Brothers Grimm, Sisters Grimmer*

On esiintymisiä, joista ei tiedä meneekö sinne viihtyäkseen vai viihdyttääkseen -- parhaassa tapauksessa tietysti molempia. Juuri tällainen tapaus oli eilinen Aikuiset satumaassa -ilta Tulenkantajien kirjakaupalla. Kiitos järjestäjille ja kaikille mukana olleille vielä kerran!

                                               (c) Veli-Matti  Rintala

Meitä satumaisia tätejä (vai pitäisikö sanoa valepukuisia eukkoja) oli kehotettu miettimään lempisatujamme sekä satujen vaikutusta kirjoittamiseemme ylipäätään. Keskustelemassa olivat Johanna Sinisalo, Sari Peltoniemi ja Salla Simukka itseni lisäksi.

                                                                                               (c) Veli-Matti  Rintala

Sinisalo ja Peltoniemi nostivat esiin Joel Lehtosen kirjan Tarulinna, joka oli tehnyt vaikutuksen lapsena. Yhtä satua ylitse muiden heiltä ei oikein löytynyt, mutta Peltoniemi mainitsi erikseen Grimmin saduista tutun Valkoisen käärmeen, jonka runsaus ihastutti -- sadusta löytyy kaikkea mitä ikinä vain voi kuvitella! Simukan valinta osui Lumikkiin, mikä ei liene lainkaan ihmeellistä ottaen huomioon hänen uusimman romaaninsa ja trilleritrilogian aloituksen Punainen kuin veri, joka alkaa kiehtovalla leikkauksella Lumikki-sadusta nykyhetkeen.

Entä oma suosikkisatuni? Hamelnin pillipiipari. Jostakin syystä saksalainen kertomus kylästä, jonka valtaavat rotat ja ahneus sillä seurauksella, että kaikki lapset yhtä lukuun ottamatta riistetään vanhemmiltaan, on jäänyt lähtemättömästi muistiin ja pysynytkin siellä.

Keskustelussa nousi esille huomio, että usein juuri ne sadut, joissa on jotain erityisen häiritsevää, ovat piirtyneet lapsena mieleen. Mahtaako aikuisen mieltä ravisuttaa yhtä voimakkaasti yksikään satu?

***

Satujen merkitystä lienee mahdoton erottaa omasta kirjoittamisestaan. Ovathan ne kuitenkin koko ihmiskunnan yleinen (joskaan ei välttämättä yhteinen) tarina- ja kertomusperintö, joka totuttaa jo pienestä lapsesta lähtien hyvän tarinan rakenteisiin, toiston merkitykseen, samaistumisen mahdollisuuksiin ja toimiviin juonenkäänteisiin. Satujen materiaali on vapaasti kenen tahansa käytettävissä ja muokattavissa, niissä ei tekijänoikeuksia penätä.

Kirjoittajan on kuitenkin hyvä huomata, että sadun vangiksi ei tarvitse jäädä, jotta siitä saisi parhaan hyödyn. Kuten Simukka sanoi, Lumikki-sadun uusi versio ei välttämättä vaadi ilkeää äitipuolta. Voisi olla vaikka niin, että Lumikki onkin uusioperheen ilkeä ja mustasukkainen osapuoli, jonka tekemisiä äitipuolella on hyvä syy seurata peilin kautta -- tämä versiointi löytyy Sinisalon esittelemästä kirjasta Snow White, Blood Red, joka on Ellen Datlow'n ja Terri Windlingin toimittama antologia kahdenkymmenen vuoden takaa.

                                                                                                 (c) Veli-Matti  Rintala

Käynnissä on paraikaa jonkinlainen satubuumi: elokuvissa, televisiossa ja kirjoissa käytetään kilvan hyväksi perinteisiä satuja. Mistä se mahtaa johtua? Onko aikuisillekin koittanut nyt niin synkeät ajat, että mieli halajaa takaisin huolettomaan lapsuuteen ja sen aikaisten iltasatujen pariin?

Tuskin sentään, ainakin jos heille luettiin Grimmin satuja -- aikuisten satuilta Tulenkantajillakin olisi voinut päättyä verisesti, kun seinälle ripustettu kaarisaha tuli kolinalla alas. Nyt elämää pääsi jokainen kuitenkin jatkamaan loppuun asti. Onnellisena? Se jääköön kerrottavaksi.


*otsikko viittaa Grimmin veljesten lisäksi Johanna Sinisalon toiseen lukuvinkkiin Tanith Leen novellikokoelmaan Red As Blood, Or Tales from the Sisters Grimmer

Satujen siiville

Huomenna keskiviikkona me aikuiset lennähdämme satujen siiville!

Fantasiakirjoittaja saa silloin tällöin kuulla vertautuvansa satusetään, mutta tämähän ei pidä ollenkaan paikkaansa. Fantasian perinteet ovat toki saduissa, mutta nykyfantasiassa satuäidin nisistä on vieroituttu hyvän aikaa sitten. Mikään ei kuitenkaan estä hyödyntämästä satuja -- oli kirjallisuudenlaji sitten mikä tahansa.

Jos olet lähistöllä, kannattaa tulla kuuntelemaan! Kirjoitan kyllä blogiini jonkinlaisen raportin, ja haluan jatkaa kiinnostavan aiheen pohtimista muutenkin, mutta parhaimman annin saa kun tulee itse paikan päälle.

Sitä ennen kuulisin mielelläni: mikä on sinun lempisatusi? Miksi?

Helmikuun helmiä

Mifongin ajan taittovedokset saapuivat, ja se tarkoittaa, että tiedossa on oikolukua ja pikkutarkkaa tarkistamistyötä. Näin myös ensimmäistä kertaa miltä käsikirjoitus tulee näyttämään kirjana, kuvineen ja fontteineen. Nyt alkaa konkretisoitua, että julkaisu on todellakin aivan nurkan takana!

Osuuskumman kevään yhteisjulkaisu on tiedotuksessa: Huomenna tuulet voimistuvat -antologia tuo tulevaisuudenkuvia kynnyksellemme huhtikuussa. Osallistuin antologiaan novellilla Lintukoto. Mukana on runsas joukko taitavia kirjoittajia.

Mifongin perintöä on luettu Kirjojen salaisessa puutarhassa. Ihana nimi blogilla!

Muutoin vapaa-ajan ajatukset ovat tiiviisti kirjoittamisessa: nupullaan on monta tekstiä ja ideoita putoilee kuin syksyllä lehtiä. On vain loikattava toteuttamaan niitä, istuttava pehvansa puuduksiin ja naputella sormenpäänsä koviksi. Siinä lomassa on tiedossa illanvietto kirjailijakollegoiden kanssa.

Huomenna on Tampereella Suomalaisessa kirjakaupassa (Hämeenkatu 18) Pirkkalaiskirjailijoiden toinen kirjalauantai. Kannattaa poiketa kuuntelemaan!

Ai niin, ja Aamulehdessä julkaistiin eilen juttu lasten-ja nuortenkirjoihin liittyen. Haastateltavina olivat Kirsti Kuronen, Sari Peltoniemi, Päivi Lukkarila, Salla Simukka ja meikäläinen.

Kirjailija, kirjoittaa saat tästä

Näinä päivinä olisin kai myöhässä omista kirjajulkkareistanikin. Talveen kyllästyminen alkoi samoihin aikoihin kuin talitintit aloittivat aamuserenadinsa (osaa muuten olla ärsyttävä riffi) ja kadut loskaantuivat. Veto on poissa. Tänään aurinko näyttäytyi ja tajusin, ettei sitä ole näkynyt viikkokausiin. Olen vähän myöhässä tästäkin: viime perjantaina Sanna Kangasniemi kolumnoi Hesarin Nyt-liitteessä otsikolla Kirjailija, unohda historiaa ja tulevaisuutta. (Kellahdin kärryistä jo otsikon kohdalla, myöhemmin se näemmä muutettiinkin.)

Ilmi kävi, että HS:n esikoiskirjaraatiinkin kuuluvalla toimittaja Kangasniemellä on ongelma: scifi ja historialliset romaanit. Historiallisissa romaaneissa häntä ihmetyttävät kummalliset esineet ja scifissä oudot nimet ja paikat, joita ei ole olemassa. Hän epäilee syyksi laiskuutta, mikä voi hyvinkin pitää paikkansa, sillä kolumni on melko laiskasti kirjoitettu ollakseen sanomalehdessä. (Haluaisin edelleen kovasti tehdä eroa nettikirjoittelun ja painetun julkaisun välillä, mutta vaikeaksi se käy.) Jutun pointti? Jos haluat kirjailijaksi, josta Kangasniemikin tykkää, kirjoita nykyajasta.

Vaikeaa siitä tekee se, että ilman menneisyyttä ei ole nykyisyyttä ja ilman tulevaisuutta ei ole -- no, tulevaisuutta. (Aika ei sitä paitsi kulje välttämättä lineaarisesti.)

Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa, myöntää tämä fantasiakirjailija. Herne ei nyt mennyt kovin syvälle nenään, mieluummin asetan sen multiin ikkunan alle ja annan itää, mutta surkuhupaisaltahan kolumni tuntui. Suvaitsevaisuus ja avarakatseisuus ovat ominaisuuksia, joita mielellään näkisi kirjallisuudenkin puolella. Aina pitää kuitenkin olla jotain mistä snobbailla, jotain mitä dissata. Hienoa saada julkinen mielipide siitä, että tällainen genrekirjallisuus, joka ruokkii mielikuvitusta, avartaa maailmoita ja syventää ymmärrystä ihmiskunnasta ja ihmisyydestä, on edelleen 2010-luvulla hupsua hömpötystä, jota ei kai kirjallisuudeksi sopisi lukea. Ja että yhden toimittajan henkilökohtainen makumieltymys on painomusteen arvoinen.

Ja vielä: jos unohdettaisiin yleistys, että nykykirjailijat ovat kaikki toimittajia, mediatyöläisiä tai ylipäätään korkeakouluista. On meitä duunareitakin vielä. Mutta ehkä fantasiakirjailija ei toimittaja Kangasniemen mielestä kirjailijoiden joukkoon kuulukaan.

Minä, minusta, minuun, lauloi Ismo Alanko taannoin (vai pitäisikö sanoa muinoin -- kiesus, että tunnen itseni vanhaksi!). Siitä lähtökohdasta monet kolumnit tuntuvat nykyään versovan.

Kirjoittajan pulmia, osa 17. Mikä on kirjani teema?

Teema on ollut minulle pitkään käsite, josta on vaikea saada otetta. Kun esikoiskässärini teemoja kyseltiin, menin suorastaan hämmennyksiin. Mikä ihmeen teema? Niin moni tuntui painottavan teeman merkitystä. Tuntui, että olin epäonnistunut kirjoittajana ellen tunnistanut tekstieni teemoja.

Onko teema siis jotain, mikä kirjoittajan on tekstistään tunnistettava?

Kyllä ja ei.

Kirjoittajan ei mielestäni tarvitse tietää teemaa aloittaessaan kirjoittamaan. Hyvän tarinan voi kertoa ilman, että olisi uhrannut teemalle ajatustakaan prosessin aikana -- ainakaan tietoisesti. Kirjoittamisessa on kuitenkin paljon tiedostamattomia tasoja. Uskon, että teema oleskelee tällä alueella ja alitajunta tekee työtä, vaikka kirjoittaja ei sitä tiedostaisikaan. Jotkut kirjoittajat ovat hyvinkin tietoisia tekstiensä teemoista jo alkaessaan kirjoittaa, ja käsitykseni mukaan teemojen varhaisesta tunnistamisesta voi olla hyötyä esimerkiksi siten, että teksti on jo ensimmäiseltä versioltaan eheä ja kirjoittajan aie selkeä.

Olen yrittänyt hahmottaa teeman käsitettä itselleni näin: romaanimittaisiin teksteihin mahtuu paljon kaikenlaista  -- henkilökuvausta, juonta, ajankuvausta ja niin edelleen -- mutta teemat ovat usein niitä näkymättömiä lankoja, jotka sitovat kaiken yhteen. Teema on kaikessa läsnä, mutta sitä ei varsinaisesti kirjoiteta näkyviin. Tältä pohjalta on melko helppo ymmärtää, miksi teemaa voi olla vaikea hahmottaa aluksi. Se on tekstirivien välissä, valkoista valkoisella.

Monia teemoja voi löytää kirjoittamastaan vasta jälkikäteen, kun aikaa on kulunut. Monesti myös lukijapalautteet auttavat hahmottamaan kirjoittamaansa eri näkökulmasta -- joskus löytyy sellaisiakin teemoja, joita ei ollut tullut ajatelleeksi.

Väittäisin, että jokaisessa tarinassa on teema. Muuten se ei ole tarina. On kuitenkin hyvä huomioida, että tarinassa ei välttämättä ole vain yhtä teemaa. Teemoja voi olla useita, voi olla pääteema ja sivuteemoja. Lienee jossain määrin yksilöllistä, minkä monista teemoista nostaa lukiessaan toista merkittävämmäksi. Eri teemat puhuttelevat lukijoita eri tavalla: teema on myös jossain määrin kuin kaiku, joka vastaa lukijan huutoon.

Teema on hyvä erottaa aiheesta. Esimerkiksi Laulaisin surusi mereen -novellini idea -- ja samalla aihe -- oli kaikessa yksinkertaisuudessaan "merenneito lohduttaa kalastajan vaimoa". Koko tarina rakentuu tämän ympärille ja kiteytyy siihen. Novellin teemoja ovat kuitenkin suru, menetys ja luopuminen. Myös kuoleman voi ajatella olevan yksi teemoista: tämä riippuu hieman siitä, miten lukija novellin tulkitsee. Teemoissa on siis myös tulkinnanvaraa, mikä on yksi niistä syistä joiden vuoksi en ole enää huolestunut ellen kirjoittaessanikaan vielä tiedä tekstin kaikkia teemoja. Kyllä ne sinne tiensä löytävät. Tärkeintä on vuoropuhelu oman tekstinsä kanssa; tärkeintä on kysyä itseltään, mistä tämä kertoo.

Eeppisen fantasian kirjoittajana olen löytänyt myös sen ajatuksen, että teemojen kirjosta voitaisiin päätyä käyttämään vain sanaa elämä.

***

Nyt olisikin mielenkiintoista kuulla: onko teema aiheuttanut päänvaivaa? Mietitkö lukiessasi teemoja? Entä miten sinä näet teeman?

Kirja-arvonta ystävänpäivän kunniaksi

Ystävyys ja kirjat sopivat yhteen. Vaikka ihmisystäviään ei vaihtaisi mihinkään maailmassa, kirjaystävyydet ovat hyvin tärkeitä nekin. Niin kuin olen aikaisemminkin maininnut, luen paljon kirjoja lohdutukseksi ja ikävien tai tylsien asioiden unohtamiseksi hetkeksi. Ystävien tapaamisella on usein sama vaikutus.

Harrastan myös kirjatreffejä. Joskus pitkitän tarttumista kirjaan, jonka uumoilen olevan erityisen palkitseva tuttavuus. Lempikirjailijan uusinta julkaisua odotan innokkaammin kuin marraskuista lomamatkaa. Saatan sopia itseni kanssa, että ensi lauantaina kello kolme avaan tämän kirjan. Treffit on sovittu. Odotuksen tunnelma tihenee h-hetken lähetessä ja kirjan aloittaminen on kuin avaisi lahjan.

No niin, asiaan! Mikä tuollainen otsikko on, jos kerran pölötetään vain jostain treffeistä?

En minä huijannut. Mifongin perintöä olisi jälleen arvontapalkintona, samoin Steampunk!-- Koneita ja korsetteja -antologiaa. Lohdutuspalkintojakin löytyy, nimittäin Mifongin perinnön mainoskortteja ja -julisteita.

Entä miten arvontaan osallistuu? Hyvin yksinkertaista: auta minua löytämään blogilleni nimi.

Esikoiskirjailijan vuosi alkaa kallistua loppuaan kohti, sillä toisen romaanin julkaisupäivä lähestyy. Toisaalta blogin nykyinen nimi on jo melko vakiintunut -- voisiko sen säilyttämisestä olla mitään haittaa? Alun perin ajattelin, että kun esikoiskirjailijan vuosi on mennyt, blogille tulee jokin toinen nimi. Esikoiskirjailijan ensimmäisen vuoden raportoinnin sijaan blogin painopiste väistämättä muuttuu. Tämä olisi hyvä käydä ilmi myös sivuston nimestä ja alaotsikosta.

Tässä muutamia vaihtoehtoja:

1) Kirjailijan vuosi
2) Spefikirjailijan vuosi
3) Sanoista elävä
4) Mifonkien matkassa

Jokin muu, mikä? Perustele valintasi!

***

Ohjeistus tarkemmin:

Jätä kommenttisi tämän viestin alle. Kerro, mikä vaihtoehdoista olisi mielestäsi paras vai täytyisikö pitäytyä vanhassa ja vakiintuneessa. Vai olisiko sinulla mielessäsi jokin parempi ehdotus? Muista perustella! Arvonta suoritetaan perjantaina 1.3. Voit kommentissasi kertoa, kumman arvontaan haluat osallistua, Mifongin perinnön vai Steampunk-antologian. Mikäli et rajaa kumpaakaan pois, osallistut molempien arvontaan. Kirjojen lisäksi arvon kaikkien vastanneiden ja vastauksensa perustelleiden kesken viisi korttinippua ja viisi julistetta.

Kiitos vastauksista etukäteen -- ja onnea arvontaan!

Kaksipäiväinen kirjailijakiertue Tampereella maaliskuussa!

Kaksipäiväinen kirjailijakiertue Tampereella maaliskuussa!


"Naisvoimaa fantasiassa" -kiertue alkaa perjantaina 8.3. Tulenkantajien kirjakaupasta, jatkuu lauantaina 9.3. Pienessä kirjakaupassa ja päättyy Sampolan kirjastoon. Mukana on kuusi kirjailijaa, jotka keskustelevat muun muassa sankarillisista tytöistä, fantasiakirjallisuudesta ja mielikuvituksesta. Kiertueen yhteydessä järjestetään myös palautepaja ennakkoon lähetetyille nuorten kirjoittamille teksteille.


Ohjelma:

Pe 8.3. "Fantasiamaa -- pako arjesta vai nykymaailman peili?" Tulenkantajien kirjakauppa, Hämeenpuisto 25, klo 17.00-17.45

La 9.3. "Mistä mielikuvitusta riittää?" Pieni kirjakauppa, Sammonkatu 13, klo 13.00-13.45

La 9.3. "Naissankaruuden monet kasvot", Sampolan kirjasto, Sammonkatu 2, klo 14.15-15.00


Palautepaja pidetään Pirkkalaiskirjailijoiden tiloissa Sampolan Talvipirtti-rakennuksessa (Sammonkatu 2) lauantaina klo 15.30 alkaen.

Kiertueella mukana ovat kirjailijat Magdalena Hai, Anneli Kanto, Anne Leinonen, J.S. Meresmaa, Terhi Rannela ja Salla Simukka. Tapahtumaa tukevat Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry ja Pirkkalaiskirjailijat.

Lisätietoja tapahtumasta tarvittaessa antaa J.S. Meresmaa, jsmeresmaa(at)gmail(piste)com.

Palautepajaohjeet:
Palautepaja on suunnattu ensisijaisesti 13-25 -vuotiaille. Mukaan otetaan 10 tekstiä (1 per kirjoittaja) ilmoittautumisjärjestyksessä. Teksti voi olla novelli, luku romaanista tai synopsis, mutta enimmäismitaltaan kuitenkin 20 liuskaa, kun riviväli on 1,5. Aihepiiri on fantasia laajasti käsitettynä. Kaikki tekstit lähetetään osoitteeseen info(at)tieteiskirjoittajat(piste)net. Tekstien on oltava perillä 25.2. mennessä. Palaute tekstistä annetaan kasvotusten lauantaina 9.3. Tampereella Pirkkalaiskirjailijoiden tiloissa Sampolan Talvipirtissä klo 15.30 alkaen. Tarvittaessa lisätietoja palautepajasta antaa Anne Leinonen, info (at)tieteiskirjoittajat(piste)net


***

Kuten yllä olevasta näkyy, Tampereen tapahtumatarjonta kirjallisuusmaailmassa sen kun monipuolistuu!

Lämpimästi tervetuloa kuuntelemaan ja osallistumaan mielenkiintoisiin keskusteluihin. Ja te kirjoittajat, huomatkaa: nyt on mahtava tilaisuus saada palautetta kirjailijoilta, jotka ovat kastaneet omankin sulkakynänsä spefimusteeseen.


Kiertueesta saa mielellään levittää sanaa!

Kuvapainotteinen tapahtumaraportti, EKF 2013

Aamusta väkeä oli liikkeellä varovaisesti, mutta jo Venlan ja minun  haastattelun aikana sali alkoi täyttyä. Keskustelu oli antoisa, ja kirjoitan varmasti blogissani myöhemmin aiheista, joita käsittelimme. Valitettavasti minulla ei ole kuvaa itse haastattelutilanteesta.

Osuuskumman pöydästä löytyi spefimakuun jos jonkinlaista. Edustettuina olivat omien julkaisujemme lisäksi muun muassa Vaskikirjat ja Stk:n julkaisut. Steampunk-antologia myi kuin höyry, mikä sopikin hyvin vanhan tehdasmiljöön henkeen. Kuvassa Saara Henriksson ja Taru Luojola.

Höyrykonemuseossa musisoi ja runoili Duo Perikato. Alla näkyy höyrykone Helene ja yllä Marie. Ennen esitystä tilassa kuului piipittävä ääni, jonka Perikadon pojat ovelasti kävivät äänittämässä ja hyödynsivät teoksessaan.

Novellipotpurissa  luettiin pätkiä Taskunovellit-kirjasta. Petri Tammisen lukupätkä ihailijanovellistaan nauratti yleisöä niin, että pokka petti myös kirjailijalta. Janne Laurila soitti ja lauloi esityksen alussa ja lopussa.

***

Uusia ja vanhoja tuttavuuksia, kiinnostavia keskusteluja ja lumipyryä: siinä EKF minulle pähkinänkuoressa. Lämmin kiitos tapahtuman järjestäjille, esiintyjille ja yleisölle!

EKF eli Elävän Kirjallisuuden Festivaali

Nelivuotias EKF on festivaalina nuori ja vireä. Unohda kaikuvat messuhallit -- elävään kirjallisuuteen pääsee Tampereella tutustumaan tunnelmallisella Työväenmuseo Werstaalla. Alkunsa festivaali sai kirjallisuudenopiskelijoiden kunnianhimoisesta ajatuksesta järjestää kirjallisuustapahtuma, joka olisi osallistava eikä vain kaupalliselta pohjalta toimiva. Tampereen kirjamessujen varjotapahtumana alkuvuodet toiminut EKF haluaa tuoda monipuolisuutta ja vaihtoehtoja kirjallisuustapahtumiin, ja on mielestäni tässä onnistunutkin, sillä kävijämäärät ovat kasvaneet vuosi vuodelta.

Kotikaupungin kirjatapahtumia aiempina vuosina innolla kolunneena minulla on tällä kertaa kunnia päästä lavalle: huomenna lauantaina Venla Saaloa (joka on kirjoittanut ravisuttavan hyvän romaanin Kirkkaalla liekillä) ja minua haastatellaan Bertel-salissa klo 10.30-11.30, heti tervetuliaispuheen jälkeen. Aihe on niin mielenkiintoinen, että ihan tärisin innosta kun siitä kuulin: keskustelemme kerronnan eroista realistisessa nuortenkirjallisuudessa ja fantasiakirjallisuudessa, menneisyyden ja kasvun käsittelystä, symboliikasta ja ylipäätään siitä, mitä eroja ja mitä yhteistä näistä kahdesta lajityypistä löytyykään. Meitä haastattelee Robustoksen Heikki Savola.

Festivaalilla voi kuulla myös musiikkia yhdistettynä runoihin (Duo Perikato, Höyrykonesali klo12.45-13.30) tai Kariston lyhytnovellikokoelman julkistamisen jälkeen (Novellipotpuri, Työväentalo klo 13.00-13.45).

Päivällä julkistetaan myös ensimmäistä kertaa jaettavan Tulenkantaja-kirjallisuuspalkinnon finalistit (Bertel-sali, klo 12.30-13.00). Bertel-salissa hieman finalistien julkistamisen jälkeen keskustelevat Maria Syvälän johtamana tamperelaiskirjailija Juha Siro ja lempääläiskirjailija Kirsti Kuronen, jolta julkistetaan romaani Ammeiden aika.

Paikalta voi tehdä myös kirjalöytöjä: Osuuskumma on osaltaan esittelemässä sekä tuotantoaan että toimintaansa. Pöydästämme löytää myös muuta kotimaista spefikirjallisuutta. Itse pyörin paikalla pitkin päivää ja todennäköisesti vähän iltaakin.

Yllä vain poimimani tärpit: koko ohjelma löytyy täältä.

Tervetuloa paikan päälle -- se kannattaa vähän kauempaakin!

Uusi Regina!

Mukava, joskin odotettu, yllätys odotti tänään postilaatikossa: uudistunut Regina!

Lehdessä on mukana kirjoittamani artikkeli, josta aikaisemmin jo vähän vihjailinkin, siksi tämä erityinen innostus. Myös Helmi-Maarialta ja Elina Rouhiaiselta löytyvät novellit lehdestä -- kaikesta muusta mielenkiintoisesta puhumattakaan.

Kirjallinen viihdelehti Regina löytyy jo lehtipisteistä, joten ostakaa, lukekaa, ihastukaa, kommentoikaa!

Liebster-tunnustus ja lista

Sekä Ahmu Vinttikamarissa -blogista että Kirsi Kirsin Kirjanurkasta antoivat viime vuonna minulle tunnustuksen! Olen ollut saamaton ja tunnustuksen tunnustaminen on jäänyt roikkumaan, mutta toivottavasti en ole vaikuttanut kovin kiittämättömältä. Ohjeet kuuluvat näin:

1. Kiitä antajaa ja linkitä hänen blogiinsa

2. Valitse viisi suosikkiblogiasi jolla on alle 200 lukijaa, ja kerro se heille jättämällä kommentti

3. Kopioi ja liitä palkinto blogiisi

4. Toivo, että ihmiset joille lähetit palkinnon antavat sen eteenpäin heidän viidelle suosikkiblogilleen

Kun tämä tunnustus nyt on jäänyt pyörimään kuukausikausiksi mieleni nurkkiin, en oikein kehtaa sitä eteenpäin lähettää. Kiitos kuitenkin Ahmulle ja Kirsille tunnustuksesta!

Listaan tähän sen sijaan neljä asiaa, joita lukija on arvaillut kirjoittajasta (siis tässä tapauksessa minusta) pelkkien tekstien perusteella, ja kerron kuinka hyvin he ovat osuneet oikeaan.

1. "Onkohan Meresmaa suurikin salmiakin ystävä?" - Normandiani 

     (Arvatkaa, mitä mussutan paraikaa!)

2. "Luulin aloittaneeni miehen kirjoittaman kirjan lukemisen." - Pigeonnaire

    (Hahaa! Gotcha!)

3.  "Yhteydet R.A. Salvatoren mustan haltian kissakaveriin ovat kipeän selviä. (Reusta.)" -Antti Oikarinen, Tähtivaeltaja 3/2012

(Sori, mutta Salvatore ei ole tuttu kuin kursorisesti.)

4. "Kirjailijalla täytyy olla lapsia, kun kirjoittaa äitiydestä näin tunnistettavasti." - sähköpostipalaute

(Ei ole, ei tule.)

Erään raapaleen tarina

Hammas

”Hammasasemalla Milla Nemosa puhelimessa. Miten voin auttaa?”

”Pitäisi varata aika.”

”Lääkärille vai suuhygienistille?”

”Mistä minä tiedän. Hammasta särkee peevelisti.”

”Lääkärille siis”, sanon. ”Siena-Mari Lempukalla on peruutusaika huomenna kello yksi. Sopiiko silloin?”

”Ei. Minulle sopii aika joko hyvin myöhään aamulla tai aikaisin illalla. Kun on vielä pimeää.”

Toteamus saa minut nostamaan kulmakarvojani. Kliksuttelen Lempukan kalenterilehdyköitä auki ja kysyn hiljaisuuden täyttääkseni: ”Onko teillä ajatusta, mikä hammastanne vaivaa?”

”Nykyaika.” Mies tuhahtaa. ”Nykyaika ja nuoret, jotka juovat niin paljon limsoja ja mitä lie. Vähemmästäkin sokerista saa kiillevaurioita.”

”Kerrotteko vielä, mikä hammas on kyseessä?”

”Kulmahammas.”

***

Minkälainen keskustelu käytäisiin, jos verenimijä yrittäisi varata aikaa hammaslääkärille? Ylläoleva raapale, eli tasan sadan sanan mittainen tarina, sai alkunsa tästä kysymyksestä.

Töistä palattuani istahdin koneen ääreen ja kirjoitin allaolevan tekstin:

 Kulmahammas

Ääni yhteyden toisessa päässä puhui niin epäselvästi, että toistin varmuuden vuoksi: ”XX:n hammasasema, Milla Nemosa puhelimessa. Miten voin olla avuksi?”
”Aika pitäisi varata”, karhea ääni sanoi.
”Lääkärille vai suuhygienistille?” Napsautin näyttöpäätteeltä ajanvarauskalenterin auki.
”Mistä minä tiedän mille. Hammasta särkee ja niin peevelisti. Ei ennen ole tällaista ollut.”
”Hammaslääkärille siis”, sanoin. ”Leena-Mari Simpukalla on peruutusaika huomenna kello yksi. Sopiiko silloin?”
”Ei.” Mies – ainakin oletin, että kyseessä oli mies – oli hetken hiljaa. ”Tarvitsen, tai minulle sopii aika joko hyvin myöhään aamulla tai aikaisin illalla. Silloin kun on vielä pimeää.”
Soittajan äreys ei ollut minua hetkauttanut, mutta viimeisin toteamus sai minut nostamaan kulmakarvojani. Hänen käsityksessään ajasta oli jotain ristiriitaista. ”Pimeää?”
”Niin.”
Kliksuttelin lääkäri Simpukan kalenterilehdyköitä auki ja kysyin hiljaisuuden täyttääkseni: ”Onko teillä ajatusta, mikä hammastanne vaivaa?”
”Nykyaika.” Mies tuhahti. ”Se on tämä nykyaika ja nuoret, jotka juovat niin paljon limsoja ja energiajuomia ja mitä lie. Vähemmästäkin sokerista saa kiillevaurioita.”
Päätin jättää Leena-Marille viestin mahdollisesti sekavasta asiakkaasta, jos sopiva aika löytyisi. Ja sitten aika löytyi. Ensi viikon torstaille, aikaiselle aamulle.
”Kerrotteko vielä, mikä hammas on kyseessä?”
”Kulmahammas”, mies vastasi.

Idea ylsi 185:een sanaan saakka. Alku, keskikohta, loppu. Ei ajatustakaan novelliksi paisuttamisesta. Tajusin, että tämä olisi juuri sopivan mittainen idea raapaleeksi. Raakkasin 85 sanaa mäkeen ja tadaa: raapale.

Mitä sitten muuttui?

1) tiputin kaiken turhan kuvailun ja epäoleellisen tiedon dialogin ulkopuolelta. Täytesanat ja toistot harkitsin tarkkaan.

2) Muutin Leena-Mari Simpukan nimen samanlaiseksi sanaleikiksi kuin Milla Nemosan.

3) Vaihdoin aikamuodon preesensiin, koska preesens toimii lyhyessä usein paremmin kuin imperfekti.

4) Nimi. "Kulmahammas" olisi ollut liian paljastava. Toinen vaihtoehto nimelle olisi ollut "Nykyaika", mutta pelkkä "Hammas" kiteytti mielestäni tarinan paremmin.

***

Onko teillä kirjoittavilla lukijoilla hauskaa muistoa jostakin kirjoitusprosessista? Nyt kun olen kirjoittanut romaanien rinnalla lyhyempiä tekstejä, olen huomannut, että tapa jolla kirjoitustyö tai luominen etenee voi olla hyvinkin erilainen. Niiden erilaisuudessa on jotain lohduttavaa. Koskaan ei tiedä, milloin tai millä tavalla hyvä idea iskee. Ikinä ei tiedä mitä joskus saattaa kirjoittaa.

Tämä oli erään raapaleen syntytarina.