Täysin turhanaikainen kuvapäivitys puolivuotisen kokopäiväkirjailijuuden ensimmäisestä päivästä

Aamu. Sisäinen kello ei anna nukkua sen pidempään kuin normaalina työpäivänä. Sisällä kuplii ilo ja hämmennys. Ihanko oikeasti nyt voin keskittyä kirjoittamisjuttuihin? Vilkaisu ulos kertoo, että tulossa on kaunis, puolipilvinen päivä. Siirryn alakertaan ja lataan kahvinkeittimen epähuomiossa täyteen ennen kuin muistan, että tämä onkin nyt sellainen työpäivä, jonka vietän itsekseni. Noh, sitten juodaan kahvia. Paha kyllä, kurkistus jääkaappiin paljastaa maitoa riittävän vain kahteen kupilliseen.

Sitten hommiin. Hoidan ensin muutaman työsähköpostin Aseenkantajan kunniaan liittyen ja valmistaudun henkisesti päivän päähommaan. Keskeneräinen aavenovelli odottaa lopetusta. Deadline on kahden päivän päästä, jolloin olen Berliinissä enkä aio kirjoittaa riviäkään. Kirjoittaminen on enää viitseliäisyydestä kiinni, sillä tarinan lopetus on kirjoitettu itselle muistiin synopsiksena edellisenä iltana. Kahvi siivittää urakkaa. Pari tuntia ja 970 sanaa myöhemmin novelli on valmis. En lähetä sitä eteenpäin vielä, vaan annan levätä iltaan asti. Sitten luen sen kokonaan uusiksi, teen muutoksia, jos tarvitsee ja laitan  toimittajille. Aikataulussa pysyminen keventää kummasti mieltä!

Muistan, että lounastakin pitäisi syödä. Kirjoituspäivinä se herkästi unohtuu, mutta kostautuu myöhemmin iltapäivästä, jolloin virta vain yksinkertaisesti loppuu. Kaavin jääkaapista jotain sekalaista kasaan. Kirjailijakollega viestittelee ja kysyy kahville. Mikä jottei. Hoidan sitä ennen muutamia juoksevia asioita. Koneita ja korsetteja -antologian lisäpainos on tullut painosta (kyllä, se myytiin taas loppuun!) ja huominen matka vaatii valmisteluja. Syön kahvila Runossa croissantin ja hörppäisen cappuccinon. Luit oikein, lisää kahvia!

Kuvasta puuttuu kirjailija. Tässä nurkassa ja tuolissa muuten kirjoitin novellini Laulaisin surusi mereen. Se syksyinen torstai oli maaginen. Yksikään novellini ei ole valmistunut yhtä kivuttomasti ja nopeasti kuin tämä. Kokemus oli outo ja hämmentävä: tarina tulosti itsensä ulos kauttani. Päiväni tulostimena, tosiaankin. Tänään on kai sitten päiväni tärisevänä virtapiikkinä. Niin paljon kaikkea kivaa tiedossa, ettei tiedä miten päin olla!

Työnjohtaja. Toisin kuin monet luulevat, kirjailijakin tarvitsee työnjohtajaa. Sisäinen kriitikko on monen kirjoittajan tuttu, mutta näistä työnjohtajista puhutaan vähemmän. Älkää antako viattoman ilmeen hämätä: kun piiskan sijaan viuhuu viikate, työtahti on taattu. Illaksi toivon tämän kaverin pikkuserkun, Nukku-Matin, vierailua. Tällä viikolla on ollut minulle erittäin harvinaisia nukahtamisvaikeuksia. Kenties elämänmuutos, vaikkakin vain puolivuotinen, jännittää.

P.S. Hankin itselleni muuten ihka oman kameran. Kuvia on siis tulevaisuudessa tiedossa enemmän.

P.P.S. Lisää kutkuttavia uutisia novellirintamalta: syksyllä minulta saatetaan julkaista toinenkin novelli kuin Steampunk! Höyryä ja helvetinkoneita -antologiaan tuleva Alexandre. Ehkä. Lisäksi pyrin saamaan Huomenna ne tulevat -antologiassa julkaistun, aiemmassa kuvatekstissäkin mainitun Laulaisin surusi mereen -novellin ladattavaksi Elisa Kirjaan. Katsotaan miten sen kanssa käy.

Tervetuloa julkkareihin!

Kuten ylläolevasta näkee, viikon päästä keskiviikkona juhlistamme aivan näillä hetkillä valmistuvaa pienoisromaaniani, Aseenkantajan kunniaa. Osuuskumma-kustannuksen tuorein julkaisu aloittaa Keskilinnan ritarit -sarjan, jota voisin tituleerata pilke silmäkulmassa "homoeroottiseksi veijarifantasiatarinaksi". Oikeastihan on niin, että kirjailija on varsin huono vaihtoehto luokittelemaan tekemisiään. Teostaan lähestyy usein yhdeltä kantilta eikä aina edes suoraviivaisinta reittiä. Luokitelkoot toiset sen paremmin.

Julkistamistilaisuus tapahtuu tosiaan Facebookissa, tarkemmin ottaen täällä. Huomenna tuulet voimistuvat -antologian kanssa jo kokeilimme tätä tapaa, ja se osoittautui mainioksi keinoksi tuupata teos maailmaan. Perinteiset julkistamisjuhlat vietetään yleensä ihmisten kanssa kasvotusten, kuplivaa siemaillaan korkeista laseista ja hyvässä lykyssä suolapalaakin on tarjolla. Kustantamon edustaja avaa yleisölle (johon yleensä yritetään houkutella toimittajia) kirjan taustaa, teemaa tai vastaavaa, ja iloisen hämmentynyt kirjailija vastaanottaa sellofaaniin käärittyjä kukkia ja onnentoivotuksia.

Miten tämä voisi toimia Facebookissa?

Totta, että kuplivat joutuu jokainen järjestämään ruudun taakse itse. Mutta etujakin virtuaalijulkkareista löytyy:

- ei tarvitse matkustaa toiselle paikkakunnalle, vaan voi röhnöttää kotisohvallaan kalsareissa
- voi surffata samaan aikaan toisaalla netissä tai vaikkapa lakata varpaankynsiään
- saa kuunnella sellaista musiikkia kuin haluaa
- mainitsinko jo, että voi röhnöttää kotisohvalla kalsareissa ja villasukissa?

Virtuaalijulkkareihin voi järjestää myös ohjelmaa. Edellä mainitun ekoscifiantologian julkkareita varten äänitimme YouTubeen lukunäytteitä, Isomäen esipuheen ja järjestimme arvonnan. Tiedossa on nytkin videointia, mutta tarkempi toteutus jääköön nähtäväksi.

Minä, ennakkoluuloinen etana, suhtauduin aluksi skeptisesti virtuaalijulkkareihin, mutta muutin mieleni nopeasti. Ihmisethän ne julkkaritunnelman tekevät, oli tapahtuma sitten virtuaalinen tai ei. Kokemus oli hauska! Tervetuloa siis kaikki Facebook-tililliset -- julkkarit ovat julkiset!

P.S. Oletko sinä, parahin lukija, ollut kirjan julkistamisjuhlissa? Mikä toimi, mikä ei? Menisitkö uudestaan? Entä minkälaiset järjestäisit omalle kirjallesi?

Vielä kerran, kaverit!

Joskus sitä miettii, että mikäs osa se kirjoittamisessa olikaan kivaa. En nimittäin pidä ensimmäisen version kirjoittamista kovin mukavana puuhana. Syntymässä oleva teksti on tuskallista tiristämistä, hakemista ja haparointia. Aina ei edes tiedä, mitä yrittää sanoa. Joskus tietää mihin on menossa, mutta ei sitä miten sinne pääsee. Turistina vieraassa kaupungissa. Ilman kielitaitoa, ilman karttaa. Stressaantuneena.

En pidä kirjoittamisen loppuvaiheestakaan: päättymättömistä stilisointi- ja oikolukukierroksista. Aina löytyy jotain, mikä täytyy vielä tarkistaa, varmistaa ja korjata. On pakko, sillä käsikirjoituksen luomisen tuska ja työläys ei saa kaatua ulkoasuun ja pikkuseikoilta tuntuviin asioihin. Yksityiskohdat ovat uskottavan lopputuloksen kannalta äärimmäisen tärkeitä -- jokainen ammattivalehtelija tietää tämän. Lisäksi viimeistelyvaiheessa on lukenut tekstinsä jo niin moneen kertaan, että huokaisee ensimmäisen tutun virkkeen kohdalla Erittäin Syvään. Leipiintymistä ei voi välttää. Sitten kun on vielä ne aikataulut, joissa täytyy yrittää pysyä...

Niin, mikäs osa kirjoittamisesta olikaan ihanaa ja jumalaista ja kaiken ailahtelun arvoista? Ehkä minulla se on keskivaihe. Kun ensimmäinen versio tai raakateksti on kasassa. Henkilöhahmoihin on puhallettu henki, jonkinlainen juoni löytyy ja tekstissä on rakenne. Kirjoittamisessa ihaninta on se, että tekstiä voi aina parantaa. Sitä on helppo poistaa, lisätä tai siirtää. Jotain on jo olemassa, on kyse enää koulimisesta.

Ajatus kirkastuu, mitä enemmän sitä yrittää siirtää paperille. Niin on nytkin. Tajusin nimittäin, että juuri alkuvaiheessa, siinä tuskallisessa tahkoamisessa, olen saavuttanut parhaat flow-kokemukseni. Kadottanut ajan ja paikan ja sukeltanut toisiin maailmoihin, toisen ihmisen nahkoihin. Ensiversion kirjoittaminen on seikkailu, joka kunnon seikkailun tapaan tarjoaa niin rankkasadekuuroja ja mutaisia polkuja kuin muinaisia viidakkotemppeleitä ja sateenkaaria vesiputouksen yllä.

Vielä kun löytäisin viimeistelyvaiheesta samanlaisia suuria tuntemuksia.

Te kirjoittavaiset: mikä työvaihe teille on tuskallisin tai tyydyttävin? Löytyykö paljon vaihtelua?

Tuplaviikonloppu ja naurun arvoitus

Kun luulin, että oli sunnuntai, olikin vasta perjantai. Oikea viikonloppu on siis mennyt hieman hämmentyneessä olotilassa: ai se jatkuu vieläkin? Hupia ja hommia on riittänyt sopivassa määrin -- nukkumisesta puhumattakaan. Viime yönä tuli koisittua yksitoista tuntia putkeen.

Torstaina Helsingissä oli Taiteiden yö, ja Karistolla kemut uusissa toimitiloissa Kaisaniemenkadulla. Tarkoitus oli piipahtaa yön aikana myös muissa tapahtumissa, mutta seura oli niin mainiota, että ei sieltä loppuviimeksi päästy muualle kuin kadun toiselle puolelle Kaislaan. Magdalena Hain blogissa on erittäin kuvaava raportti illasta. (Jälkikäteen pahoitteluni, jos aiheutin jutuillani kenellekään traumoja. Olen räävitön, tiedän.)

Yöjunassa Tampereelle tuli pohdiskeltua muun muassa naurua ja siihen liittyvää valtaa. Mille saa nauraa ja kenen seurassa? Nauru on reaktio niin moneen asiaan: järkytykseen, huvittumiseen, hämmennykseen, iloon. Jostain syystä hyvin vastakkaisiin tunteisiin -- vai ovatko ne tunteet sittenkään kovin vastakkaisia? Nauru usein tulkitaan väärällä tavalla, jos se esiintyy epätavallisessa yhteydessä. Minulla esimerkiksi on kokemus hautajaisista, joissa nauratti ihan hirveästi. Toisaalta olen ollut myös hautajaisissa, joissa itkin niin paljon, että luulin ettei sille tule loppua lainkaan. Miksi niin erilaiset reaktiot? Vai ovatko tosiaan sittenkään? Jokin kuoleman läheisyydessä kutittaa nauruhermoja. Reaktio on primitiivinen, mutta esiintyykö eläinkunnassa naurua samoissa yhteyksissä kuin ihmisillä? Ihminen voi alkaa nauraa, kun näkee kaverinsa putoavan yllättäen kaivoon (vaikka järki sanoo, ettei siinä ole mitään hauskaa, siinähän voi käydä pahastikin). Mutta jos koira näkee lajitoverinsa juoksevan päin seinää, se ei löydä siitä mitään huvittavaa. Löytävätkö kädelliset?

Pään tuulettaminen teki hyvää. Nyt naputtelen takamus turtana novellia, jonka määräpäivä on viikon päästä. Kuten usein tässä vaiheessa kirjoitusprosessia, minulla ei ole hajuakaan siitä, onko tarina kiinnostava vai ei. Silti jatkan, sillä haluan tietää miten kaikki päättyy ja mitä tapahtuu matkalla. Toimittajat saavat sitten päättää, onko tekeleessä päätä tai häntää.

Kansikuva, kirjoittamista ja harveneva kampa

Aamukampa harvenee: töitä on jäljellä enää neljä päivää (joskin kahdelle viikolle ripoteltuna)!

Tarkastelin kalenteriani viikonloppuna, ostelin junalippuja ja suunnittelin yöpymisiä. Näyttää siltä, että syksy on täynnä tohinaa ja tapahtumaa, joten kirjoittamistöille täytyy tehdä tarkka aikataulu. Ensinnäkin on messuja: Turun kansainväliset kirjamessut ja Helsingin kirjamessut. On fantasia- ja scifitapahtumia, kuten Tamfan ja Lokacon. On Osuuskumman tapahtumia, julkkareita ja kiertue. On pari lomareissuakin, joista toinen on "kesälomani". Pääsen vihdoin ja viimein käymään Madeiralla! Kasvikunnan puolesta olen haaveillut matkasta sinne kauan. Ensi viikolla nautin olostani Berliinissä nuorisokirjailijoiden hellässä ja hauskassa seurassa.

Mutta se kirjoittaminen, ah ja voi! Vähitellen alitajunta on uskaltanut päästää tunnustelevia aistinsiimoja arjen kerrostuman läpi. Välähdyksiä henkilöhahmoista, tilanteista, dialogista, nimistä... Pian, pian pääsen syventymään niiden pariin.

Illat ovat kuluneet lukiessa steampunk-novelleja, editoiden tekstejä ja kirjoittaen uutta. (Eli oikeastaan ei mitään uutta sillä saralla.) Sain kuitenkin valmiiksi kannen Höyryä ja helvetinkoneita -antologiaan. Tältä se nyt näyttää!

Steampunk! --Höyryä ja helvetinkoneita (Osuuskumma 2013)

Iltatöiden lomassa olen nauttinut dokumentteja, joista erityisen mielenkiintoinen on Sanojen planeetta, joka tulee ainakin toista kertaa Yleltä. Stephen Fry on lempijuontajiani, hauska, älykäs ja silti nöyrä.

***

Mifongin perintö on luettu Anna minun lukea enemmän -blogissa. Eläköön, esikoiseni!

Vahvan naishahmon vankila

Pasilan lukupiirikeikan jälkimainingeissa mietin sukupuoleni merkitystä siihen, mitä ja miten kirjoitan.

Koneita ja korsetteja -antologiasta on tullut palautetta useammaltakin taholta, että "kylläpäs tässä oli paljon vahvoja naishahmoja". (Finnconin Höyrypunk-paneelissa keskusteltiin aiheesta myös.) Aktiivisia naisia, jotka ottavat vallan omiin käsiinsä ja toimivat usein miehistä valtakulttuuriakin uhaten. Kapinallisesti. Joskus väkivaltaisesti, toisinaan älyllä.

Nyt jälkikäteen on helppo todeta, että Koneita ja korsetteja -julkaisun kansikuva on melko osuva. Nainen näyttää siltä, että hänelle ei kannata ryppyillä. "Oliko tätä tarkoitus markkinoida nimenomaan naisille?" -kysymys sai minut kyllä hetkeksi hiljaiseksi. Ei, ei kai. (Samaahan muuten toistuvasti kuulen Mifonki-sarjan kansista -- että ne on suunnattu naisille. So what? Tekeekö se niistä jotenkin huonompia?) Jäin sitten miettimään, kuinka sukupuolittuneessa maailmassa oikein elämme. Ymmärrän, että chick lit -kirjojen kannet eivät houkuta puoleensa miehiä, jotka eivät genrestä ole kiinnostuneet. Samoin sotakirjojen kannet eivät houkuta naisia, joita eivät sotakirjojen kannet kiinnosta. Mutta täytyykö kaikilla kirjan kansilla olla jokin sukupuolinen värittymä? Karkottaako nainen kannessa mieslukijat? Eivätkö mieslukijat kykene samaistumaan naishahmoihin?*

Ehkä eivät. Eivät niihin kykene samaistumaan kaikki naisetkaan. Osuvasti näihin mietintöihini sattui Sophia McDougallin artikkeli I Hate Strong Female Characters. Artikkeli on taas melko pitkä, mutta kannattaa lukea se.

Kiteytyksenä omista ajatuksistani voisin sanoa: yksipuolisiin hahmoihin on hankala kenenkään samaistua. Jos kirjassa tai elokuvassa tai tv-sarjassa on yksi nainen edustamassa puolta koko hemmetin väestöstä, voisiko hänelle kasautua vähän liikaa paineita, jotta hänet voisi kirjoittaa omana yksilönään, oli sitten minkälainen tahansa?

Mitä sitten ajattelen termistä "vahva naishahmo"? Olen mieltänyt sen hyvin kirjoitetuksi naishahmoksi, mutta artikkelin lukemisen jälkeen jäin pohdiskelemaan, että harvoin olen kokenut tarvetta sanoa yhdestäkään hyvin kirjoitetusta mieshahmosta, että olipa hyvin kirjoitettu, vahva mieshahmo. Ja miksi näin? Koska kun luen mieshahmojen edesottamuksista, en koskaan ajattele, että tässäpä on osuvasti kirjoitettu mies vaan tässäpä on hyvin kirjoitettu ihminen.

Tämä on kamala oivallus.

***

Kun sanon kirjoittavani vahvoja naishahmoja, en halua viitata sillä siihen, että kirjoittaisin vain naisia, jotka toimivat miesten keinoin miehisessä yhteiskunnassa. En halua vihjata, että ollakseen vahva naisen täytyy turvautua väkivaltaan tai hänen täytyy käyttäytyä kuin mies. En ajattele niin. Minulle tärkeää on, että naishahmoillani on valtaa, kykeneväisyyttä, älyä, heikkouksia, pahoja päiviä, epävarmuutta, rohkeutta, unelmia, surua ja kunnianhimoa. Muun muassa.

Se, että naishahmot jaetaan karkeasti kahteen tyyppiin (aktiivinen, fyysisesti vahva, paha suustaan, jätkämäinen tai passiivinen, fyysisesti heikko, hiljainen), on aiheuttanut useinkin turhautumista. Jos omassa naishahmossa on edes muutama ripaus jompaa kumpaa, luokittelukarsinan ovi heilahtaa äkkiä. On sitten kritisoijan omista mieltymyksistä kiinni, ärsyttävätkö väkivaltaan turvautuvat soturnaishahmot enemmän kuin kiltit, hiljaiset ja avuttomat naishahmot.

Naisia kirjoitetaan edelleen hyvin stereotypisesti. Se korostuu, jos heitä on tarinassa suhteessa huomattavasti vähemmän kuin miehiä.

Ylipäätään jatkuva sukupuoliluokittelu yhteiskunnassamme on rasittavaa. Se on juurtunut syvälle ja siitä on vaikea murtautua. Toivon, että joskus hyvin kirjoitetusta naishahmosta ei tarvitse erikseen mainita, että se on sukupuolensa vuoksi (tai siitä huolimatta) mielenkiintoinen ihminen.

Sillä sitä me naiset ennen kaikkea olemme, ihmisiä.

***

* Vielä häiritsevämpi taka-ajatus ponnahtaa mieleen: eikö jokin ole arvokasta ja uskottavaa, jos se on suunnattu naisille (ja vieläpä naisen tekemää)? Eivätkö naislukijat riitä, eikö heidän rahansa ole yhtä tervetullutta kuin miesten?

Lukupiirivierailu ja intoilua

Tänään minä ja Markus Harju olimme Pasilan kirjastossa lukupiirin vieraina keskustelemassa Steampunk! - Koneita ja korsetteja -antologiasta. Yllätysvieraaksi saimme mukaan Samuli Antilan, joka illan aikana paljasti kirjoittaneensa steampunk-novellin tietämättä kirjoittaneensa steampunkia, mistä syystä Kosmoskynässä ilmestynyt novelli ei koskaan päätynyt edes tarjolle Koneita ja korsetteja-antologiaan. (Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien julkaiseman Kosmoskynä-lehden steampunk-numeroa suosittelen lämpimästi höyryilystä kiinnostuneille. Muutenkin spefistä ja kirjoittamisesta innostuneelle lehti tarjoaa kosolti lukemisen arvoista asiaa.)

Lukupiiri-ilta oli melkoista luksusta kirjoittajalle ja novellien toimittajalle: teokseen tutustunut ja keskustelemaan innostunut joukko lukijoita tuo monia uusia näkökulmia ja pohdiskelun aiheita. Lisäksi ajoitus oli mitä mainioin, sillä eihän siihen ole enää kuin kaksi kuukautta, kun pitelemme käsissämme Höyryä ja helvetinkoneita -antologiaa! Teki oikein hyvää katsahtaa tässä vaiheessa siihen, mitä oikeastaan on tullut tehtyä.

Kiitos, Pasilan kirjasto ja Matti J.; Henna, Olavi, Mima, Kaisa ja Merjat!

P.S. Junat ovat muuten aika maagisia kirjoittajan työtä ajatellen: vajaan kahden tunnin edestakaisen matkan aikana sain kirjoitettua ensi vuonna julkaisuun (toivottavasti) tulevaa novellia kolmen liuskan verran. Ei ole ensimmäinen kerta, kun novellini kirjoittaminen alkaa tai etenee junan huminassa.

Sulje pois kaikki muu

Mari Kananlihalla-blogissa tuskasteli väittämää, jonka mukaan tullakseen kustannetuksi (tai menestyväksi) kirjailijaksi pitäisi elämästään raivata aikavaras nimeltä kokopäivätyö.

Näiden parin vuoden aikana olen huomannut, että kirjoittaminen on aina jonkinlaista hippaleikkiä ajan kanssa. Aikaa ei ole, sitä on liian vähän tai sitä on niin paljon, että sen käyttää tuhlailevasti. Väite siitä, että kirjansa kustannetuksi saaminen edellyttäisi sitä, että voi omistautua kirjoittamiselle joksikin aikaa täysipäiväisesti, on kukkua. Valtaosa jo julkaisseista kirjailijoistakin tahkoaa tekstejään toisen työn ohessa -- enkä näe miten työmäärä eroaisi merkittävästi vielä julkaisemattoman kirjoittajan käsikirjoituksen vaatimasta työstä.

Kuten niin moni muukin asia elämässä, myös kirjoittaminen on yksilöllistä. Vertailu muihin on pohjimmiltaan turhaa, vaikkakin kovin inhimillistä. Joku tarvitsee kolme kuukautta intensiivistä erakkoaikaa käsikirjoituksen laatimiseen, toinen onnistuu kirjoittamaan lapsenhoidon ja iltatyön välissä. Se, mihin käytössä olevan ajan määrä varmasti vaikuttaa, on työn valmistumisaika.  Mutta jos lopputuloksena on kustannettu kirja, kumpi esimerkeistä on vakavammalla ammattitaidolla liikkeellä?

Mielestäni kunnianhimoisesti kirjoittavan tunnistaa muun muassa siitä, että hän kirjoittaa olosuhteista huolimatta. Oli elämäntilanne tai työtilanne mikä tahansa, jollain tavalla kirjoittamisen saa mahdutettua kaiken väliin, sisälle ja ympärille. (Enkä nyt tarkoita, että jokaisen kirjailijaksi tunnistautuvan täytyisi kirjoittaa koko ajan, ei sentään härregyyd, lomaa ja taukoja saa tästäkin hommasta pitää.) Tärkeintä on se, että tekee asiat tavalla jotka tuntuvat itsestä hyvältä. Kirjoittaminen ei ole vain fyysistä kirjoittamista, se on mitä suurimmassa määrin aivotyötä.

Kun aloin kirjoittaa aktiivisesti kuusi vuotta sitten, meni monta vuotta, kun pystyin ajattelemaan vain kirjoittamista. Olin kauheaa seuraa heille, joita kirjoittaminen ja kirjat eivät kiinnostaneet. Mieleni oli virittynyt vain yhdelle kanavalle. Järjestin työvuoroni niin, että kirjoittaminen onnistuisi. Käytin kaiken vapaa-aikani siihen, että kirjoitin, luin ja imin tietoa kirjoittamisesta ja kirjailijuudesta. Jälkeenpäin ajatellen uhrasin kirjoittamiselle todella paljon, mutta toisaalta mikään ei tuntunut yhtä tärkeältä. Lopulta en menettänyt mitään, vaan saavutin.

Olisinko saanut kirjani julkaistua, ellen olisi tehnyt tätä uhrausta, joka ei tuntunut uhraukselta? Mahdoton sanoa, sillä tuolloin en tuntenut, että minulla olisi ollut vaihtoehtoja. Minun oli kirjoitettava mifonkien tarina.

Tämä oli kuitenkin vain yksi tapa, joka sitten onnekkaasti johti kustannussopimuksen solmimiseen. Temperamentilleni ominaiselta tuntuu seuraava malli: intohimoinen aloitus, täysi uppoutuminen aiheeseen ja loppuunvieminen, kunhan mielenkiinto säilyy. Kirjoittamisessa malli on toteutunut kaikista vahvimmin ja mielenkiintokin toistaiseksi säilynyt.

Kirjoittaminen on silti minulle osa-aikatyötä suurimman osan vuodesta. Minusta osa-aikaisuus ei sulje pois ammattimaisuutta tai rakkautta työtään kohtaan.

Raapaleiden lumoissa

Ääni

Minut havahduttaa ääni. Ensin se tunkeutuu tajuntani rajamaille itsepintaisena surinana. Sitten voimistuu. Lähestyy. Avaan silmäni hitaasti. Pimeys ympärilläni on läpitunkematon. Suljen silmäni jälleen ja keskityn kuuntelemaan ääntä. Korkeaa murinaa, kimeitä vingahduksia ja välillä rasahtava, raastava korahdus. Ääni nousee ja laskee. Kaiken etäisyydenkin päästä se täyttää aistini sinnikkäästi. Tunne minussa voimistuu ja kasvattaa massaansa. Nyt näen, näen punaista. Väri maalautuu silmäluomiini läpikuultavana. Rinnassani tuntuu potkaisu, sitten toinen. Olen unohtanut tämän, unohtanut sykkeen. Sormenpäitä kihelmöi. Lämpö leviää jäseniini. Veri suonissani nousee. Kun melu yläpuolellani yltyy, nostan käteni ja kouraisen. Viileä multa rapisee sormieni välistä. Alan kauhoa kaksin käsin. Siimaleikkuri on vaiennettava.

***

Elämäni toinen raapale (tasan sata sanaa) näki päivänvalon torstaiaamuna. Luovuuden muusat lauloivat varsin sopivasti, sillä illalla joukko muita osuuskummajaisia ja minä luimme Maailmankauppa Tasajaossa raapaleita, keskustelimme niistä ja niiden kirjoittamisesta. Olin ensin osallistumassa ensimmäisellä raapaleellani, Hampaalla, sekä lukemalla toisten osuuskummajaisten raapaleita, mutta nyt lainakamaan ei ollutkaan tarvetta. Kahdella pärjäsi hyvin.

Raapale on kokonaisuutena kiehtova. Pieneen, rajattuun tilaan täytyy mahtua kaikki olennainen. Romaanikirjoittajalle tämä on suorastaan nautinnollinen kirjoitusharjoitus ja -haaste: kerrankin koko rakenteen ja juonen ja henkilöt hahmottaa yhdellä silmäyksellä!

Nyt kahden raapaleen kirjoittamisen jälkeen uskallan uumoilla, että lisääkin saattaa tulla. Jos raapaleelle antaa ajatuksissaan mahdollisuuden, arki kyllä hoitaa sen, että kirjoitusaiheita alkaa pulpahdella mieleen. Omat raapaleeni jätän syntymään, jos ne ovat syntyäkseen: on niin paljon muita tarinoita, jotka minun on kerrottava, koska olen niin luvannut. Raapaleista puuttukoon täytyä ja pitää.

Miten Ääni sitten syntyi?

Matkalla töihin katselin bussin ikkunasta sumuista hautausmaata. Seurakunnan työntekijä siellä jo ajoi ahkerasti nurmikkoa hautakivien välissä. Päähäni pälkähti: onneksi ei sentään siimaleikkurilla vetele -- siihenhän heräisivät jo kuolleetkin! Ja tadaa, kun pääsin työpaikalle, alkoi kiivas kirjoittaminen. Vartin päästä raapale oli valmis.

Oli hauska huomata kirjoittamisessa se ero, että kun ensimmäisessä raapaleessa jouduin karsimaan materiaalia, tässä toisessa sitä piti luoda idean ympärille lisää. Satasanaista tarinaakin voi siis joutua lihottamaan!

Raapaleista kiinnostuneille tiedoksi, että Osuuskumma tarjoaa Kummalinnun munia -nimisen raapalepalvelun, jonka tilaaja saa joka viikko luettavakseen kaksi raapaletta. Tämän lisäksi raapaleista tehdään painettu julkaisu tilauskauden päätyttyä. Se lähetetään kaikille palvelun tilaajille. Aika edullinen diili! Ja mitä mainioin lahjaidea, jos itse ei niin välitä.

Tapahtumien yössä 2013

Ilta alkoi Maailmankauppa Tasajaosta kello viisi. Tässä luen raapaletta. (Josta seuraavassa postauksessa enemmän!)
 (c) V. Rintala

Haastatteluparini Tarja Sipiläinen on raapaleen lukuvuorossa. Raapaleinto on muuten tarttuvaista laatua, joten olkaa varoitetut. (c) V. Rintala

Taru Luojola ja Anni Nupponen astuivat lauteille seuraavaksi. Tasajaon väki tarjosi reilun kaupan kahvia ja teetä tapahtuman kunniaksi. Nam! (c) V. Rintala

Kipitin Tasajaossa esiintymisen jälkeen suoraan seuraavaan paikkaan, eli Suomalaiseen kirjakauppaan Hämeenkatu 5:een. Runoilija Kari Aronpuro luki tekstejään ennen minua ja jälkeeni iltaa jatkoi Harri István Mäki. Olin positiivisesti yllättynyt paikkaolijoiden määrästä. Ei lukenut tyhjälle kaupalle. (c) V. Rintala

Tampereen Tapahtumien yö oli vilkas ja mukava tapahtuma! Ilma oli trooppinen, kostea ja lämmin. Ilta kului kepeästi kivassa seurassa -- tapasin sekä uusia että vanhoja tuttuja. Jopa yhden Mifongin perinnön signeerasin, mikä oli kunnon kruunu päivälle. Pieni breikki arkipäivän rutiinista oli enemmän kuin tervetullut. (Uusi mekkokaan ei varsinaisesti haitannut.)

Mistä on elokuun päivät tehty

Kirjoittamisesta, esiintymisistä, matkoista.

Vilkaisin kalenteriani ja huomasin, että elokuu mennee varsin eloisissa merkeissä.

Ensinnäkin olen varsin innoissani, sillä syyskuun alusta jään päivätöistä pois ja omistaudun kirjailijuudelle kokopäiväisesti loppuvuoden ja hieman seuraavaakin. Vihdoinkin! Koko kesä on kärvistelty kahden työn välissä. Ei sillä, että valittaisin, mutta viime kuussa ruuvi pääsi kieltämättä kiristymään sen verran tiukalle, että itseäkin hirvitti. Tuntui, että muu maailma lomailee ja nauttii kesästä, kun itse painan hommia aamusta iltaan. Muisti alkoi tökkiä, luomis- ja ajattelukyky olivat liskotasoa.

Nyt onneksi helpottaa.

Ensi viikolla on tiedossa esiintymisiä: torstaina on Tapahtumien yö Tampereella. Olen sekä Suomalaisessa kirjakaupassa että Maailmankauppa Tasajaossa, ensimmäisessä Mifongin ajan puolesta, toisessa Osuuskumman.

Sitä seuraavalla viikolla on tiedossa ensimmäinen kirjaston lukupiiri-visiitti, jota odotan kovasti.

Kirjoittamispuolella editoin sekä Aseenkantajan kunniaa että Alexandre-novellia (joskin jäljellä lienee enää stilisointia, sillä tänä viikonloppuna tein suuremman linjan muutokset). Lisäksi pitäisi kirjoittaa yksi uusi novelli, jonka ideakin on vasta aavistus siemenestä syvällä mullan alla.

Toimittamispuolella on käynnissä lokakuussa julkaistavan Steampunk! --Höyryä ja helvetinkoneita -antologian novellien viimeiset kierrokset. Kovaa kamaa tulossa, vaikka itse sanonkin.

Elokuun lopussa sitten reissaillaan: lähden Nuorisokirjailijoiden porukan kanssa Berliiniin. Kunnon irtiotto ennen kokopäiväistä kirjoituskautta! Myös Kariston Arvin päiviä vietetään elokuussa, joten voi olla että Helsingissäkin tulee piipahdettua.

Voinee siis sanoa, että iltojen pimeneminen ei meikäläistä haittaa...