Kirjoittajan pulmia, osa 12. Kirjoitusummetus -- kun paperille ei tule sanan sanaa

Uskoisin, että tästä vaivasta kärsii jokainen kirjoittaja joskus.

Kirjoittaminen on luova, etenevä voima, ja kuten kaikki liike, myös se kohtaa vastustusta. Kirjoittamisen halun ja vastustuksen määrän välinen voimasuhde lopulta ratkaisee, tuleeko kirjoittaneeksi koskaan mitään.

Kun on päässyt vastustuksen ensimmäisen kohdan yli (eli sen sijaan että ajattelee, että pitäisi kirjoittaa tänään, ottaa voittaja-asenteen ja sanoo itselleen, että tänään minä kirjoitan), mutta silti huomaa istuvansa näyttöpäätteen ääressä kursorin vilkkumista valkoisella tuijottamassa minuutti toisensa perään, on nähdäkseni kaksi vaihtoehtoa:

1. Hyväksyä, että tänään ei ole kirjoituspäivä.
2. Kirjoittaa.

Ensimmäisessä kohdassa kirjoittaja ottaa riskin aloituskynnyksen kasvamisesta jokaista seuraavaa kertaa kohden. Voi toki tuudittautua odottamaan sitä kuuluisaa inspiraatiota, mutta oman kokemukseni mukaan inspiraatio tulee vasta kun vastus on voitettu muilla keinoin. Inspiraatio kasvaa työstä. Kirjoittaja voi yrittää huijata itseään ja käyttää luovuutensa keksimällä mitä mielikuvituksellisimpia tekosyitä aloittamisen lykkäämiselle, mutta mikään ei poista sitä tosiasiaa, että tekstiä ei synny kirjoittamatta. Kehittely- ja lepopäiviäkin tarvitaan. Kirjoittajan on vain tiedettävä mistä on kyse.

Toinen vaihtoehto on ilmaistavissa ytimekkäästi ja sen vuoksi se näyttää yksinkertaiselta ja helpolta. Helppoa se ei ole, yksinkertaista kyllä. Kirjoitusummetuksesta ei pääse yli kuin kirjoittamalla. Jos jossain on ironiaa, niin tässä.

Pieni itsetutkiskelu voi paljastaa erilaisia syitä hyytymiselle. Yleisin omalla kohdallani on, etten tiedä mihin tarina on menossa tai viimeksi kirjoittamani tapahtuma on vienyt umpikujaan joko juonellisesti tai henkilöhahmon käytöksen vuoksi (he voivat olla joskus hyvin pahatapaisia ja kurittomia). Silloin auttaa suunnittelu. Laadin kysymyslistoja, motiivikarttoja, syy-seuraus -skenaarioita. Ratkaisu ja kimmoke kirjoittamiseen on löytynyt aina.

Joskus blokin syynä on laiskuus. Tiedän, kuinka paljon työtä on edessä ja siksi välttelen siihen tarttumista. Toimin samalla logiikalla kotitöiden kanssa, vaikka en koskaan voisi sanoa olevani pölynimuroinnin, tiskaamisen tai pyykinpesun jälkeen yhtä haltioissani kuin hyvin sujuneen kirjoittamisen jälkeen. Ihmeellinen on ihmismieli.

Toisilta olen kuullut, että varsin yleinen syy kirjoittamattomuuteen on sisäinen kriitikko, joka teilaa tuotokset ennen kuin niitä syntyy. Onnekseni oma sisäinen kriitikkoni on laiskanpulskea veikkonen, joka herää vasta puolenpäivän jälkeen kun tekstit on jo kirjoitettu. Niitä se saa sitten kakkulat nenällään syynätä mielin määrin ja ehdottaa korjauksia. Voin vain kuvitella, kuinka hankalaa on kirjoittajalle, jos sisäinen kriitikko arvostelee sellaista, mitä ei edes ole. Vaikea lähtökohta luovuudelle.

Sellainenkin ongelma voi olla, että tekisi mieli kirjoittaa, mutta ei tiedä mistä. Turhauttavaa, mutta siitä huolettominta, että jos ei kerran ole sanottavaa, ei sen kirjoittamatta jättäminen haittaa.

Usein kaikenlaisen toiminnan välttelyn takana on pelko. Pelko epäonnistumisesta, pelko naurunalaiseksi joutumisesta, pelko julkaisemisesta tai keskinkertaisuudesta. Pelko voi olla mitä tahansa, mutta se pitää tunnistaa ennen kuin sen voi selättää. Kirjoittaminen on aina tutkimusmatkaamista. Kepeydessäänkin se voi koskettaa syviä totuuksia. Luovuuden voima on elämän voimaa eikä minusta ole mikään ihme, että niiden hurrikaanituulissa vastus salpaa joskus hengen.

***

Hyvät lukijat, onko teille kirjoitusummetus tuttu vieras ja millä tavoin olette selvinneet siitä?

Lisää oivalluksia ja arvioita

Käynnissä on aivomyrsky.

Sen lisäksi että Kirsin kirjanurkkaan on ilmestynyt kolmas arvostelu Mifongin perinnöstä, olen päässyt taas tekstin tekoon kiinni.

Koska aivot tuntuvat työskentelevän nyt monella eri tasolla, vaikka yritän keskittyä vain yhteen asiaan (hyvin uuvuttavaa, voin sanoa), jossain dialogin ja toiminnan välissä tajusin, että on palautetta ja palautetta.

Aikaisemmin ajattelin, että palaute on aina palaute. Ihan sama missä vaiheessa tekstiä sen saa. Niin ei ole. On aivan eri asia saada palautetta käsikirjoituksesta, joka on keskeneräinen ja muokattavissa kuin kirjasta, joka on painettu ja julkaistu. On aivan eri asia saada palautetta toisilta kirjoittajilta tekstistään kuin tuntemattomilta, kasvottomilta henkilöiltä, jotka ajattelevat itseään ennen kaikkea lukijoina. On eri asia saada palautetta kirjoittajana kuin kirjailijana.

Edellä oleva on vain huomio eroavuudesta, jonka olemassaolosta en tiennyt ennen kuin se oli koettavissa. Aika itsestäänselvältä ja selkeältä se tuntuu nyt, kun sen näkee ja tuntee. Havaittavissa on vuoristoratapelkoa -- sellaista jännityksensekaista kouristusta vatsanpohjassa. Keskeneräisen käsikirjoituksen kanssa en kokenut mitään vastaavaa. Ehkä tämä on verrattavissa esiintymisjännitykseen. Niin voisi olla, se kuulostaa sopivan suuruiselta. Vähän pelottavalta touhulta, mutta kohta on jo pakko kokeilla uudestaan.

Kevätkukkien aika

Kyllä minua nyt hellitään -- nimittäin Ahmu Vinttikamarissa on myös lukenut Mifongin perinnön ja arvostellut sen. Ei muuta kuin lukemaan, mitä hän siitä piti!

Nyt on aika hyvä fiilis muutenkin, sillä aamulla lähetin Mifongin ajan kustannustoimittajalle ja kuulen jossain vaiheessa hänen mielipiteensä siitä. Muutama esilukija tekstillä on ollut, mutta ei missään määrin niin suuri kuin esikoisella, joten kyllä jännittää, että mitä palautetta kustantamosta on tulossa.

Sillä välin, kun Mifongin perintö elää uutta elämäänsä ja Mifongin aika odottaa tuomiota, valmistaudun pitkään viikonloppuun ja kolmannen osan, eli Mifongin mahdin, työstämiseen. Tänään sain postissa ilmoituksen, että kirjastoapurahoja ei minulle heru, joten harrastuspohjalta kirjoitustyötä edelleen jatketaan. Jostain kumman syystä en osaa edes olla pettynyt.

Aurinko paistaa. On kevätkukkien aika.

Ensimmäinen kirjallinen arvio ja syvä havahtuminen kirjan elämän totuuksiin

Morren maailma on julkaissut ensimmäisen kirjallisen arvion Mifongin perinnöstä. Kiitos nopeasta toiminnasta, Morre! Käykää ihmeessä lukemassa.

Tiedättekö, minä ihan oikeasti ajattelin ennen kirjan julkaisua ja vähän sen jälkeenkin, että jos arvioita tulee ja mitä ne sitten sanovatkaan, ei sillä oikeastaan ole suurempaa merkitystä. Ihan kiva, jos kirjasta pidetään, mutta lopputuloksen kannalta sillä ei ole väliä.  Kirja on painettu, tekstiä ei voi enää muuttaa ja ne jatko-osatkin on melkein kirjoitettu.

Kyllä sitä joskus on niin sokea, että.

Sillä hyvänen aika, eihän kirjaa ole ilman lukijoita!

Nyt sen viimein tajusin, kun olen saanut useampia lukijapalautteita valmiista teoksesta. Ei kirjojen julki saattamisessa ole hiventäkään järkeä, ellei ole edes vähän kiinnostunut siitä, minkälaisen vastaanoton se saa. Toki se ei ole kirjoittamista ajava perimmäinen syy -- se riivaaja on sisäsyntyinen luova olio, joka reuhkii vaikka työhuoneen ulkopuolella tapahtuisi mitä -- mutta kyllä se vain on yksi osa kirjan elinkaarta. Lukijapalaute.

En tiedä onko tämä luulo ollut jonkinlainen tiedostamaton suojakilpi siltä varalta, että mätiä tomaatteja alkaisi lentää oikein urakalla. "Ammattikriitikoillahan" (termi hieman kyseenalainen, siitä lainausmerkit; en tiedä millä perustein tällaisen nimikkeen ansaitsee) on kuulemma sanaton sopimus siitä, että esikoisteosta ei koskaan täysin lytätä -- kyllä jotain hyvää on jokaisesta kirjasta löydettävissä, ja olisihan se aika surullista, jos jonkun kirjallinen ura päättyisi yhden henkilön voimakkaan mielipiteen vuoksi heti ensimmäiseen teokseen. Osa kirjailijoista kun saattaa olla herkkiä luonteeltaan. Tällainen herrasmiessopimus ei välttämättä ole kaikkien kirjoja arvostelevien tiedossa.

Mutta se on varmaa, että Mifongin perintö elää niin kauan kuin sitä luetaan. Muuten se on vain yksityinen hämärä muisto kirjoittajansa mielen takakammioissa.

Mitä fantasia on?

Tätä kysyi Taija Tuominen Tampereen kirjamessujen nuortenkirjapaneelissa ja jäin sitä pohtimaan jälkeenpäin. Kävi nimittäin ilmi, että joku voi mieltää fantasian niinkin laajasti, että se kattaa fiktion kokonaisuudessaan. Minulle fantasia on aina ollut tietynlainen genre. Eihän kaikkia kirjoja voisi kutsua trillereiksi tai romanttiseksi viihteeksikään.

Joku kirjallisuudentutkija on tätä varmasti jo selvittänyt, mutta ennen kuin menen kaivelemaan tieteellisiä luokituksia, haluan pohtia asiaa omakohtaisesti. Mikä minulle sitten on fantasiaa?

Klassista fantasiaa edustavat mielestäni J.R.R. Tolkienin teokset ja Ursula K. Le Guinin Maameren tarinat, Robin Hobbin Näkijän taru -sarja, Patricia A. McKillipin Ombria-kirjat, Roger Zelaznyn Amber-sarja, muutaman mainitakseni. Niitä yhdistää suljettu fantasiamaailma, eli yhteyksiä tähän meidän reaalimaailmaamme ei suoranaisesti ole. Monissa on lohikäärmeitä, mutta se ei toki ole pakollista. Fantasiaan ylipäätään lukeutuu jonkinlainen olentogalleria (haltiat, peikot, kääpiöt, keijut, jättiläiset, myyttiset taruhahmot) ja magian läsnäolo. Myös ympäristön konkreettinen kuvaaminen on tavallista, maailma todella luodaan lukijan ympärille, se ei ole surrealistinen tai yhdentekevä. Aiheissa ja teemoissa toistuvat etsiminen, matkaaminen, kasvutarinat ja ennustuksen täyttäminen tai jonkinlaisen enteen toteutuminen. Hyvä ja paha ovat olemassa ja tyypillisesti merkittävässä osassa tarinaa. Meidän aikaamme ja maailmaamme verrattuna klassisessa fantasiassa eletään ajanjaksoa, joka kurottuu historian puolelle vaatetuksineen, ruokineen ja esineistöineen.

Tällaisen minä miellän yleisesti fantasiaksi, samoin kuin rinnakkaismaailmafantasiat, joiden perinteitä edustavat esimerkiksi Narnia, Veljeni Leijonamieli ja Liisa Ihmemaassa. Sitten löytyy tietenkin jos jonkinlaisia rajatapauksia ja sekoituksia. Siirryn puhumaan spekulatiivisesta fiktiosta, jos iso osa tarinasta tapahtuu realistisessa maailmassamme (esim. aikamatkailu), siinä esiintyy historiassa tunnettuja henkilöitä (vaihtoehtohistoriat), se on dystopia, vampyyri- tai ihmissusikertomus, tai jos se sijoittuu tulevaisuuteen (scifi).

Fantasia-termiä voi toki käyttää aika laajasti, mutta genrenä se on kuitenkin omanlaisensa ja muusta spefistä erottuva. En tohtisi laajentaa sitä käsittämään kaikkea fiktiivistä sepitettä. Monissa teoksissa voi olla fantasiaelementtejä, mutta se ei välttämättä tee niistä fantasiaa.

Nyt olisi kiinnostavaa kuulla teidän lukijoiden mielipiteitä. Mikä sinulle on fantasiaa?

Kirjailijan unia

Keskellä kiireistä viikkoa näen unen, jossa minulle soittaa Liisa Kangas. Liisa kertoo, että onneksi olkoon, sinulle on myönnetty mum-mum-mum -apuraha. Painan kännykkää korvalle, tukin sormella ympäristön melun toiselta puolelta: minulle on myönnetty mikä? Liisa kuulostaa hyvin liikuttuneelta siitä, että juuri minä olen saanut apurahoitusta. En saa selvää, puhe puuroutuu. Yritän epätoivoisesti muistella, mitä olen hakenut mistäkin ja millä summalla. Että kuinka paljon ostan sillä kirjoitusaikaa.

Uni muuttui tämän jälkeen muuksi, mutta herättyäni pohdin huvittuneena, että onkohan tällainen Liisa Kangas olemassa. En tunne ketään sennimistä. Unen aihe johtui varmaankin huolesta, jota kannan hiljaa: koska pääsen paneutumaan Mifongin mahtiin seuraavan kerran? En elättele suuria toiveita, että pitkien työpäivien jälkeen jaksaisin kirjoittaa romaania. Olen aamukirjoittaja ja fantasiamaailmaan sujahtaminen ei käy minulta vaatekaappiin astumalla.

Osansa teki varmasti myös saadut kielteiset päätökset kahdesta apurahasta, joita tälle vuodelle hain. Hain myös erästä kolmatta, mutta uutisia sen osalta ei ole vielä tullut. Toivoa on siis vielä vähän, mutta muuten ei auta kuin tehdä niin paljon ylitöitä, että saa vietettyä pidemmän loman kuin tavallisen vuosiloman. Silloin sitten päivätyöstä levätessä voi tehdä tätä toista työtä.

A niin kuin arvoitus

Ihan pienenä sivuhuomiona:

Mikä siinä onkin, että fantasian puolella on niin mukava antaa päähenkilölleen a-kirjaimella alkava nimi? Onko tämä jokin salainen riitti? Fantasiakirjoittajien muusan pieni pila?

Minä päädyin Ardisiin (puhumattakaan Amargosta ja Agautrista), Anu Holopainen Adairaan. Hanna van der Steeniltä löytyy Armada. Terhi Rannelan ja Anneli Kannon Kuparisaaritrilogiassa seikkailee Amaya. Tolkienillakin on Aragorninsa, joka on hyvin merkittävässä roolissa, vaikka ei ehkä päähenkilöksi lukeudukaan. Löytyykö vielä muita?

Vinkki teille, jotka pähkäilette fantasiatarinanne päähenkilölle nimeä: jos päädytte a-kirjaimella alkavaan nimeen, tehkää se tietoisena tästä traditiosta.

Paluu arkeen... ainakin melkein

Töistä tänään palatessani koukkasin Akateemisen kirjakaupan kautta. Mifongin perintö näytti ehtineen jo nuortenosastolle lukijoita odottamaan. Toivottavasti se löytää tiensä piakkoin myös fantasiahyllyyn, joka Akateemisessa on ihan erillisenä! (Hyvä on, myönnetään, autoin ehkä yhtä kappaletta vähän sinne päin. Noloa, eikö? Mutta miten ne kaikki potentiaaliset lukijat muuten sen löytäisivät...)

Eilen olin sitten valokuvattavana lehtijuttua varten. Olen ollut tästä hyshys, koska mikään ei ole varmaa, ennen kuin se on varmaa ja tuntuisi hölmöltä huudella asioista, jotka eivät ehkä toteudu. Mutta luullakseni tajusin yhden asian, mikä on erityisen hienoa esikoisvuodessa: uusien ihmisten tapaaminen ja uudenlaisten kokemusten karttuminen. Yhtäkkiä elonpiiri onkin laajentunut. Sadastakahdeksastakymmenestä kolmeensataankuuteenkymmeneen. Näen laajalti kuin Sauron, mutta toivottavasti hieman myönteisemmin tarkoitusperin ja tuloksin.

Kirjatrailerikin on pian valmis, enää muutaman päivän työ. Olen myös palannut pitkään levänneeseen Mifonkisarjan kakkososan käsikirjoitukseen, jonka luen vielä kerran läpi ja lähetän sitten kustannustoimittajalle.

Ja muuten, URS:in novelliantologia Huomenna ne tulevat pyörähti painosta samoihin aikoihin kuin esikoisromaaninikin. Osallistuin antologiaan merenneitonovellilla Laulaisin surusi mereen, jota pidän tähänastisista novelleistani onnistuneimpana. Antologiaa saa täältä -- eikä muuten rasita kukkaroa!

Tampereen Kirjamessuilla sunnuntaina

Antaa kuvien puhua puolestaan:

Päivän avasi lastenkirjapaneeli. Kirjailijat vasemmalta oikealle:
Sini Ezer, Magdalena Hai ja Anneli Kanto. Haastattelijana Taija Tuominen.

Ihastuttava Magdalena Hai kertoi esikoisteoksestaan Mörkö Möö ja Mikko Pöö. Uusi aluevaltaus on viittä vaille valmis: seuraava teos Kerjäläisprinsessa tuo syyskesällä Steampunk-henkistä retroscifiä spefinälkäisten kirjahyllyyn.

Anneli Kanto kuvasi eläväisesti kirjansa päähenkilöä, kaksivuotiasta ja omatahtoista Kastehelmiä. Teos on kolmas Viisi villiä Virtasta -sarjasta. Neljäs osa on tulossa syksyllä.

Kun messuväkeä alkoi virrata halleissa runsaammin, Voima-lavalla haastateltiin Salla Simukkaa Jäljellä-teoksesta. Sisarteos Toisaalla tulee syksyllä, joten jatkoa kaipaavat saavat ripeästi luettavaa.

Kello kahden jälkeen herttainen kirjailija Saara Henriksson sanaili kauniisti valaista ja laulusta ja valaiden laulun tulevaisuudesta. Viime vuonna ilmestynyt esikoiskirja saa pian seuraa Linnunpainosta, joka ilmestyy kauppoihin syksyllä.

Salaviekas valokuvaaja ikuisti kirjailijattaren signeeraushetken kuhisevassa Rosebud-kirjakaupassa.

Sitten olikin vuorossa nuortenkirjapaneeli, josta myös fantasiapaneelina puhuttiin. Allekirjoittanut pääsi vähän liikaakin valokeilaan, kun lamppu hohkasi suoraan naamaan. Osallistujat vasemmalta oikealle: Päivi Lukkarila, Hanna van der Steen ja minä. Kiperiä kysymyksiä esitti jälleen Taija Tuominen.

Kirjailija Hanna van der Steen lukemassa otetta Tähtisilmät -sarjan toisesta osasta, Kirouksesta.

Kun tuli aika vetäytyä signeerauspisteelle Rosebudin osastolle paneelin jälkeen, huomasimme Michael Monroen vieneen pöydän ja tuolin. 

Vaan eipä hätää! Käyhän se nimikirjoittaminen näinkin. Hieman on muuten toisenlaiset puitteet rokkistaroilla ja sofioksasilla: Michaelin taakse seinään oli kirjoitettu käsin lappu, josta kävi ilmi mihin kellonaikaan asti hän nimmareitaan jakelee. Jonon viimeiset käännytettiin tylysti pois.

                                                                            ***

Summa summarum: Messuilusta jäi oikein mukava fiilis. Kirjoittamisesta ja kirjoista on aina kiva puhua. Erityisen hauskaa oli tavata kirjailijakollegoita ja taisin saada muutaman lukijankin -- terveiset vain Elsalle, joka uskaltautui pyytämään nimikirjoitukseni! :)

Lauantaina Tampereen Kirjamessuilla

Täytyihän sitä lauantainakin käydä, kun kerran ilmaiseksi pääsee ja ohjelmistossa oli mielenkiintoisia esityksiä.

Tässä hieman kuvasatoa:

Tuntemattoman sedän käsi osoittaa, mistä sitä omaa esikoisteosta  löytyy.

Ja löytyyhän sitä.

Tältä näyttää selkämys.

Rosebudin pöydässä Mifongin perintö pääsi tutunnäköisen kirjan viereen.
Huomaa punainen hintalappu! (Olen kuullut, että kirjan myynti-ikä kaupoissa
 on ennen alelaareja harmillisen lyhyt, mutta ehkä tämä ennätys sallitaan messutarjouksena.)

Kirja-lavaa vastapäätä oli houkuttelevan näköinen osasto ja erityisen herkullinen tuoli. 

Tällaisella Ardis Isvergalinkin kelpaisi istuskella. 

Itse en jäänyt lepuuttamaan jalkojani vaan käänsin huomioni lavalle:

Aamulehden järjestämässä paneelissa keskusteltiin sosiaalisen median vaikutuksesta kirjallisuuteen. Vasemmalta oikealle: Matti Posio, Markus Leikola, Kirsi Kunnas, Alexandra Salmela, Tuija Välipakka ja Karo Hämäläinen.

Kirsi Kunnas ja Alexandra Salmela. Muistaakseni kuvanottohetkellä Salmela kuvasi tyypillisen työpäivänsä turhauttavuutta: aamupäivällä koneen ääreen, sähköposti ja sosiaalinen media; lounaan jälkeen turhautuminen siitä, että mitään ei ole taaskaan saatu aikaan. Iltapäivällä hetki, jolloin jotain ehkä syntyy; sitten ajatukset kulkeutuvatkin perheeseen ja siihen, että heidänkin kanssaan täytyisi viettää aikaa.

Sillä aikaa kun messuväki valuu Kirja-lavalle Sofi Oksasta ihmettelemään, Voima-lavalla Taija Tuominen valmistautuu haastattelemaan...

...herttaista ja selkeäsanaista Vilja-Tuulia Huotarista!

Huotarinen lukemassa otetta Finlandia Junior -palkinnon voittaneesta teoksestaan Valoa valoa valoa.
Esiintymisen jälkeen kiiruhdin luonnollisesti hakemaan nimikirjoituksen omaan kappaleeseeni. Jos joskus teillä on mahdollisuus päästä seuraamaan Huotarisen haastattelua, suosittelen! Hän puhuu täyttä asiaa kirjoittamisesta ja tekee sen palavasti.

                                                                               ***

Muutaman tunnin hulinan ja hyörinän jälkeen väsymys ja nälkä vaanivat ja messupäiväni päättyi. Huomenna uudestaan! Siitäpä onkin tulossa jännittävä päivä.

                                                                               ***

Lisäys 15.4.: Kirjailija Karo Hämäläinen referoi Aamulehden suuren kirjakeskustelun kohokohtia oivasti blogissaan.

Kaikkea muuta kuin pahan onnen päivä

Ehdin messuille. Aloitin päiväni kukon pieremän aikaan, jotta ehtisin. En olisi mitenkään voinut odottaa lauantaihin, mitä oikein kuvittelin?

Ja sitten, kun ensimmäistä kertaa elämässäni kuljen messuille sisään ovesta, jossa lukee Esiintyjät/Press, huomaankin viivytteleväni. Hyvä on, halli on iso ja tupattu täyteen viiniä, teatteria ja kirjoja ja mitä muuta. Suunnistaminen kestää hetken. Vastaan tulee Sanasadon pöytä. Vaihdan muutaman sanan runoilija Juha Raution kanssa. Hivuttaudun eteenpäin. Pieni Kirjakauppa häämöttää etuvasemmalla. Jo kaukaa näen pöydissä Kariston kirjojen tuttuja kansia.

Seisahdun niistä sellaisen eteen, jota olen yrittänyt kuvitella kirjana pitkään.

Mikä on ensiajatukseni Mifongin perinnöstä?

Että se on kaunis. Se näyttää siltä, mihin itse tarttuisin innoissani lukijana. Se on juuri sopivan paksuinen. Oikea kirja, kovakantinen ja tyylikäs. Houkuttelevan mystinen.

Ehkä odotin, että tuntisin enemmän jotakin. Haikeutta? Paniikkia? Eroamiskipuja? Mutta ei. Tunnen pääasiassa syvää tyytyväisyyttä. Kirja näyttää huipennukselta vuosien puurtamiselle. Kiitos karistolaisille ja osaavalle painolle!

***

Tapahtui perjantaina messuilla muutakin. Kun olin toipunut esikoiseni kohtaamisesta silmästä silmään, jäin seuraamaan Kariston kirjailijoiden esiintymisiä. Tiina Forsman kertoi esikoisdekkaristaan Annikki Nissinen selvittää murhan. Sain vihdoin nimikirjoituksenkin! (Mehän olemme paitsi kirjailijakollegoita, myös samalta Kohti mestaruutta -kurssilta.) Kirsti Kuronen kuvasi koskettavasti Omenapuu laulaa -teoksen syntyä ja ajatusta siitä, kuinka tärkeitä unelmat ovat.

Oli ihana myös tavata kustannustoimittajaani ja muita karistolaisia kasvotusten ja tutustua Taija Tuomiseen, joka haastattelee muiden muassa meitä fantasiapanelisteja sunnuntaina.

Ja kohtasinpa yllätyksenkin, johon en ollut ehtinyt varautua: nimittäin jaoin eilen ensimmäiset nimikirjoitukseni! Neljä kappaletta kaiken kaikkiaan, ja aina jouduin lainaamaan joltakulta kynää, kun itseltäni löytyi vain värillinen tussi. Kai täytyisi alkaa pitää mukanaan kuulakärkikynää, ainakin jos menee messuille...

(Se on muuten hassua puuhaa, kun aikuisena alkaa harjoitella nimikirjoitusta. Enhän minä voi käyttää samaa, jonka raapustan virallisiin papereihin.)

Kaiken kaikkiaan perjantai oli niin onnistunut, että viikonlopusta on tulossa ikimuistoinen.

Juuri nyt

Juuri nyt Mifongin perinnön lukuisat kappaleet huokaavat uutuuttaan Kariston varastossa. Ne ovat tulleet. Painosta. Tänään.

Jokin ennen olematon merkkipäivä on solahtanut kalenteriin kuin varkain. 

Voin jo melkein aistia, miltä tekijänkappaleeni tuntuu kädessä, kun sen viikonloppuna kirjamessuilla saan. Ja silti en kuitenkaan. Voi kuinka nyt malttaisi odottaa -- onhan tässä kaksi työntäyteistä päivää välissä. Perjantaina niitä olisi kaiketi jo Pirkkahallissa saatavilla, mutta en ole varma pääsenkö silloin.

Mutta lauantaina olen siellä.

Ja Mifongin perintö vihdoin on.

Ensimmäisen lukukerran taika

Havahduin tässä eräänä päivänä hieman surumielisenä tuijottelemasta kirjahyllyssä kököttävää kirjaa. Se oli kaksoisolentokirja, kovakantinen painos, toisen kierroksen kavaljeeri. Alkujaan olin lukenut kirjan pokkariversion, pehmeän ja taipuisan. Ahminut sen yötunneille asti, maalannut sormillani hajujäljen sivuihin. Niin katkeransuloinen romanssi! Muistan yhä sen kuristavan tunteen kurkussa, sydämen kiihtyneen tahdin ja vilkuilun kelloon, joka vääjäämättä eteni kohti aamua.

Ja nyt, vuosien päästä, luonani on vain halpa kopio. Koreampi toki, kovat kannet ja kaikki. Löytö antikvariaatista muutamalla eurolla. Pokkari on jatkanut elämäänsä toisaalla, en edes muista missä. Läsnä on tyhjyys ja menetetyn kaipuu. Kun yritin lukea kirjan uudestaan, taika oli poissa. Ihmettelin, oliko tämä sama kirja kuin silloin vuosia sitten. Tämänkö kanssa pyörin vuoteessani kun kaikki muut nukkuivat? Tämäkö sai minun sydämeni pakahduksen partaalle?

Vain muistoesine enää. Mustia kirjaimia säntillisillä riveillä, sivu toisensa jälkeen. Mutta se jokin näkymätön rivien välistä oli kadonnut. Ei koskaan sama.

***

Pohdin tätä mysteeriä edelleen.

Miten voi lumoutua kirjasta ensimmäisellä lukukerralla ja kun palaa takaisin, ei löydä siitä enää sitä, mikä teki tunteen?

Ymmärtäisin paremmin, jos olisi kyse jostain lapsena tai nuorena luetusta, sillä niin paljon vuosia ja kasvua ja makumieltymysten muutoksia mahtuisi sen hetken ja tämän väliin, mutta ei. Välissä vain muutama hassu aikuisvuosi, ei mannerlaattojen liikkeitä maankuoressani.

Minusta tuntuu kuin olisin menettänyt jotain tärkeää.

Onko teillä, hyvät lukijat, samankaltaisia kokemuksia ensimmäisen lukukerran taiasta?

***

P.S. Kyseinen kirja muuten on Anna Gavaldan Kimpassa.

P.P.S. On olemassa myös Toisen lukukerran taika, mutta se toimii päinvastoin.

Kirjoittajan pulmia, osa 11. Tyhmä lukija vai huolimaton kirjoittaja?

Kukaan ei halua tuntea olevansa tyhmä lukija, mutta uskoisin että se on yleistä. Vastaan on tullut teksti -- joko painettu tai käsikirjoitus -- jonka tapahtumia ei ole pystynyt seuraamaan tai sitten ne ovat olleet valmiiksipureskeltuja.

Kirjoitusoppaissa ja -kursseilla sanotaan usein, että lukijaa ei saa aliarvioida -- mitään ei saa selittää, alleviivata, osoittaa tai muutoin heilutella liian näkyvästi lukijan nenän edessä. Yhtä vahingollista on yliarviointi. Niinkin yksinkertaisilta kuulostavat kohdat kuin henkilön siirtyminen tilassa tai tilasta toiseen täytyy kirjoittaa auki, jottei lukija ole yhtä hukassa kuin hahmo paperilla. Ihmisten suhteet toisiinsa on hyvä tuoda julki, ettei vasta toiseksi viimeisessä kappaleessa käy ilmi, että kyse olikin päähenkilön siskosta eikä naapurista, ellei näin ole tarkoitus. Joskus sekaannusta tuo myös androgyynisen nimen takana piileksivä sukupuoli, joka jää paljastamatta. Toisaalta pidän tällaisesta hämärtämisestä, koska se kertoo paljon leimakulttuurista, jossa elämme.

Ei siis saa kertoa liikaa, mutta ei myöskään liian vähän. Informaation oikea annostelu on tärkeää.

Kun itselle tuli ensimmäistä kertaa eteen arvioida toisten kirjoittamia tekstejä ryhmässä, jouduin monesti miettimään sitä, olinko lukenut huolimattomasti ja siksi tipahtanut kyydistä. Uskaltauduin silti sanomaan hämmennykseni tekstikohdasta ääneen. Joskus kyse oli huolimattomuudesta, joskus ei, mutta yhden asian uskon varmasti: niin isossa ryhmässä joku muukin oli varmasti lukenut yhtä huolimattomasti ja tuntenut itsensä tyhmäksi, kun ei ymmärrä. Mutta kirjoittaja ei voi itse mitenkään nähdä, milloin tekstin aukot ovat liian suuria ja milloin hän kertoo sata kertaa saman asian. Hänelle kaikki on tuttua ja tasapaksua, koska hän on luonut tarinan sen ensimmäisestä sanasta saakka. Tietysti ajan myötä ja tekstin levättyä hänenkin silmänsä alkavat nähdä paremmin, mutta jos ei jokaisen tekstin kypsyttelyyn ole aikaa vuosikausia, tarvitaan esilukijoita, jotka eivät arkaile paljastaa tyhmäksi tuntemustaan.

On paljon lajityypistä ja aiheesta kiinni, millä tavalla ja kuinka tarkasti kaikki täytyy kertoa.

Jos kirjoittaa minäkertojana unenomaista proosaa muistisairaasta, jonkinlainen hämäryys ja monitulkintaisuus on ymmärrettävää. Sen sijaan perinteisessä dekkarissa on hyvä kuvata pikkutarkasti konkreettiset asiat kuten murha-ase, uhri, tapahtumapaikka ja niin edelleen, etenkin jos tarkoitus on, että lukija saisi itsekin tehdä johtopäätöksiä syyllisestä.

Pidän hyvänä peukalosääntönä sitä, että jos esilukijoista useampi kokee epäselväksi saman asian, kirjoittaja reagoi asiaan. Haasteena tässä on saada tarpeeksi esilukijoita, joilla riittää uskallusta. Mutta sitten kun kirja on julkaistu ja maailmalla kenen tahansa luettavissa (kielen luomia rajoituksia lukuunottamatta), sen kirjoittajalla ei ole enää mahdollisuutta hallita tekstiä. Se on mikä se on.

Kannattaa muistaa, että useimmat kirjat luetaan vain kerran. Aika harva lukija palaa takaisin tekstiin, joka jäi jostain kohtaa hämäräksi, ihan vain varmistaakseen oliko kyse omasta huolimattomuudesta vai kirjoittajan kömmähdyksestä. Niin ei ole tarkoitus. Ainakin minun kohdallani se syö fiktion elämystä ja haluan, että kirjan ihmeen tuntu säilyy koskemattomana.

Muutama sana ja linkkivinkki elokuvan käsikirjoittamisesta

Elokuvan tai tv-sarjan käsikirjoittaminen on kiinnostanut minua salaa jo jonkin aikaa, mutta tiedän ettei aika ole vielä kypsä konkreettiselle tekemiselle. Maijan ilmestysten rummuttama ScriptFrenzy -haaste jäi kutkuttamaan, mutta hetki oli (ja on) yksinkertaisesti liian kiireinen.

Piilossa porisevan kiinnostuksen tunnistan siitä, että elokuvakäynnin jälkeen huomaan pohdiskelevani leffan käsikirjoitusta ja asioita, joita itse olisin tehnyt toisin. Sitä, mikä toimi ja mikä ei. Harmittavan monet nykyelokuvat ovat huonosti käsikirjoitettuja, vaikka käsikirjoitus on enemmän kuin puolielokuvaa. Käsikirjoituksesta riippuu jättääkö elokuva muistijäljen vai ei -- tai minkälaisen. Erikoistehosteet eivät saa minun muistiani tallentamaan innokkaasti näkymiä, mutta hyvän tarinan kyllä muistan (vähintään sen, että se oli hyvä.) Yksi viimeaikaisista mukavista yllätyksistä oli brittiläinen scifi-komedia Attack the Block, jonka käsikirjoituksesta en paljon puutteita löytänyt. Yhä silloin tällöin pätkiä siitä putkahtaa mieleeni ja minua alkaa hymyilyttää.

Pekko Pesonen tuli minulle tutuksi Tyttö sinä olet tähti -elokuvan myötä. Mielestäni kyseinen elokuva on ansiokkaasti käsikirjoitettu ja ohjattu, joskin jälkimmäisestä kunnia menee Dome Karukoskelle. Vaikutuin elokuvasta niin, että otin selvää ketkä sen taustalla ovat. Pesonen nousi esiin. Sittemmin löysin hänen pitämänsä Courier New -blogin Ylen sivuilla. Suosittelen lämpimästi kaikkia kirjoittamisesta kiinnostuneita tutustumaan blogiin ja Ylen Kohtaus-sivuihin, sillä ne tarjoavat paljon vinkkejä ja ajatuksia kirjoittamisesta.

Antoisa sivusto on myös Elokuvantaju. Sen osiossa Käsikirjoittaminen löytyy lueskeltavaa pitkäksi aikaa -- ja pohdiskelemista vielä pidemmäksi.