Käsikirjoituksen alkukäynnistelyä ja arvio

Nyt kun Mifonki-sarjaa on takana kolmen käsikirjoituksen verran, olen huomannut, etten juurikaan muista niiden kirjoitusprosesseja. Yleisluontoisesti kyllä, mutta ne sotkeutuvat ja sekoittuvat toisiinsa. Muistiinpanojakin on samoissa vihkoissa ja kirjasissa sikin sokin. En tiedä, milloin hoksasin mitäkin juonen tai henkilöhahmojen suhteen. Muistikirjoissa ei ole päivämääriä. En ole kirjannut kuin yhdestä, Mifongin ajasta, päiväkohtaisia sanamääriä ylös -- ja nekin vain tietyn ajan raameissa.

Nyt ajattelin toimia toisin.

Aloin pitämään kirjoituspäiväkirjaa viime perjantaina, jolloin jatkoin neljännen Mifongin kirjoittamista. Alkua oli rykäisty viime helmikuussa noin kolmentoista liuskan verran, mutta näkökulmat olivat vääriä ja jouduin ne ensitöikseni muuttamaan. Oli kuitenkin jotain, mistä lähteä.

Niinpä tiedossa onkin katkelmia päiväkirjasta, joka kartoittaa Mifongin kätkemän syntymistä. Katkelmia siksi, että spoilerivaara on muuten suuri.

Tästä se lähti:

Perjantai 13.9.2013
Tänään kirjoitin 921 sanaa, eli suunnilleen luvun 3. Kertojanäkökulma oli aivan väärissä henkilöissä, nyt se on ankkuroitu yhteen. Tuntuu toimivan. Illalla kävin Telakalla kuuntelemassa runoa sekä lausuttuna että laulettuna. Nerudaa ja Lorcaa. Hoksasin yhden tulevan juonikuvion. Jälleen kerran tuli osoitettua, että toisten taide ruokkii omaa taidetta.

Lauantai 14.9.2013
Laskin, että ennen ulkomaanreissua minulla on 38 tehokasta päivää aikaa kirjoittaa (eli ei esiintymisiä, messuja tms. ja lisäksi yksi vapaapäivä per viikko). JOS pitäydyn 1500 sanan päivätavoitteessa, se tarkoittaisi sitä, että saisin kokoon 57 000 sanaa. Mifonkien käsikirjoitukset ovat olleet 80 000-90 000 sanan välillä, joten tuolloin raakatekstiä olisi reilu puolet koossa. Eipä auta vitkastella, pakko on paahtaa.
Kirjoitin tänään kahdessa osassa, aamupäivällä ja alkuillasta. Lopullinen sanamäärä 1631.

Sunnuntai 15.9.2013
Tahmea kirjoituspäivä. Musiikki auttoi keskittymään. Olen koukussa Debbie Wisemanin Arséne Lupin Soundtrack Suite -sävellykseen. Ahersin lukujen 6 ja 7 parissa. Sain kokoon 787 sanaa. Täytyy olla tyytyväinen siihen, sillä teknisesti ottaen sunnuntait lasketaan vapaapäiviksi.

***

Aseenkantajan kunniaa on luettu Todella vaiheessa -blogissa!

Kynnyksellä

Sain tänään Mifongin mahdin editoitua. Käsikirjoitus on ollut sivussa yli puoli vuotta, en ole edes vilkaissut sen suuntaan. Se kävi alkukesästä kustannustoimittajalla keräämässä huomioita, ja nyt se on jälleen hieman parempi. Etenin muutaman kymmenen liuskan päivävauhtia, tein omia merkintöjäni, poistin, lisäsin, tarkensin. Loppua kohti kiristin tahtia. Näin on käynyt ennenkin, kun tarina imaisee mukaansa ja loppuhuipennus lähestyy. Käsikirjoituksessa on nyt noin 88700 sanaa.

Tuntuu käsittämättömältä, että olen saanut aikaan tällaisen kokonaisuuden. Romaanin. Kolmannen kerran.

Ja ihmeellisintä on, että olen jälleen tilanteessa, jossa voin heittäytyä tulevien seikkailujen pariin ja tutkia, mihin Mifonkien matka seuraavaksi vie. Voin keksiä, löytää, kirjoittaa. Romaanimittaisesti, ei vain novellin tai pienoisromaanin verran. Kokopäiväisesti.

Neljäs Mifonki-kirja kulkee työnimellä Mifongin salaisuus, mutta luulen, että siitä tulee Mifongin kätkemä.

Olen kirjoittanut siihen jo ensimmäiset luvut.

***

Aseenkantajan kunnia on luettu Nenä kirjassa -blogissa. Kiinnostuneena seuraan, millä tavalla pienoisromaaniformaattiin suhtaudutaan. Pidempi kuin novelli, mutta lyhyempi kuin romaani... Ja kun kyseessä on vielä sarjan aloitusosa, myös jatkossa on, mitä seurata.

Novellejakin on toki tulossa julkaisuun, mutta niistä sitten tarkemmin lähempänä ajankohtaa. Kaikki Höyryä ja helvetinkoneita -antologian novellit ja muut tekstit ovat tulleet taitosta, joten ei kestä kauan, kun niitäkin pääsee taas lukemaan!

Otsa rypyssä vai hymy huulilla?

Pasi Ilmari Jääskeläisen erittäin osuva blogikirjoitus "Vakavaa kirjallisuutta, vai poppia" sai minut miettimään taas tätä ikuista viihteen ja vakavasti otettavan kirjallisuuden pesäeroa. Pidän itseäni viihdekirjailijana, mutta silti kirjoitan jatkuvasti mielestäni vakavista ja tärkeistä aiheista: syntymä ja kuolema, rakkaus ja petos, viha ja suru, katumus ja kosto, oman itsensä tuntemisen tärkeys, ikääntyminen, mitä ihmisyys merkitsee, mikä meitä yhdistää ja mitä meistä jää jäljelle, kun olemme poissa.

Kuulostaako kevyeltä?

Ilmeisesti viihde-sanasta tulee ensimmäisenä mielleyhtymä jostakin hupaisasta ja harmittomasta. Vaikkapa ruututakkiin puetusta koirasta, jolla on punainen pellenenä. (Miksi tuollaiset koirat näyttävät muuten yleensä hirvittävän surullisilta?) Viihde voi olla hupaisaa ja ennen kaikkea se voi olla helposti unohdettavissa. Mutta onko se kuitenkaan harmitonta, edes unohdettavuudessaan? Entä onko se merkki jonkin huonoudesta tai keveydestä, jos sen unohtaa? Minä unohdan suurimman osan lukemastani. Aivan varmaa on, että unohdan kaikki tylsät kohdat, joita myös "vakava" kirjallisuus tarjoilee.

Fantasiakirjallisuus on ollut minulle aina paikka, jossa ihmisyyden ja elämän tutkaileminen on mielenkiintoisinta. Perusasiat ovat lähempänä ihmistä kuin hektisessä nykymaailmassa. Magia, maailman outous ja myyttiset eläimet antavat rakennuspalikoita, joita realistisessa kirjallisuudessa on vaikea, ellei mahdoton löytää. Fantasiassa soudetaan aina syvissä vesissä, harvoin olen löytänyt sieltä "vääränlaista" keveyttä. (Otan lohikäärmeet aina vakavasti. Ei tulisi mieleenikään alkaa tirskahdella, jos sellainen tulisi vastaan. Paitsi jos olen todella hermostunut. Kun olen.)

Ja mitä se sitten on, mikä leimataan hömppäkirjallisuudeksi?

Kirja voi olla yksinkertaisesti kehnosti kirjoitettu. Se voi toistaa kliseisiä kaavoja tuomatta mitään uutta lajityyppiinsä. Ei se ole genren vika.

Niin, otsikkoon hieman palatakseni: olen sen verran laiska, että luen mieluummin hymy huulilla kuin otsa rypyssä. Ne vakavatkin tarinat uppoavat paremmin, jos lukeminen ei tunnu kivireen vetämiseltä.

Esikoismuistoja paperipinojen välissä

Intouduin selvittelemään muutamia paperipinkkoja, jotka ovat kasvattaneet kokoaan komerossa. Kotioloissa en ole mikään superjärjestelmällinen olento, joten löysin jos jonkinlaisia lippuja ja lappusia: ylöskirjoitettuja unia ja runoja, kortteja, lehtileikkeitä, kutsuja, esitteitä, lehtiä, kirjoituspapereita, muistilappuja...

Nurkkiin on jäänyt pyörimään myös kässäriversioita, niin romaanien kuin novellien. Heitän niitä aika surutta menemään, sillä en tiedä miksi niitä säästelisin. Kenties joskus kymmenen vuoden päästä voisi olla ihan hauska lukea kustannustoimittajan merkintöjä ja muistella käsikirjoituksen kehittymistä kirjaksi, mutta toisaalta kaikki tekstit löytyvät sähköisessäkin muodossa. Ajoittain ahdistaa, kuinka paljon tavaraa kertyy nurkkiin.

Sitten löysin jotain mielenkiintoista: vuonna 2008 kirjoituskurssin ohjaajalle kirjoitetun sähköpostiviestin, jossa pohdiskelen käsikirjoitusmuutoksia Verenperintöön (sehän siis oli Mifongin perinnön työnimi muinoin).

Viisi vuotta sitten halu saada kirja julkaistuksi alkoi vasta kutitella nenää.

Jaan teille muutamia katkelmia:

"Olen hiljentänyt kirjoitustahtia ja raapinut päätäni tekstiä tuijottaen. Voit uskoa, että pää on sauhunnut ajatuksista ja välillä on iskenyt ankara epätovo. Mitä jos karsinkin jotain väärää ja koko kirja lössähtää? No, sadan liuskan karsimistoiveesta on toteutettu nyt 70 liuskaa, lähes kaikki Linniä ja Harbenia, osia kirjoitettu uusiksi ja hento toivo elää. Entäpä jos kirjasta tuleekin parempi?"

Voi miten hellyyttävää! Olen unohtanut tuon epätoivon ja pelon siitä, että kirja menee karsimisesta pilalle. Eihän se mennyt. Toiveikas minäni oli oikeassa: kirjasta tuli parempi.

Myös henkilöhahmoja mietiskelin näemmä ankarasti. Olin ilmeisesti saanut palautetta, että niitä pitäisi lihavoittaa, sillä viestissä tuskailen, että miten henkilöhahmoja oikein syvennetään. Lisäämällä luonteenpiirteitä, dialogia, lapsuusmuistoja, mitä? Ilmeisesti onnistuin, sillä henkilöhahmoista on tullut hyvää palautetta.

Tässä silloisia mietteitäni:

"Ardis alkaa olla aika kuosissaan, yritin tuoda esille ensimmäisessä osassa enemmän sitä naiiviutta, isän miellyttämisenhalua, pettymystä siitä kun häntä ei naitetakaan nuorelle prinssille, ja nuoruusiän ristiriitoja. Toisessa osassa, Boergessa, hän on hetken elämäänsä tyytyväinen, mutta yhä hieman naiivi."

"Dante sitten... Ensinnäkin mietin sitä nimeä. Noin kolme sekuntia. Dante on Dante, vaikka kuinka olisi joskus ollut mies nimeltä Dante Alighieri. -- Nimeä olisi vaikea muuttaa muuttamatta koko miestä."

Viestiä lukiessani tajusin, kuinka esikoisen kanssa epävarmuus oli ihan toista luokkaa, mitä se nykyään kirjoittaessa on. Toki kirjailijan työhön kuuluu ajoittainen epävarmuus omista kyvyistä ja siitä, mihin teksti on viemässä ja kiinnostaako se ylipäätään ketään, mutta hiljalleen on kehittynyt perusvarmuus omista kyvyistä muovata käsikirjoitusta ja vaikuttaa siihen. Kirjoittaminen on uskallusta heittäytyä, antautua alttiiksi, yrittää ja onnistua, yrittää ja epäonnistua. Askelia eteen, askelia taakse -- kuin tanssia.

Ja minä haluan tanssia niin kauan kuin jalat kantavat.

Videohaastattelu, lukunäyte ja muutama kuva

Eilisissä virtuaalijulkkareissa oli taas käsittämättömän hyvä meininki, vaikka kirjailija itse simahti kahden tunnin jälkeen. Tällaisen konseptin toimimiseen on yhä vaikea uskoa, mutta kyllä vain toimii. Ihmisistä se kiinni on, joten kiitos vielä kerran kaikille osallistujille!

Eilen julkaistiin myös muutama video, jotka kollega Magdalena Hai teki viime perjantaina Berliinissä. Kiitos, Maggis!

Tämä on kuvakaappaus, koska Blogger ei antanut upottaa videoita. Klikkaamalla ei siis pääse mihinkään,
mutta alla olevasta linkistä pääsee. 

Lukunäyte Aseenkantajan kunniasta

Sama juttu tämän kanssa: haastattelun pääsee kuulemaan alla olevasta linkistä.

Haastattelussa J.S. Meresmaa

(Pystyvätköhän uutistenlukijat katsomaan omaa esiintymistään töllöstä ilman kiusaantumista? Oman äänen kuunteleminen onnistuu vielä jotenkuten, mutta oman olemuksen katsominen on kauheaa. Joskus olen tullut miettineeksi, onko ihmiselle ihan tervettä kyetä katsomaan itseään ulkopuolisen silmin: valokuvista, filmiltä, peileistä. Ehkä jokin syvempi onnellisuuden taso olisi löydettävissä, jos voisimme keskittyä sisäiseen ulkoisen sijaan.)

***

Kustantamokuohunnan ja kuoharikilistelyjen keskellä olen yrittänyt tiistain jälkeen palata perusduuniin, eli kirjoittamis- ja toimittamistöihin. Joka aamu editoin tunnin ajan Mifongin mahtia ja loikkaan sitten Osuuskumman hommiin. Höyryä ja helvetinkoneita on hyvässä vauhdissa, mutta tekemistä riittää. Kokoelmaan on tulossa kymmenen novellia. Tänään annoin kolmeen novelliin viimeisen kierroksen kommentit, huomenna edessä on toinen mokoma. Työn alla ovat myös kirjoittajaesittely ja kansitekstit. Markus hoitaa esipuhetta. Laatikaisen Jani taittaa tekstejä sitä mukaa, kun ne palautuvat oikoluvusta, ja piirtää anfangeja. Tästä tulee kuulkaa aika komia paketti, vaikka itse kehunkin!

***

Aseenkantajan kunnia -pienoisromaanin kunniaksi laitoin eilen kirjan maailmaan sopivaa asustetta päälle. Kenties tässä olisi ainesta seuraavaksi kirjailijakuvaksi?

(c) Veli-Matti Rintala

Delvinvihreää* kangasta, kiristysnauhoja, pitsiä
ja huppu, jonka päässä kulkunen. (c) Veli-Matti Rintala

Tiu'ut ovat olennainen osa delviläisnaisen asua. (c) Veli-Matti Rintala

Ja ennen kuin tämä muuttuu ihan lifestyle-blogiksi, takaisin kirjamaailmaan. Aseenkantajan kunniasta on nimittäin ilmestynyt jo lyhytarvio Goodreadsissa! Tässä ote:

"Mielenkiintoinen tarina yhtä kaikki, ja hauskaa nähdä, että toimivaa fantasiakirjallisuutta voi kirjoittaa tällaisessa pienoisromaanimittakaavassa –mutta ei tämä nyt ihan riittänyt, vaan nälkä jäi." - Mikko Saari, Goodreads

Hyvä juttu, että jäi nälkä! Onpahan hyvä syy lukea toinenkin osa, hihi.

* Delvi on siis eräs keskeinen kaupunki Keskilinnan ritarit -sarjassa.

Aseenkantajan kunnia Elisa Kirjassa!

Aseenkantajan kunnia on saatavilla Elisa Kirjasta! Rahapussikaan ei paljoa kevene tämän hankkimisesta, mutta sydän saattaa hetkeksi keventyä. Kyseessä on nimittäin eroottinen veijarifantasiatarina, jonka pääosissa on kaksi miestä. Viihteen puolella mennään ja vahvasti.

Ja jos joltakulta meni ohi, niin tänä iltana uusinta julkaisuani juhlistetaan virtuaalijulkkareissa Facebookissa. Siis aivan pian! Aikaisempi postaus aiheesta ja julkkarijuliste löytyy täältä.

(c) J.S. Meresmaa

Sitä odotellessa kannattaa lukaista kustannustoimittajani Hannan bloggaus aiheesta (vaikka täällä vähän punastelenkin ylisanoista).

Skumpat ja kukat on iltaa varten hankittu, kuten kuvista näkee. Ja Berliinistä löytyi eräs täydellinen mekko tähän tilaisuuteen, se on Chapati-merkin, joka hurmasi minut täysin. "Kalsareissa kotisohvalla villasukat jalassa" ei nyt taida toteutua...

Tervetuloa, tilaisuus on kaikille Facebook-tilin omistajille avoin!

(c) J.S. Meresmaa

Uskottomat kirjailijat vai sitoutumiskammoiset kustantamot? (Eli kuinka kirjasarja jätetään kesken)

Tähän saumaan piti tulla kuvapostaus Berliinin matkasta, mutta toisin kävi. Berliinissä kyllä käytiin, mutta matkaa varjosti kustantamolta tullut yllättävä vaade: julkaisemme Mifonki-sarjan kolmannen osan vain, jos kirjoitat siitä selkeästi päätösosan (jota se ei nyt ole).

Arvaatteko mitä? En suostunut.

Mifongin mahdin muokkaaminen päätösosaksi olisi tarkoittanut sitä, että olisin joutunut typistämään tarinan muotopuoleksi, heittämään romukoppaan kaiken suunnittelemani ja pettämään lukijani mitä kurjimmalla tavalla: hylkäämällä tarinankertojan roolin ja asettumalla markkinointikoneiston kertakäyttöiseksi osaksi.

Kirjailija päättää, mitä kirjoittaa. Kustantamo päättää, mitä julkaisee. Roolit ovat mielestäni varsin selkeät. Kustantamo ei päätä, mitä kirjailija kirjoittaa. Tällä kertaa se johti siihen, että Mifonki-sarja ei jatka Karistolla.

Olenko vaikea kirjailija tai ihminen? Mielestäni en. Mitään sopimuksia trilogiasta minulla ei kustantamon kanssa ollut. Jokainen käsikirjoitus arvioitiin omanaan ja sopimus tehtiin kirjakohtaisesti. Yhtenäistä markkinointisuunnitelmaa ei ollut. Sen sijaan oli pöytäkirjamaininta ensimmäisen osan kohdalla ja huono kommunikaatio, joka oli syynä siihen, että Karistolle tuli uutisena se, ettei Mifonki-sarja olekaan trilogia. Tämä totisesti oli uutinen minulle. Olen ollut kyllä varsin avoin siitä, että sarja jatkuu neljänteen osaan ja siitä eteenpäinkin.

Kustannusala on tyly. Kirjailija on heittopussi, välttämätön paha ja silti ainoa syy, miksi kustantamoja ylipäätään on. Lyhytnäköisyys, nopeiden voittojen perässä juokseminen ja sitoutumiskammoisuus on johtanut siihen, että monilla kirjailijoilla on todella paha olla. Kirjailija elää jatkuvassa epävarmuudessa, koska mitään ei luvata, mutta kaikenlaista oletetaan. Kustantamolla on kaikki valta.

Ei siis ole mikään ihme, että monella kirjailijalla on useampi kuin yksi kustantaja. Jos yksi sanoo käsikirjoitukselle ei, toinen voi sanoa kyllä. Pitkään uraa luonut on samassa tilanteessa esikoiskirjailijoiden kanssa: jokaisen käsikirjoituksen kohdalla kirjailijuus ja yhteistyö punnitaan uudestaan. Siihen on tultu.

***

Miksi kerron tästä blogissani, julkisesti? Eikö tämä ole minun ja kustantamon välinen asia?

Kustannusala kaipaa enemmän läpinäkyvyyttä, niin moni katsoo sitä edelleen ruusunpunaisten lasien läpi. Kirjailijat elävät pelossa, joka kuiskii "entä jos". Entä jos kukaan ei usko enää minuun, entä jos kukaan ei julkaise minulta enää koskaan mitään, entä jos olen kadottanut kyvyn kirjoittaa.

Suurimmassa osassa kustantamoja on unohdettu ihminen, kun täytynyt ajatella vain tuotetta ja kannattavuutta. Kirjat, jotka tuovat iloa, lohtua ja taikuutta elämäämme, syntyvät joskus todellisen kiirastulen ja epätoivon tilassa. Eikä aina ole kyse siitä, että käsikirjoituksessa tai kirjailijassa olisi vikaa. Vika voi löytyä systeemistä.

Blogini olemassaolon syy on kirjata ja kartoittaa kirjailijuuteni alkutaivalta. Tämän apurahakauden alkuun sattui osumaan tällainen pommi, ja haluan olla rehellinen syistä, jotka tilanteeseen johtivat. Vaihtoehtoja kun ei annettu, tulos on tämä. En halua olla kirjailija, joka kirjoittaa kustantamon ja markkinoinnin määräämistä lähtökohdista. Minun täytyy olla uskollinen ja rehellinen itselleni ja tarinalle, sillä jos kirjailija ei seiso työnsä takana, ei sen takana seiso kukaan muukaan.

Niille lukijoille ja mahdollisille faneille, jotka huolestuvat nyt Mifonki-sarjan tulevaisuudesta, haluan sanoa, että sarja jatkuu kyllä. Kustantamon nimi vain vaihtuu.

Jos kustantamon päätös ihmetyttää tai tuntee vahvasti, että haluaa tehdä asialle jotakin, voi Karistolle antaa palautetta heidän päätöksestään. Ehkä se auttaa jotakuta toista kirjailijaa tulevaisuudessa. Ehkä ei.

Täysin turhanaikainen kuvapäivitys puolivuotisen kokopäiväkirjailijuuden ensimmäisestä päivästä

Aamu. Sisäinen kello ei anna nukkua sen pidempään kuin normaalina työpäivänä. Sisällä kuplii ilo ja hämmennys. Ihanko oikeasti nyt voin keskittyä kirjoittamisjuttuihin? Vilkaisu ulos kertoo, että tulossa on kaunis, puolipilvinen päivä. Siirryn alakertaan ja lataan kahvinkeittimen epähuomiossa täyteen ennen kuin muistan, että tämä onkin nyt sellainen työpäivä, jonka vietän itsekseni. Noh, sitten juodaan kahvia. Paha kyllä, kurkistus jääkaappiin paljastaa maitoa riittävän vain kahteen kupilliseen.

Sitten hommiin. Hoidan ensin muutaman työsähköpostin Aseenkantajan kunniaan liittyen ja valmistaudun henkisesti päivän päähommaan. Keskeneräinen aavenovelli odottaa lopetusta. Deadline on kahden päivän päästä, jolloin olen Berliinissä enkä aio kirjoittaa riviäkään. Kirjoittaminen on enää viitseliäisyydestä kiinni, sillä tarinan lopetus on kirjoitettu itselle muistiin synopsiksena edellisenä iltana. Kahvi siivittää urakkaa. Pari tuntia ja 970 sanaa myöhemmin novelli on valmis. En lähetä sitä eteenpäin vielä, vaan annan levätä iltaan asti. Sitten luen sen kokonaan uusiksi, teen muutoksia, jos tarvitsee ja laitan  toimittajille. Aikataulussa pysyminen keventää kummasti mieltä!

Muistan, että lounastakin pitäisi syödä. Kirjoituspäivinä se herkästi unohtuu, mutta kostautuu myöhemmin iltapäivästä, jolloin virta vain yksinkertaisesti loppuu. Kaavin jääkaapista jotain sekalaista kasaan. Kirjailijakollega viestittelee ja kysyy kahville. Mikä jottei. Hoidan sitä ennen muutamia juoksevia asioita. Koneita ja korsetteja -antologian lisäpainos on tullut painosta (kyllä, se myytiin taas loppuun!) ja huominen matka vaatii valmisteluja. Syön kahvila Runossa croissantin ja hörppäisen cappuccinon. Luit oikein, lisää kahvia!

Kuvasta puuttuu kirjailija. Tässä nurkassa ja tuolissa muuten kirjoitin novellini Laulaisin surusi mereen. Se syksyinen torstai oli maaginen. Yksikään novellini ei ole valmistunut yhtä kivuttomasti ja nopeasti kuin tämä. Kokemus oli outo ja hämmentävä: tarina tulosti itsensä ulos kauttani. Päiväni tulostimena, tosiaankin. Tänään on kai sitten päiväni tärisevänä virtapiikkinä. Niin paljon kaikkea kivaa tiedossa, ettei tiedä miten päin olla!

Työnjohtaja. Toisin kuin monet luulevat, kirjailijakin tarvitsee työnjohtajaa. Sisäinen kriitikko on monen kirjoittajan tuttu, mutta näistä työnjohtajista puhutaan vähemmän. Älkää antako viattoman ilmeen hämätä: kun piiskan sijaan viuhuu viikate, työtahti on taattu. Illaksi toivon tämän kaverin pikkuserkun, Nukku-Matin, vierailua. Tällä viikolla on ollut minulle erittäin harvinaisia nukahtamisvaikeuksia. Kenties elämänmuutos, vaikkakin vain puolivuotinen, jännittää.

P.S. Hankin itselleni muuten ihka oman kameran. Kuvia on siis tulevaisuudessa tiedossa enemmän.

P.P.S. Lisää kutkuttavia uutisia novellirintamalta: syksyllä minulta saatetaan julkaista toinenkin novelli kuin Steampunk! Höyryä ja helvetinkoneita -antologiaan tuleva Alexandre. Ehkä. Lisäksi pyrin saamaan Huomenna ne tulevat -antologiassa julkaistun, aiemmassa kuvatekstissäkin mainitun Laulaisin surusi mereen -novellin ladattavaksi Elisa Kirjaan. Katsotaan miten sen kanssa käy.

Tervetuloa julkkareihin!

Kuten ylläolevasta näkee, viikon päästä keskiviikkona juhlistamme aivan näillä hetkillä valmistuvaa pienoisromaaniani, Aseenkantajan kunniaa. Osuuskumma-kustannuksen tuorein julkaisu aloittaa Keskilinnan ritarit -sarjan, jota voisin tituleerata pilke silmäkulmassa "homoeroottiseksi veijarifantasiatarinaksi". Oikeastihan on niin, että kirjailija on varsin huono vaihtoehto luokittelemaan tekemisiään. Teostaan lähestyy usein yhdeltä kantilta eikä aina edes suoraviivaisinta reittiä. Luokitelkoot toiset sen paremmin.

Julkistamistilaisuus tapahtuu tosiaan Facebookissa, tarkemmin ottaen täällä. Huomenna tuulet voimistuvat -antologian kanssa jo kokeilimme tätä tapaa, ja se osoittautui mainioksi keinoksi tuupata teos maailmaan. Perinteiset julkistamisjuhlat vietetään yleensä ihmisten kanssa kasvotusten, kuplivaa siemaillaan korkeista laseista ja hyvässä lykyssä suolapalaakin on tarjolla. Kustantamon edustaja avaa yleisölle (johon yleensä yritetään houkutella toimittajia) kirjan taustaa, teemaa tai vastaavaa, ja iloisen hämmentynyt kirjailija vastaanottaa sellofaaniin käärittyjä kukkia ja onnentoivotuksia.

Miten tämä voisi toimia Facebookissa?

Totta, että kuplivat joutuu jokainen järjestämään ruudun taakse itse. Mutta etujakin virtuaalijulkkareista löytyy:

- ei tarvitse matkustaa toiselle paikkakunnalle, vaan voi röhnöttää kotisohvallaan kalsareissa
- voi surffata samaan aikaan toisaalla netissä tai vaikkapa lakata varpaankynsiään
- saa kuunnella sellaista musiikkia kuin haluaa
- mainitsinko jo, että voi röhnöttää kotisohvalla kalsareissa ja villasukissa?

Virtuaalijulkkareihin voi järjestää myös ohjelmaa. Edellä mainitun ekoscifiantologian julkkareita varten äänitimme YouTubeen lukunäytteitä, Isomäen esipuheen ja järjestimme arvonnan. Tiedossa on nytkin videointia, mutta tarkempi toteutus jääköön nähtäväksi.

Minä, ennakkoluuloinen etana, suhtauduin aluksi skeptisesti virtuaalijulkkareihin, mutta muutin mieleni nopeasti. Ihmisethän ne julkkaritunnelman tekevät, oli tapahtuma sitten virtuaalinen tai ei. Kokemus oli hauska! Tervetuloa siis kaikki Facebook-tililliset -- julkkarit ovat julkiset!

P.S. Oletko sinä, parahin lukija, ollut kirjan julkistamisjuhlissa? Mikä toimi, mikä ei? Menisitkö uudestaan? Entä minkälaiset järjestäisit omalle kirjallesi?