensa menettänyt ihminen ei katso, ei kaivele, ei kysy, ei kyseenalaista. Kirjoittaminen on niin suuressa määrin kaikkia edellä mainittuja: katsomista eri kulmista, kaivelemista pintaa syvemmältä, oikeiden kysymysten esittämistä ja omien totuuksien kyseenalaistamista. Miten kirjoittaa ilman niitä?
Ja kenties yksi kirjailijuuden syvimmistä moottoreista löytyy sekin k-kirjaimella alkavien sanojen keskuudesta: keskeneräisyys.
Kirjailijan kuuluukin olla jossain suhteessa keskeneräinen. Se kannustaa eteenpäin.
***
(Tämä oli muuten 200. blogipostaus Esikoiskirjailijan vuodessa. Huh! Enpä olisi aloittaessani tiennyt, että juttua riittää näinkin tiheästi.)
25.1.2013
Kirjallinen menolauantai
Tampere on kirjallisuuskaupunki, ehdottomasti.
Tapahtumia ja tapaamispaikkoja kirjallisuuden ystäville löytyy mukavasti. Tulenkantajien kirjakaupalla on ollut suuri merkitys minulle kohtaamispaikkana, missä kirjailijat tapaavat toisiaan ja lukijoita. Osuuskumma järjesti siellä Steampunk!-julkkarit viime marraskuussa, ja joulukuussa vietettiin kirjablogisti-iltaa. Huomenna 26.1. lauantaina kaupassa vietetään Boris Hurtan 25-vuotiskirjailijajuhlia klo 13-15. Tervetuloa!
Jos kotimaan kauhukeisarin juhlahumu ei vedä puoleensa, ei hätää. Suomen ensimmäinen paikallinen kirjailijayhdistys Pirkkalaiskirjailijat viettää tänä vuonna 70-vuotisjuhlaansa, ja kirjallista tapahtumaa on pitkin vuotta. Kirjalauantait, joissa Pirkkalaiskirjailijat esittelevät toistensa tuotantoa, pyörähtävät käyntiin huomenna 26.1. Suomalaisessa kirjakaupassa (Hämeenkatu 18) klo 13 alkaen. Tarkempi ohjelma löytyy esimerkiksi Saara Henrikssonin blogista. Paikalla ovat muun muassa Vilja-Tuulia Huotarinen, Katja Kaukonen ja Saara Henriksson.
Kirjavaa lauantaita kaikille!
P.S. Käyttekö yleensä kirjallisuustapahtumissa? Miksi? Miksi ette?
Tapahtumia ja tapaamispaikkoja kirjallisuuden ystäville löytyy mukavasti. Tulenkantajien kirjakaupalla on ollut suuri merkitys minulle kohtaamispaikkana, missä kirjailijat tapaavat toisiaan ja lukijoita. Osuuskumma järjesti siellä Steampunk!-julkkarit viime marraskuussa, ja joulukuussa vietettiin kirjablogisti-iltaa. Huomenna 26.1. lauantaina kaupassa vietetään Boris Hurtan 25-vuotiskirjailijajuhlia klo 13-15. Tervetuloa!
Jos kotimaan kauhukeisarin juhlahumu ei vedä puoleensa, ei hätää. Suomen ensimmäinen paikallinen kirjailijayhdistys Pirkkalaiskirjailijat viettää tänä vuonna 70-vuotisjuhlaansa, ja kirjallista tapahtumaa on pitkin vuotta. Kirjalauantait, joissa Pirkkalaiskirjailijat esittelevät toistensa tuotantoa, pyörähtävät käyntiin huomenna 26.1. Suomalaisessa kirjakaupassa (Hämeenkatu 18) klo 13 alkaen. Tarkempi ohjelma löytyy esimerkiksi Saara Henrikssonin blogista. Paikalla ovat muun muassa Vilja-Tuulia Huotarinen, Katja Kaukonen ja Saara Henriksson.
Kirjavaa lauantaita kaikille!
P.S. Käyttekö yleensä kirjallisuustapahtumissa? Miksi? Miksi ette?
23.1.2013
Vuoden ensimmäisiä
Kevään kirjalistoja on alkanut vähitellen ilmestyä verkkolehtiin. Savon Sanomat on julkaissut listauksensa myös nuortenkirjapuolelta. (Lasten- ja nuortenkirjat listataan lehdissä yleensä viimeisinä.) Mifongin aika löytyy listalta, mikä on hienoa. Jotkut teistä ehkä muistavatkin viime keväisen avoimen kirjeen Helsingin Sanomien kulttuuritoimitukselle. Oman esikoiskirjan puuttuminen valtakunnan päälehden kattavaksi luullulta listalta todella pahoitti mielen. Kävi ilmi, että kulttuuritoimitus ajattelee listaa poimintana kevään kirjavalikoimasta, vaikka otsikko lupaa toisin ja lukijatkin ovat olleet muussa luulossa.
Kiinnostuneena seuraan miten tänä vuonna käy Helsingin Sanomien ja Aamulehden kanssa. Miten he otsikoivat, kertovatko, että kyse on poiminnoista? (Aamulehden kaunokirjallisuuslistauksen lopussa on maininta, että uutuuslistoja täydennetään tarpeen mukaan. Eli heillä on ainakin pyrkimys mahdollisimman hyvään kattavuuteen.) Hyvä on myös muistaa, että nettilehden listaukset ovat huomattavasti laajempia kuin paperiversioiden.
Joku ehkä miettii, että kylläpä se nyt jaksaa itkeä pienestä. Mitä väliä on, puuttuuko joltain sanomalehden listalta? Elämä on epäreilua, get over it.
Niin, onhan elämässä toki suurempiakin asioita murehdittavaksi, mutta kirja voi menettää potentiaalisen lukijansa niin helposti. Näkyvyydestä taistelussa ei ole kyse kirjailijan halusta tyrkyttää itseään tai edes työtään julkisuuteen (julkaisun jälkeen teos on julkinen väistämättä), vaan siinä on kyse lukijan ja kirjan kohtaamisen mahdollisuuksien parantamisesta. Jos kirja ei ole uutuuslistoilla, ei löydy kaupan hyllystä kuin mahdollisesti näytevarastokappaleena jos sitäkään, eikä saa arvioita lehdissä, näkyvyydestä on lohkaistu jo aimo pala.
Kirja, joka ei näy missään on kirja, jota ei myydä. Niin se vain on. Lukijan löytäminen nykyajan informaatiotulvan keskellä on kirjan suurin haaste. Siksi mahdollisuuksien kaventaminen korpeaa.
***
Mifongin perintöä on luettu kirjablogeissa runsaasti tämänkin vuoden puolella. Miten ilahduttavaa! Lukukokemuksista voi lukea Normandiani-blogista, Nenä kirjassa -blogista ja Kirjojen keskellä -blogista.
On käynyt myös niin, että olen kirjoittanut tämän vuoden ensimmäisen novellini, joka julkaistaan huhtikuussa Osuuskumman ekoscifiantologiassa. Ja niinkin on päässyt käymään, että olen kirjoittanut artikkelin aikakauslehteen ensimmäistä kertaa elämässäni. Lehti julkaistaan helmikuussa ja kerron siitä myöhemmin lisää.
Kiinnostuneena seuraan miten tänä vuonna käy Helsingin Sanomien ja Aamulehden kanssa. Miten he otsikoivat, kertovatko, että kyse on poiminnoista? (Aamulehden kaunokirjallisuuslistauksen lopussa on maininta, että uutuuslistoja täydennetään tarpeen mukaan. Eli heillä on ainakin pyrkimys mahdollisimman hyvään kattavuuteen.) Hyvä on myös muistaa, että nettilehden listaukset ovat huomattavasti laajempia kuin paperiversioiden.
Joku ehkä miettii, että kylläpä se nyt jaksaa itkeä pienestä. Mitä väliä on, puuttuuko joltain sanomalehden listalta? Elämä on epäreilua, get over it.
Niin, onhan elämässä toki suurempiakin asioita murehdittavaksi, mutta kirja voi menettää potentiaalisen lukijansa niin helposti. Näkyvyydestä taistelussa ei ole kyse kirjailijan halusta tyrkyttää itseään tai edes työtään julkisuuteen (julkaisun jälkeen teos on julkinen väistämättä), vaan siinä on kyse lukijan ja kirjan kohtaamisen mahdollisuuksien parantamisesta. Jos kirja ei ole uutuuslistoilla, ei löydy kaupan hyllystä kuin mahdollisesti näytevarastokappaleena jos sitäkään, eikä saa arvioita lehdissä, näkyvyydestä on lohkaistu jo aimo pala.
Kirja, joka ei näy missään on kirja, jota ei myydä. Niin se vain on. Lukijan löytäminen nykyajan informaatiotulvan keskellä on kirjan suurin haaste. Siksi mahdollisuuksien kaventaminen korpeaa.
***
Mifongin perintöä on luettu kirjablogeissa runsaasti tämänkin vuoden puolella. Miten ilahduttavaa! Lukukokemuksista voi lukea Normandiani-blogista, Nenä kirjassa -blogista ja Kirjojen keskellä -blogista.
On käynyt myös niin, että olen kirjoittanut tämän vuoden ensimmäisen novellini, joka julkaistaan huhtikuussa Osuuskumman ekoscifiantologiassa. Ja niinkin on päässyt käymään, että olen kirjoittanut artikkelin aikakauslehteen ensimmäistä kertaa elämässäni. Lehti julkaistaan helmikuussa ja kerron siitä myöhemmin lisää.
21.1.2013
Kielioppi mielen koppi
"Hyvän tyylin perusvaatimuksena on kielen virheettömyys."
Lainaus on kirpputorilta löytyneestä pienestä kirjasesta, johon on saatu sisällytettyä häkellyttävän paljon asiaa. Kyseessä on oppikirja nimeltä Sananiekka (Mattila -- Mäenpää -- Ruoppila), joka on ilmeisesti ollut 1960- ja 1970 -luvulla lukioissa käytössä. Maksoin opuksesta euron ja se on kyllä koko rahan väärti.
Parin viime vuoden aikana olen lukenut kieliopista enemmän kuin koko kouluaikanani. Iso osa oppikirjoista on äärimmäisen puuduttavia, ja monissa asiat selitetään kielioppitermein, jotka pitäisi ensin osata, jotta ymmärtäisi lukemaansa. Myös tiedon etsiminen on vaikeaa, jos ei tiedä oikeita hakusanoja. Viimeksi opin termin kongruenssi ja iloitsin, että nyt osaan nimetä yhden tenkkapoon, joka voi tulla vastaan. Yleistajuisiakin kirjoja on, kuten Muikku-Wernerin Kielipoliisin käsikirja tai Pilkun paikka, jonka ovat kirjoittaneet Katleena Kortesuo ja Liisa-Maria Patjas. Ihan kaikkiin ongelmiin ei niistäkään valitettavasti löydä apua.
Kieli on kirjoittajan työväline. Vaikka kaunokirjallisuudessa on eri tavalla varaa taiteellisille näkemyksille kuin asiatekstien puolella, ei kirjailijalle ole ollenkaan haitaksi tietää mikä muoto tai rektio on toista hyväksytympi tai vakiintunut, millä tavalla rakentuu looginen virke tai miten vuoren taivutus eroaa vuorista silloin, kun sanan merkitys on eri. Täytyy tietää mistä normista poikkeaa ja miksi tekee eri lailla.
Täytyy myöntää, että kielioppi on minulle edelleenkin hankala harrastus. Oppi pysyy päässä parhaiten yrityksen ja erheen kautta. Kielenhuollon opiskelu vie myös yllättävän paljon aikaa -- etenkin jos erehtyy talsimaan liian kauas kielitieteen suohon. Kirjoittamalla (ja etenkin editoimalla) oppii koko ajan, samoin kuin lukemalla. Anglismit ja svetisismit hiertävät lukiessa, mutta silti niihin harhautuu itsekin. Yritän parhaani mukaan vältellä kirjoittamasta koskaan väkirikkaudesta tai ideaköyhyydestä. Milloinkaan ei ole korkea aika tehdä jotakin eikä koskaan ajankohtaan viitata proosassa koska he tulevat vaan milloin he tulevat. Ja niin edelleen.
Sujuvaa kieltä on petollisen helppoa lukea, mutta sitä on harvoin helppo kirjoittaa. Minulle pääasia kirjoittajana on kertoa tarina, eikä puutteellinen tai harhauttava kieli saa olla estämässä tarinan välittymistä lukijalle. Valmiiksi tässäkään tuskin tulee. Onneksi kielioppikirjat voi raksauttaa auki milloin tahansa uudelleen ja sanakirjojen ääreen unohtua.
Suomen kieli on uskomattoman runsas ja mielenkiintoinen. On ilo kirjoittaa sillä.
***
Onko teillä, hyvät lukijat, jaettavananne rakkaita kielikömmähdyksiä tai suosikki-inhokkeja? Miten te kirjoittajat huollatte kieltänne? (Ei suuhygienistikertomuksia, kiitos!) Entä minkä kielimokan teette uudelleen ja uudelleen? Tunnistatteko niitä?
18.1.2013
Suhdesotku! Eroskandaali! Eli romaani ja sen kirjoittaja
Joskus luulin, että kirjailija tietää kirjastaan kaiken. Onhan hän kirjoittanut sen. Luulin, että hän kysyttäessä osaisi vastata, miten teos sijoittuu edustamansa lajityypin kaanoniin, millä tavoin tuoreesti se käsittelee teemoja, missä esikuvat piileksivät ja niin edelleen. Harva kirjailija on kirjallisuudentutkija -- ainakaan oman teoksensa suhteen.
Tunnen itseni usein tyhmäksi kirjoittamani edessä, kun kuulen tai luen palautetta tekstistäni, julkaistusta tai keskeneräisestä. Kirjoittamaansa katsoo sisältä päin kauan. Lukija, joka kohtaa tekstin kenties vain kerran, kenties kaksi, katsoo ja näkee eri asioita. Hänellä ei ole samanlaista henkistä sidettä tekstin maailmaan ja henkilöihin. Kirjailijalla on viha-rakkaussuhde kirjaansa. Suhteen alku on rajuilma. Rätinää, salamoita ja ajoittaista kaatosadetta. Joskus muta ulottuu polviin asti, joskus tuuli kiskoo eri suuntiin. Tekee mieli luovuttaa. Tekee mieli näyttää. Missään muussa mudassa ei kuitenkaan tarpoisi mieluummin.
Ja silti kaiken tämän jälkeen voi tulla täydellinen kyllästyminen ja tympääntyminen. Välinpitämättömyys. En esimerkiksi jaksa enää riemuita esikoisestani. Se tuntuu kauhealta, sillä kirja on juuri tälläkin hetkellä jonkun luettavana, jonkun viihdykkeenä, jollekin uusi, jollekin ilo. Koska kyseessä on sarja, kaikki sidoslangat eivät toki ole katkenneet, mutta en koe tarvetta selailla (saati lukea!) Mifongin perintöä tai elää kohtauksia uudelleen. Olen kirjoittanut ne ulos itsestäni. Jos kirjasta poimisi lauseen, jossa ei esiintyisi nimiä, en varmaankaan edes tunnistaisi sitä kirjoittamakseni. Kaiken unohtaa lopulta, tärkeänkin.
Kenties on tervettä, että kirja itsenäistyy ja jättää kirjailijan. Kenties vain siten uudelle jää tilaa kasvaa.
Tunnen itseni usein tyhmäksi kirjoittamani edessä, kun kuulen tai luen palautetta tekstistäni, julkaistusta tai keskeneräisestä. Kirjoittamaansa katsoo sisältä päin kauan. Lukija, joka kohtaa tekstin kenties vain kerran, kenties kaksi, katsoo ja näkee eri asioita. Hänellä ei ole samanlaista henkistä sidettä tekstin maailmaan ja henkilöihin. Kirjailijalla on viha-rakkaussuhde kirjaansa. Suhteen alku on rajuilma. Rätinää, salamoita ja ajoittaista kaatosadetta. Joskus muta ulottuu polviin asti, joskus tuuli kiskoo eri suuntiin. Tekee mieli luovuttaa. Tekee mieli näyttää. Missään muussa mudassa ei kuitenkaan tarpoisi mieluummin.
Ja silti kaiken tämän jälkeen voi tulla täydellinen kyllästyminen ja tympääntyminen. Välinpitämättömyys. En esimerkiksi jaksa enää riemuita esikoisestani. Se tuntuu kauhealta, sillä kirja on juuri tälläkin hetkellä jonkun luettavana, jonkun viihdykkeenä, jollekin uusi, jollekin ilo. Koska kyseessä on sarja, kaikki sidoslangat eivät toki ole katkenneet, mutta en koe tarvetta selailla (saati lukea!) Mifongin perintöä tai elää kohtauksia uudelleen. Olen kirjoittanut ne ulos itsestäni. Jos kirjasta poimisi lauseen, jossa ei esiintyisi nimiä, en varmaankaan edes tunnistaisi sitä kirjoittamakseni. Kaiken unohtaa lopulta, tärkeänkin.
Kenties on tervettä, että kirja itsenäistyy ja jättää kirjailijan. Kenties vain siten uudelle jää tilaa kasvaa.
16.1.2013
13.1.2013
Myytti mykästä kansasta
Suomalainen mies ei puhu eikä pukahda. Suomalaiset ovat hiljaista kansaa. Vaikeneminen on kultaa, puhuminen hopeaa.
On ihmeellistä, että meillä kuitenkin on puheviestinnälle laaja sanasto. Meillä höpistään, supistaan, urputetaan, nalkutetaan, napistaan, natkutetaan, rutistaan, jupistaan, rutkutetaan, sipistään, kuiskutellaan, supistaan, vingutaan, jankutetaan, itketään, jutustellaan, kitistään, löpistään, höpötetään, juoruillaan, houraillaan, turistaan, keuhkotaan, hölistään, lörpötellään, rupatellaan, pakistaan, nuristaan, haastellaan, jutskaillaan, puhellaan, keskustellaan ja turinoidaan. (Listaa voisi jatkaa.)
Suuri osa sanoista on onomatopoeettisia, eli ääntä jäljitteleviä, joten johdannaisia on paljon. Kiinnitin kuitenkin huomiota siihen, että hyvin monella puhetta kuvaavista sanoista on kielteinen tai vähättelevä kaiku. Rupattelulla, jutskailulla, turinalla ja pakinalla lienee myönteisin sävy, kun taas puhuminen, keskusteleminen ja jutteleminen ovat neutraaleimpia ilmaisuja. Toki "meidän täytyy keskustella" tai "pitäisi vähän jutella" voivat kuulostaa melko pahaenteisiltä äänensävystä riippuen.
Tämä on tällaista kyökkipohdintaa (vai pitäisikö sanoa sohvapohdintaa, sillä ei minua sieltä kyökin puolelta kovin usein löydy), mutta jos puhumiseen ja keskustelukulttuuriin suhtaudutaan lähtökohtaisesti näin kielteisesti ja mitätöiden, voiko se olla vaikuttamatta ihmisen ajatteluun? Syy-seuraussuhde on epäselvä: loivatko sanat kulttuurin vai kulttuuri sanat?
Ääneen puhutulla sanalla on voimaa. Puheella yritämme ilmaista ja viestiä asioita, joihin ei kehonkieli riitä. Jos yksilön ajatus, hänen tärkeänä pitämänsä tieto, teilataan kutsumalla sitä "akkojen höpinäksi", "ison miehen itkuksi" tai "urputukseksi", sanan voima näivettyy. Syntyy hiljenemisen kulttuuri, mykkyys, jossa keskustelulle ei anneta sijaa.
Olen aina kaivannut keskustelua -- avointa, toista osapuolta kuuntelevaa, uusia näkökulmia luovaa ja yhteiseen päämäärään pyrkivää viestintää. Sitä on yllättävän vaikea löytää.
Jäin miettimään kuinka paljon vaikenemiskulttuuriin vaikuttaa sanasto, joka ei tue keskustelua. Entä vaikenemmeko sen vuoksi, että suun avaaminen leimataan aina valittamiseksi?
Millä tavoin sinä puhut puhumisesta?
On ihmeellistä, että meillä kuitenkin on puheviestinnälle laaja sanasto. Meillä höpistään, supistaan, urputetaan, nalkutetaan, napistaan, natkutetaan, rutistaan, jupistaan, rutkutetaan, sipistään, kuiskutellaan, supistaan, vingutaan, jankutetaan, itketään, jutustellaan, kitistään, löpistään, höpötetään, juoruillaan, houraillaan, turistaan, keuhkotaan, hölistään, lörpötellään, rupatellaan, pakistaan, nuristaan, haastellaan, jutskaillaan, puhellaan, keskustellaan ja turinoidaan. (Listaa voisi jatkaa.)
Suuri osa sanoista on onomatopoeettisia, eli ääntä jäljitteleviä, joten johdannaisia on paljon. Kiinnitin kuitenkin huomiota siihen, että hyvin monella puhetta kuvaavista sanoista on kielteinen tai vähättelevä kaiku. Rupattelulla, jutskailulla, turinalla ja pakinalla lienee myönteisin sävy, kun taas puhuminen, keskusteleminen ja jutteleminen ovat neutraaleimpia ilmaisuja. Toki "meidän täytyy keskustella" tai "pitäisi vähän jutella" voivat kuulostaa melko pahaenteisiltä äänensävystä riippuen.
Tämä on tällaista kyökkipohdintaa (vai pitäisikö sanoa sohvapohdintaa, sillä ei minua sieltä kyökin puolelta kovin usein löydy), mutta jos puhumiseen ja keskustelukulttuuriin suhtaudutaan lähtökohtaisesti näin kielteisesti ja mitätöiden, voiko se olla vaikuttamatta ihmisen ajatteluun? Syy-seuraussuhde on epäselvä: loivatko sanat kulttuurin vai kulttuuri sanat?
Ääneen puhutulla sanalla on voimaa. Puheella yritämme ilmaista ja viestiä asioita, joihin ei kehonkieli riitä. Jos yksilön ajatus, hänen tärkeänä pitämänsä tieto, teilataan kutsumalla sitä "akkojen höpinäksi", "ison miehen itkuksi" tai "urputukseksi", sanan voima näivettyy. Syntyy hiljenemisen kulttuuri, mykkyys, jossa keskustelulle ei anneta sijaa.
Olen aina kaivannut keskustelua -- avointa, toista osapuolta kuuntelevaa, uusia näkökulmia luovaa ja yhteiseen päämäärään pyrkivää viestintää. Sitä on yllättävän vaikea löytää.
Jäin miettimään kuinka paljon vaikenemiskulttuuriin vaikuttaa sanasto, joka ei tue keskustelua. Entä vaikenemmeko sen vuoksi, että suun avaaminen leimataan aina valittamiseksi?
Millä tavoin sinä puhut puhumisesta?
10.1.2013
Omaperäisyyden perässä
Yksi kirjoittamisen vaikeimpia puolia on kertoa omaperäinen tarina omaperäisellä tavalla.
Miksi?
1) Koska kaikki on jo kerrottu.
2) Koska sanoja on rajallinen määrä ja kielellä määrätty rakenne.
Silti lukuisat kirjailijat onnistuvat joka vuosi kirjoittamaan jotain elähdyttävää, pakahduttavaa, uudistavaa, mullistavaa ja kellistävää. Yksi syy tähän on, että niin kirjailija- kuin lukijakunta uudistuu kaiken aikaa. Kukaan ei ole lukenut kaikkia maailman kirjoja, joten lukijalla aina on jotain uutta löydettävää. Toinen syy on, että jokainen meistä on yksilö, joka näkee, kuulee ja kokee asioita eri tavalla kuin vierustoveri. Silloin hän myös kirjoittaa asioista eri tavalla, vaikka kokemuksissa olisi paljon samaa. Kirjailijan vierauden ja ulkopuolisuuden tunne jalostuu tekstiksi, josta lukijat löytävät tuttuuden ja samuuden. Se on ihmeellistä, eikä mielestäni ole ollenkaan kummallista väittää, että sanoissa on taikaa.
Valtaosassa romaaneja toistuvat samat universaalit tarinat. Voidaan puhua erittäin tehokkaasta ja hedelmällisestä kierrätyksestä. Mitä tunnistettavampi tarina, sitä taitavammin se pitää upottaa tai sitä omaperäisemmin siitä pitää kirjoittaa. Vaikka olen lukenut varmasti yli sata "poika ja tyttö tapaavat" -kirjaa, en ole silti kyllästynyt lukemaan niistä. (Miksi en?) Kosto on kestoaihe toimintaleffoissa ja nuoren miehen kasvaminen koko maailman sankariksi toistuu niin Kuningas Arthurin legendoissa kuin Tähtien sodassa. Pyhiä esineitä etsitään kuin sukkaparin kadonnutta osapuolta ja kolmoisdraamat pyörivät vinhemmin kuin Kiira Korpi jäällä.
Eräässä kirjoitusoppaassa oli mainio vertaus tarinoiden rakenteesta ja siitä, että tiettyjen yleisten palikoiden käyttäminen ei kuitenkaan tee jokaisesta tarinasta samanlaista. Vertaus liittyi piirtämiseen: kun piirrämme ihmistä, vaikkapa kasvoja, niissä on aina sama perusrakenne. Kulmakarvat ovat silmien yläpuolella, nenä silmien välissä alapuolella, suu nenän alapuolella, korvat tietyssä kohdassa ja niin edelleen. Ja kuitenkin maailmassa on miljardeja kasvoja, joista jokainen on yksilöllinen. Variaatioita on lukemattomia, mutta niissä käytettävät elementit /ja joskus mittasuhteet) samat.
Tämä on ollut minulle erittäin helpottava tieto, sillä viihdekirjailijana kirjoitukseni viettävät tiettyyn rakenteeseen. En voi sille mitään, koska viihteellisen tekstin kirjoittaminen tuntuu tällä hetkellä luontevalta ja palkitsevalta. Ja toki haastavalta. Omaperäisyyden vaatimus lajityypin sisällä on joskus turhauttavaa, jos kirjoitus saa moitteita sen vuoksi, että siinä on kyseiselle lajityypille olennaisia elementtejä. Anteeksi, mutta halusin kirjoittaa rakkaustarinan, jossa on onnellinen loppu! Anteeksi, mutta fantasiakirjani päähenkilöllä on eläinkumppani!
Lukijana olen huomannut, että omaperäisyyden kokemukseen vaikuttavat hyvin paljon kaksi asiaa: odotushorisontti ja kokemuspiiri. Jos odotan varpaita kipristelevää lukukokemusta ja saankin vain mietoa lämpöä, petyn. Mutta jos odotushorisonttini olisi ollut olematon, voisin olla iloisesti yllättynyt. (Lukusuositukset, mainostekstit ja takakansipuheet vaikuttavat näihin hyvin paljon.) Toisaalta jos luen elämäni kolmatta dekkaria, voi hyvin olla että se tuntuu minusta raikkaalta ja uudistavalta, vaikka ikänsä dekkareita lukeneen mielestä sama kirja on yhtä raikas kuin muumion varpaanvälit. Kokemuspiirillä on hyvin paljon merkitystä.
Kuten eräässä aiemmassa postauksessa sanoin: jos jokin tuntuu kovin omaperäiseltä, et vain ole lukenut tarpeeksi.
***
Onko omaperäisyys siis vain kliseiden välttelyä ja universaalien tarinoiden ovelaa naamiointia?
Ei toki. Joskus omaperäisyys kuuluu kirjoittajan äänessä: tavassa ja tyylissä, jolla hän kirjoittaa. Useimmilla meistä on ääni -- vähän niin kuin lauluäänikin -- ja se jos jokin on väline, jota täytyy harjoittaa. Oma ääni ei pääse kehittymään, ellei kirjoita paljon. En pidä omaa ääntäni vielä kovin kummoisena, mutta haluan harjoittaa sitä, koska se on keino, jolla voin tarinoida. Joidenkin kirjoittajien ääni on lähtökohtaisesti omaperäisempi kuin toisten. Tyyli pohjautuu kuitenkin kieleen, ja melko pitkälle pääsee sillä, että hallitsee oikeinkirjoituksen. Merkitystä on myös rytmityksellä, virkepituuksilla ja näkökulmavalinnoilla. Ne kuitenkin tulevat jossain harjoittelun vaiheessa kuin itsestään, kunhan kieli on hallussa.
Spekulatiivista fiktiota on viime vuosikymmenen ajan julkaistu enemmän ja enemmän. Täällä blogistaniassakin on jo huhuiltu realismin perään nuortenkirjapuolella. Voisiko yksi syy scifin, fantasian ja maagisen realismin suosioon niin kirjoittajien kuin lukijoiden keskuudessa olla se, että näistä lajityypeistä on helpommin löydettävissä vielä kartoittamattomia tarina-alueita?
Varmaa on kuitenkin se, että tarinoita riittää maailmassa kirjoitettavaksi. Se on pysyvä luonnonvara. Jotkin niistä kirjoitetaan omaperäisemmin kuin toiset, mutta jokaiselle tarinalle löytyy kuuntelija, jos sille löytyy kertoja.
Kuulisin mielelläni ajatuksianne, hyvät lukijat, omaperäisyydestä ja siitä, mitä se teille kirjallisuudessa merkitsee. Onko se ehdoton edellytys hyvälle kirjalle? Voiko siitä olla joskus haittaa? Jos kirjoitat, ajatteletko paljon keinoja, joilla saisit tekstistäsi omaperäisemmän? Mistä omaperäisyys mielestäsi rakentuu?
Miksi?
1) Koska kaikki on jo kerrottu.
2) Koska sanoja on rajallinen määrä ja kielellä määrätty rakenne.
Silti lukuisat kirjailijat onnistuvat joka vuosi kirjoittamaan jotain elähdyttävää, pakahduttavaa, uudistavaa, mullistavaa ja kellistävää. Yksi syy tähän on, että niin kirjailija- kuin lukijakunta uudistuu kaiken aikaa. Kukaan ei ole lukenut kaikkia maailman kirjoja, joten lukijalla aina on jotain uutta löydettävää. Toinen syy on, että jokainen meistä on yksilö, joka näkee, kuulee ja kokee asioita eri tavalla kuin vierustoveri. Silloin hän myös kirjoittaa asioista eri tavalla, vaikka kokemuksissa olisi paljon samaa. Kirjailijan vierauden ja ulkopuolisuuden tunne jalostuu tekstiksi, josta lukijat löytävät tuttuuden ja samuuden. Se on ihmeellistä, eikä mielestäni ole ollenkaan kummallista väittää, että sanoissa on taikaa.
Valtaosassa romaaneja toistuvat samat universaalit tarinat. Voidaan puhua erittäin tehokkaasta ja hedelmällisestä kierrätyksestä. Mitä tunnistettavampi tarina, sitä taitavammin se pitää upottaa tai sitä omaperäisemmin siitä pitää kirjoittaa. Vaikka olen lukenut varmasti yli sata "poika ja tyttö tapaavat" -kirjaa, en ole silti kyllästynyt lukemaan niistä. (Miksi en?) Kosto on kestoaihe toimintaleffoissa ja nuoren miehen kasvaminen koko maailman sankariksi toistuu niin Kuningas Arthurin legendoissa kuin Tähtien sodassa. Pyhiä esineitä etsitään kuin sukkaparin kadonnutta osapuolta ja kolmoisdraamat pyörivät vinhemmin kuin Kiira Korpi jäällä.
Eräässä kirjoitusoppaassa oli mainio vertaus tarinoiden rakenteesta ja siitä, että tiettyjen yleisten palikoiden käyttäminen ei kuitenkaan tee jokaisesta tarinasta samanlaista. Vertaus liittyi piirtämiseen: kun piirrämme ihmistä, vaikkapa kasvoja, niissä on aina sama perusrakenne. Kulmakarvat ovat silmien yläpuolella, nenä silmien välissä alapuolella, suu nenän alapuolella, korvat tietyssä kohdassa ja niin edelleen. Ja kuitenkin maailmassa on miljardeja kasvoja, joista jokainen on yksilöllinen. Variaatioita on lukemattomia, mutta niissä käytettävät elementit /ja joskus mittasuhteet) samat.
Tämä on ollut minulle erittäin helpottava tieto, sillä viihdekirjailijana kirjoitukseni viettävät tiettyyn rakenteeseen. En voi sille mitään, koska viihteellisen tekstin kirjoittaminen tuntuu tällä hetkellä luontevalta ja palkitsevalta. Ja toki haastavalta. Omaperäisyyden vaatimus lajityypin sisällä on joskus turhauttavaa, jos kirjoitus saa moitteita sen vuoksi, että siinä on kyseiselle lajityypille olennaisia elementtejä. Anteeksi, mutta halusin kirjoittaa rakkaustarinan, jossa on onnellinen loppu! Anteeksi, mutta fantasiakirjani päähenkilöllä on eläinkumppani!
Lukijana olen huomannut, että omaperäisyyden kokemukseen vaikuttavat hyvin paljon kaksi asiaa: odotushorisontti ja kokemuspiiri. Jos odotan varpaita kipristelevää lukukokemusta ja saankin vain mietoa lämpöä, petyn. Mutta jos odotushorisonttini olisi ollut olematon, voisin olla iloisesti yllättynyt. (Lukusuositukset, mainostekstit ja takakansipuheet vaikuttavat näihin hyvin paljon.) Toisaalta jos luen elämäni kolmatta dekkaria, voi hyvin olla että se tuntuu minusta raikkaalta ja uudistavalta, vaikka ikänsä dekkareita lukeneen mielestä sama kirja on yhtä raikas kuin muumion varpaanvälit. Kokemuspiirillä on hyvin paljon merkitystä.
Kuten eräässä aiemmassa postauksessa sanoin: jos jokin tuntuu kovin omaperäiseltä, et vain ole lukenut tarpeeksi.
***
Onko omaperäisyys siis vain kliseiden välttelyä ja universaalien tarinoiden ovelaa naamiointia?
Ei toki. Joskus omaperäisyys kuuluu kirjoittajan äänessä: tavassa ja tyylissä, jolla hän kirjoittaa. Useimmilla meistä on ääni -- vähän niin kuin lauluäänikin -- ja se jos jokin on väline, jota täytyy harjoittaa. Oma ääni ei pääse kehittymään, ellei kirjoita paljon. En pidä omaa ääntäni vielä kovin kummoisena, mutta haluan harjoittaa sitä, koska se on keino, jolla voin tarinoida. Joidenkin kirjoittajien ääni on lähtökohtaisesti omaperäisempi kuin toisten. Tyyli pohjautuu kuitenkin kieleen, ja melko pitkälle pääsee sillä, että hallitsee oikeinkirjoituksen. Merkitystä on myös rytmityksellä, virkepituuksilla ja näkökulmavalinnoilla. Ne kuitenkin tulevat jossain harjoittelun vaiheessa kuin itsestään, kunhan kieli on hallussa.
Spekulatiivista fiktiota on viime vuosikymmenen ajan julkaistu enemmän ja enemmän. Täällä blogistaniassakin on jo huhuiltu realismin perään nuortenkirjapuolella. Voisiko yksi syy scifin, fantasian ja maagisen realismin suosioon niin kirjoittajien kuin lukijoiden keskuudessa olla se, että näistä lajityypeistä on helpommin löydettävissä vielä kartoittamattomia tarina-alueita?
Varmaa on kuitenkin se, että tarinoita riittää maailmassa kirjoitettavaksi. Se on pysyvä luonnonvara. Jotkin niistä kirjoitetaan omaperäisemmin kuin toiset, mutta jokaiselle tarinalle löytyy kuuntelija, jos sille löytyy kertoja.
Kuulisin mielelläni ajatuksianne, hyvät lukijat, omaperäisyydestä ja siitä, mitä se teille kirjallisuudessa merkitsee. Onko se ehdoton edellytys hyvälle kirjalle? Voiko siitä olla joskus haittaa? Jos kirjoitat, ajatteletko paljon keinoja, joilla saisit tekstistäsi omaperäisemmän? Mistä omaperäisyys mielestäsi rakentuu?
8.1.2013
Kevytmielistä kirjallisuutta
Puusilmäni juurtuivat juuri, versoavat vihreää ja taivuttavat sirkkalehtensä kohti aurinkoa -- näkevät.
Blogiani seuranneet varmaan muistavat minun rutisseen useamman kerran siitä, kuinka viihdekirjallisuutta ja genrekirjallisuutta saatetaan väheksyä, koska ne eivät ole "korkeakirjallisuutta". Jonkinlainen jako on olemassa, muuten ei olisi rutistavaa. Olin jumiutunut näköalattomalle raiteelle: ei ole kyse paremmuudesta tai älykkyydestä. On kyse sävyeroista ja mieltymyksistä.
Viimein tajusin ajatella asiaa tältä kantilta: korkeakirjallisuutta pidetään vakavana (tai vakavasti otettavana) kirjallisuutena, viihde- ja genrekirjallisuutta kevytmielisenä. Kevytmielisyys on kielteisesti sävyttynyt sana. Koska jokaisella kolikolla on kääntöpuolensa, on kevytmielisyydelläkin oltava myönteinen puolensa.
On kirjoja, jotka antavat ajattelemisen aihetta, ja kirjoja, joihin voi paeta ajatuksiaan. Sekä sekä että.
Kummallakin sijansa, kummatkin arvokkaita.
***
Mifongin perinnöstä on ilmestynyt uusi arvio Viivasuoria sanoja -blogissa.
Blogiani seuranneet varmaan muistavat minun rutisseen useamman kerran siitä, kuinka viihdekirjallisuutta ja genrekirjallisuutta saatetaan väheksyä, koska ne eivät ole "korkeakirjallisuutta". Jonkinlainen jako on olemassa, muuten ei olisi rutistavaa. Olin jumiutunut näköalattomalle raiteelle: ei ole kyse paremmuudesta tai älykkyydestä. On kyse sävyeroista ja mieltymyksistä.
Viimein tajusin ajatella asiaa tältä kantilta: korkeakirjallisuutta pidetään vakavana (tai vakavasti otettavana) kirjallisuutena, viihde- ja genrekirjallisuutta kevytmielisenä. Kevytmielisyys on kielteisesti sävyttynyt sana. Koska jokaisella kolikolla on kääntöpuolensa, on kevytmielisyydelläkin oltava myönteinen puolensa.
On kirjoja, jotka antavat ajattelemisen aihetta, ja kirjoja, joihin voi paeta ajatuksiaan. Sekä sekä että.
Kummallakin sijansa, kummatkin arvokkaita.
***
Mifongin perinnöstä on ilmestynyt uusi arvio Viivasuoria sanoja -blogissa.
6.1.2013
Atorox on täällä, ja kevät!
Suomen vanhimman tieteiskirjallisuuspalkinnon, Atoroxin, ehdokasasettelu äänestyslistalle on alkanut. Tänä vuonna minulla on ensimmäistä kertaa ainakin mahdollisuus päästä äänestyslistalle, sillä vuonna 2012 julkaisin ensimmäiset novellini, viisi kaiken kaikkiaan.
Ja nyt, hyvät lukijat, se tärkein tieto: äänestyslistalle novelleja saa ehdottaa kuka tahansa. Ainoa ehto on, että novelli on luettu. Viime vuonna julkaistiin noin 200 spefinovellia, mikä on hurja määrä, enemmän kuin koskaan aikaisemmin.
Listaus novelleista löytyy täältä. Monet niistä ovat ilmaiseksi luettavissa netistä.
Myös voittaja valitaan yleisöäänestyksellä, mutta siihen osallistuminen edellyttää kaikkien ehdokaslistalle valittujen novellien (20-30) lukemista.
Jos on siis tullut luettua erityisen hyviä tieteis- ja fantasianovelleja viime vuonna, anna äänesi kuulua!
***
Meikäläisen loma alkaa lähestyä loppuaan ja keväästä on tulossa superkiireinen kaikilla työsaroilla. Kirjoittamista, toimittamista, kuvittamista ja muita sekalaisia hommia niiden päivätöiden lisäksi -- on tosiaankin hyvä, että alla on vähän lomailua ja möllöttämistä.
Elävän kirjallisuuden festivaali on reilun kuukauden päästä. Se on mukava kirjallinen valopilkku talven keskellä, ja tänä vuonna olen itsekin ohjelmistossa, en vain yleisössä. Suorastaan kihisen innosta!
Maaliskuussa teemme kirjailijajoukolla pienen kiertueen Tampereella. Tästä myöhemmin lisää. Samassa kuussa osallistun myös sanataideseminaariin Helsingissä. Mifongin aika julkaistaan.
Huhti-toukokuussa oletettavasti on kuvitustöitä tiedossa ja pian sen jälkeen alan puurtaa tulevan steampunk-antologian parissa.
Sen pidemmälle en uskalla vielä miettiä, huhhuh.
***
Novellini Ystävä tänään on inspiroinut fanitaidetta! Olen uskomattoman imarreltu. Kun näkee hahmojensa heräävän henkiin myös tekstin ulkopuolella...vau. Kiitos, Joanna!
Ja nyt, hyvät lukijat, se tärkein tieto: äänestyslistalle novelleja saa ehdottaa kuka tahansa. Ainoa ehto on, että novelli on luettu. Viime vuonna julkaistiin noin 200 spefinovellia, mikä on hurja määrä, enemmän kuin koskaan aikaisemmin.
Listaus novelleista löytyy täältä. Monet niistä ovat ilmaiseksi luettavissa netistä.
Myös voittaja valitaan yleisöäänestyksellä, mutta siihen osallistuminen edellyttää kaikkien ehdokaslistalle valittujen novellien (20-30) lukemista.
Jos on siis tullut luettua erityisen hyviä tieteis- ja fantasianovelleja viime vuonna, anna äänesi kuulua!
***
Meikäläisen loma alkaa lähestyä loppuaan ja keväästä on tulossa superkiireinen kaikilla työsaroilla. Kirjoittamista, toimittamista, kuvittamista ja muita sekalaisia hommia niiden päivätöiden lisäksi -- on tosiaankin hyvä, että alla on vähän lomailua ja möllöttämistä.
Elävän kirjallisuuden festivaali on reilun kuukauden päästä. Se on mukava kirjallinen valopilkku talven keskellä, ja tänä vuonna olen itsekin ohjelmistossa, en vain yleisössä. Suorastaan kihisen innosta!
Maaliskuussa teemme kirjailijajoukolla pienen kiertueen Tampereella. Tästä myöhemmin lisää. Samassa kuussa osallistun myös sanataideseminaariin Helsingissä. Mifongin aika julkaistaan.
Huhti-toukokuussa oletettavasti on kuvitustöitä tiedossa ja pian sen jälkeen alan puurtaa tulevan steampunk-antologian parissa.
Sen pidemmälle en uskalla vielä miettiä, huhhuh.
***
Novellini Ystävä tänään on inspiroinut fanitaidetta! Olen uskomattoman imarreltu. Kun näkee hahmojensa heräävän henkiin myös tekstin ulkopuolella...vau. Kiitos, Joanna!
 |
| (c) Joanna Numminen |
2.1.2013
Fantasiasarjan kirjoittamisesta
Sarjojen kirjoittaminen fantasiassa on hyvin yleistä eikä ihme: kun mennään aivan uppo-oudolle maaperälle, on lukijalle annettava enemmän maamerkkejä siitä, minkälaisesta paikasta on kyse. Lukijan on vaikeampi tulkita rivien välejä, kun kyse on entuudestaan tuntemattomasta maailmasta. Aukot väärissä paikoissa tekstiä aiheuttavat etääntymistä ja epäuskottavuuden tunnetta. Maailma ei tunnu aidolta ja ihmeen tuntu jää haaveeksi.
Fantasiamaailman luominen on aikaavievää, joten monet kirjailijat pitäytyvät yhdessä tai kahdessa maailmassa, jonne sijoittavat romaaniensa tapahtumat.
Kokemukseni mukaan tarinat monissa fantasiakirjoissa keriytyvät auki verkkaisesti ja niiden maailmoja kuvataan yksityiskohtaisesti. Mifongin perinnön palautteissa on luettavissa, että fantasiaa paljon lukeneilla on ennakko-odotus siitä, että sekä hahmoja että maailmaa syvennytään kuvaamaan. Jos juonen kanssa edetään liian vauhdikkaasti, lukukokemuksesta jää puuttumaan se jokin.
Toisaalta monet (usein fantasiaa vähän tai tuskin lainkaan) lukeneet ovat palautteissaan sanoneet, että nopeatempoisuuden takia kirjaa ei malttanut laskea käsistään ja hahmotkin kehittyivät ja olivat mielenkiintoisia.
On siis löydettävissä kaksi erilaista lukijakuntaa: he, jotka olisivat kaivanneet enemmän taustoitusta (mikä olisi hidastuttanut juonta ja lihottanut kirjaa) ja he, joiden lukukokemus säilyi hyvänä vauhdista huolimatta (olisiko se pysynyt yhtä hyvänä, jos taustoitusta olisi ollut enemmän?).
Miten enemmän kaivanneet mahtavat kokea sarjan toisen kirjan? Syventääkö se ensimmäistä, tuoko se lisää jotain uutta, jotain heidän kaipaamaansa?
Tällaisia mietin nyt palautteen ruodittuani, kun kirjoitan neljättä osaa. Jännitän jo toisen osan vastaanottoa, mutta samalla koen, että minulla ei ole mitään muuta mahdollisuutta kirjoittaa toisin kuin olen kirjoittanut. Ei ensimmäistä osaa, ei toista osaa eikä kolmatta. Tällä tavoin ne tapahtuivat.
Olen myös miettinyt sitä, kun sanotaan, että kirjasarjan jokaisen osan on seistävä omilla jaloillaan, eli toimittava myös itsenäisenä teoksena. Onko todella näin? Ja jos on, missä määrin ja miksi? Mifonkeja kirjoittaessani jokaisessa kirjassa on kyseiselle osalle uniikki juoni, mutta myös läpi sarjan kulkevia juonia. Sarjan kirjoittaminen on sujuvaa, sillä jokainen kirja rakentuu edellisten perustusten päälle ja hahmojaan pääsee syventämään eri tavoilla, vähitellen ja eri näkökulmista.
En yhtään ihmettele, miksi sarjat ovat suosittuja. Niiden kirjoittaminenkin on kutkuttavaa työtä, sillä mahdollisuuksia henkilögalleriaan, teeman variointeihin ja erilaisiin juoniin löytyy runsain mitoin. Sarja on eeppiselle fantasialle hyvin luonteva muoto: kun tapahtumat ovat isoja ja ajan mittakaava laaja, sivumääriä kertyy kuin varkain.
Toisinaan olen miettinyt arvioidessani lukukokemusta jonkin sarjan kohdalla, että pitäisikö kokonaisuus arvioida erikseen ja yksittäiset teokset omanaan. Millä tavalla kokemus sarjan ensimmäisestä kirjasta muuttuu jatko-osien myötä? On tapauksia, joissa tarina paranee ja tapauksia, joissa viimeisissä osissa munitaan homma niin pahasti, että ne ensimmäisetkin osat menettävät hohtonsa.
Oletteko te, lukijat rakkaat, sitä mieltä että kirjasarja on osiensa summa -- vai voisiko se olla enemmän? Vai onko se vain jono yksittäisiä kirjoja, joissa pyörii samoja henkilöitä samoissa maisemissa? Entä onko vastaan tullut tapauksia, joissa sarjaa venytetään niin pitkälle, että niistä menee maku? Pitäisikö kirjasarja arvioida myös kokonaisuutena?
Fantasiamaailman luominen on aikaavievää, joten monet kirjailijat pitäytyvät yhdessä tai kahdessa maailmassa, jonne sijoittavat romaaniensa tapahtumat.
Kokemukseni mukaan tarinat monissa fantasiakirjoissa keriytyvät auki verkkaisesti ja niiden maailmoja kuvataan yksityiskohtaisesti. Mifongin perinnön palautteissa on luettavissa, että fantasiaa paljon lukeneilla on ennakko-odotus siitä, että sekä hahmoja että maailmaa syvennytään kuvaamaan. Jos juonen kanssa edetään liian vauhdikkaasti, lukukokemuksesta jää puuttumaan se jokin.
Toisaalta monet (usein fantasiaa vähän tai tuskin lainkaan) lukeneet ovat palautteissaan sanoneet, että nopeatempoisuuden takia kirjaa ei malttanut laskea käsistään ja hahmotkin kehittyivät ja olivat mielenkiintoisia.
On siis löydettävissä kaksi erilaista lukijakuntaa: he, jotka olisivat kaivanneet enemmän taustoitusta (mikä olisi hidastuttanut juonta ja lihottanut kirjaa) ja he, joiden lukukokemus säilyi hyvänä vauhdista huolimatta (olisiko se pysynyt yhtä hyvänä, jos taustoitusta olisi ollut enemmän?).
Miten enemmän kaivanneet mahtavat kokea sarjan toisen kirjan? Syventääkö se ensimmäistä, tuoko se lisää jotain uutta, jotain heidän kaipaamaansa?
Tällaisia mietin nyt palautteen ruodittuani, kun kirjoitan neljättä osaa. Jännitän jo toisen osan vastaanottoa, mutta samalla koen, että minulla ei ole mitään muuta mahdollisuutta kirjoittaa toisin kuin olen kirjoittanut. Ei ensimmäistä osaa, ei toista osaa eikä kolmatta. Tällä tavoin ne tapahtuivat.
Olen myös miettinyt sitä, kun sanotaan, että kirjasarjan jokaisen osan on seistävä omilla jaloillaan, eli toimittava myös itsenäisenä teoksena. Onko todella näin? Ja jos on, missä määrin ja miksi? Mifonkeja kirjoittaessani jokaisessa kirjassa on kyseiselle osalle uniikki juoni, mutta myös läpi sarjan kulkevia juonia. Sarjan kirjoittaminen on sujuvaa, sillä jokainen kirja rakentuu edellisten perustusten päälle ja hahmojaan pääsee syventämään eri tavoilla, vähitellen ja eri näkökulmista.
En yhtään ihmettele, miksi sarjat ovat suosittuja. Niiden kirjoittaminenkin on kutkuttavaa työtä, sillä mahdollisuuksia henkilögalleriaan, teeman variointeihin ja erilaisiin juoniin löytyy runsain mitoin. Sarja on eeppiselle fantasialle hyvin luonteva muoto: kun tapahtumat ovat isoja ja ajan mittakaava laaja, sivumääriä kertyy kuin varkain.
Toisinaan olen miettinyt arvioidessani lukukokemusta jonkin sarjan kohdalla, että pitäisikö kokonaisuus arvioida erikseen ja yksittäiset teokset omanaan. Millä tavalla kokemus sarjan ensimmäisestä kirjasta muuttuu jatko-osien myötä? On tapauksia, joissa tarina paranee ja tapauksia, joissa viimeisissä osissa munitaan homma niin pahasti, että ne ensimmäisetkin osat menettävät hohtonsa.
Oletteko te, lukijat rakkaat, sitä mieltä että kirjasarja on osiensa summa -- vai voisiko se olla enemmän? Vai onko se vain jono yksittäisiä kirjoja, joissa pyörii samoja henkilöitä samoissa maisemissa? Entä onko vastaan tullut tapauksia, joissa sarjaa venytetään niin pitkälle, että niistä menee maku? Pitäisikö kirjasarja arvioida myös kokonaisuutena?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)