Julkkikseksi julkaisemisen kautta?

Helsingin Uutisissa julkaistiin eilen mielenkiintoinen haastattelu Touko Siltalasta otsikolla "Miten kirjansa saa julkaistua -- Kustantaja vastaa".

Vaikka artikkeli ei suoranaisesti vastaa otsikon kysymykseen, muutama vihje siellä ripotellaan: kustantaja etsii kirjailijoita, jotka haluavat luoda uran, eivät yhtä tai kahta kirjaa. Lisäksi juuri nyt kysyntää olisi maahanmuuttajasukupolven kirjoittamille käsikirjoituksille.

Kiinnostava yhteensattuma oli artikkelin kainalojutussa, jossa Touko Siltala ihmettelee joitakin käsikirjoitustaan tarjoavien julkisuudenkipeyttä -- kenties samasta ilmiöstä puhui Kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis Jyväskylän kirjamessuilla, joilta raportoivat muun muassa blogistit Dee ja Susi.

Itse olen hyvin hämmentynyt näistä kirjailijaksi haluavien julkisuudentavoittelu-havainnoista: miten jokin niin pintapuolinen ja tyhjä asia kuin julkisuus (mitä se sitten kunkin mielessä tarkoittaa) voisi koskaan toimia onnistuneesti moottorina romaanin kirjoittamiselle? Jos joku tosissaan onnistuu julkaisemaan kaupalliselta kustantamolta tällaisen ajatteluketjun kautta "Mä kirjoitan kirjan ja sit musta tulee julkkis", niin olen äimän käkenä. Uhoa löytyy maailmasta jos jonkinlaista ja motiivit ovat kirjavia kuin perulaisten paidat, mutta kyllä kunnianhimoista kirjoittajaa ajaa ihan muu palo kuin julkkikseksi pääseminen.

Olisikin mielenkiintoista kuulla, tunteeko kukaan sellaista henkilöä, joka olisi kirjoittanut ja julkaissut kirjan, koska haluaa julkisuutta. Minä en tunne, enkä ole kirjoittajapiireissä koskaan tällaiseen motiiviin törmännyt.

Jos haluaa lehtien palstoille ja uutisten otsikoihin, helpompiakin keinoja löytyy.

Tiistaitunnustus: suomalaista fantasiaa? Kiitos hyi!

Seuraa tunnustus.

Kuusi vuotta sitten olin siinä käsityksessä, että kotimaista fantasiaa ei ole. Ja jos onkin, se on paskaa tai ainakin suunnattu lapsille. (Tuohon aikaan en tiennyt termistä spekulatiivinen fiktio.)

Ei kiinnostanut edes ottaa selvää, sillä ulkomaisella tarjonnalla pärjäsi mainiosti.

Kun sitten aloin itse kirjoittaa fantasiaa -- ja etenkin sen jälkeen kun halusin tekeleeni kustannetuksi -- tajusin mahdollisesti liittyväni tuohon pieneen porukkaan. Aloin hankkia tietoa siitä, mitä täällä oikein kirjoitetaan, ja kuka kirjoittaa. Ja kappas, tällaisen ensivaikutelman sain: suomalainen scifi makaa peltiosat ruostuneina aktiiviharrastajien hartioilla, aikuisille julkaistaan laadukasta, syvällistä ja omaperäistä (korkeakirjallista!) uuskummaa, jossa realistinen maailma jollain tavalla hassusti nytkähtää, ja lapsosille on tarjolla iloista fantasiaa.

Älkää vetäkö hernettä nenään, tämä oli rehellinen, koulimaton ensivaikutelmani tavislukijana.

Aivan viime vuosien aikana on kuitenkin tapahtunut paljon. Vaikka Anu Holopainen on tarjonnut fantasiaa jo viidentoista vuoden ajan ja Johanna Sinisalokin pokkasi mainiolla peikko-teoksellaan Finlandian kaksitoista vuotta sitten (anteeksi kaikille niille kirjailijoille, jotka eivät tulleet mieleen, mutta tässä piileekin kenties juttuni pointti), tuntuu siltä että kotimainen anti spekulatiivisen fiktion saralla vain paranee ja monipuolistuu. Hieman syvemmälle kahlaamalla löytyy lukuisa joukko teoksia, joihin kannattaa tutustua. Nyt on käynyt niin, että luen kotimaista spefiä huomattavasti enemmän kuin ulkomaista.

Silti, toistuvasti, törmään (pääasiassa) nuorten lukijoiden kommentteihin: "yllättävän hyvää suomalaiseksi", "minulla oli epäluuloja tätä kohtaan, koska kirjoittaja oli suomalainen", "en yleensä lue kotimaisia fantasiakirjoja" jne.

Täytyy sanoa, että suomalaiselle fantasiakirjailijalle nuo sanat eivät ole kauhean kannustavia, mutta tunnistan niistä silti itseni takavuosina. Hävettää ja hämmästyttää. Mistä tämä jo hyvin nuorilla esiintyvä epäluulo syntyy? Ovatko tosiaan kotimaiset kirjat aiheuttaneet suuria pettymyksiä? En muista omalta kohdaltani mitään megapettymystä, ennemminkin sitä etten vain löytänyt juuri sitä mitä kaipasin.

Tuntuuko ulkomainen sitten jännemmältä tai tarpeeksi etäiseltä takaamaan varmasti eskapismin, kun kirjaa ei esimerkiksi ole kirjoittanut sannanieminen? Onko tulevaisuudessa tulossa muutos, kun suomalainen fantasiatarjonta muuttuu entisestään monipuolisemmaksi? Jotkut povaavat jo realismin rynnistävän takaisin ryminällä, mutta minä säilyttäisin mielelläni kummatkin. Jokaiselle jotakin, mutta spefi on tullut jäädäkseen!

Pieni maa, pienet julkaisumäärät, joten ehkä voi hyvinkin olla, että viime vuosiin saakka himolukijat eivät kerta kaikkiaan ole löytäneet tarpeeksi ja juuri omanlaistaan. Muistan, että kun etsin, löysin kotimaisesta fantasiatarjonnasta lähinnä muinaiseen Suomeen tai suomalaiseen mytologiaan pohjautuvia tai niistä ammentavia kirjoja, jotka eivät olleet minun teekupposeni. (Kutsun niitä hellästi tuohifantasiaksi.) Niille on sijansa, mutta itse kaipaan usein jotain lennokkaampaa ja viihteellistä -- jota sitten päädyin kirjoittamaankin, kun turhauduin.

Jossain määrin ei voi myöskään välttyä miettimästä, onko vika osittain kustantamoissa: löytyykö niistä näkemystä, osaamista ja ennen kaikkea ymmärrystä fantasiagenreä kohtaan? Mitä kaikkea on mahdettu tarjota, mihin ei ole tartuttu?

***

Sana on vapaa! Mikä erottaa sinun mielestäsi kotimaista spefi/fantasiatarjontaa ulkomaisesta? Uppoaako kotimainen vai vältteletkö sitä viimeiseen asti? Mitä kaipaat tai olet jäänyt kaipaamaan kotimaan fantasia-annilta?

Ensimmäinen Tulenkantaja

Viime vuoden Vihtorin kirjaston kirjamessujen lumoissa suuntasin askeleeni päivällä kohti Grand Hotel Tammeria. Aurinko helotti lämpimänä ja viiltävän kirkkaana, askel tuntui kevyeltä. Mikä mainio päivä olisikaan tulossa, kirjoja, ihmisiä, keskusteluja, uusia ja vanhoja tuttavia!

Hotelli Tammerin alakerta oli kuitenkin oudon hiljainen. Jokin bändi kasaili kamojaan salin nurkassa, tarjoilijat siirtelivät ja liinoittivat pöytiä. Sain kuulla, että paikalle oli tulossa pian hääväkeä. Hyvänen aika, olin väärässä paikassa! Muutaman puhelinsoiton jälkeen sain selville, että Vihtorin kirjaston kirjamessuja ei sinä päivänä järjestettäisikään Tammerissa vaan hotelli Ilveksen Ballroomissa. Lähdin siis kipittämään kiireen vilkkaa Ilvestä kohti.

Että sillä tavalla päivä alkoi, painavien kassien ja nyssäköiden kanssa tasapainotellen jäisillä jalkakäytävillä.

Osuuskumman myyntipöydällä jaettiin karkkia...
(c) J.S. Meresmaa

...kahdenmoista.
(c) J.S. Meresmaa

Päivän ensimmäinen kauppa oli kuitenkin yksi kappale Mifongin perintöä signeerauksen kanssa, joten eipä ollut valittamista. Ei ollut valittamista siinäkään, että myyntipöydät olivat salin takaosassa, jolloin esillepanijat pääsivät hyvin seuraamaan käytyjä keskusteluja.

Alla poimintoja päivästä.

***

Alussa paikalla piipahti Pertti Jarla, joka voitti tämän vuoden Lause-Finlandian sanoilla "Tahdon hehtaarin suota ja kymmenen kuutiota tilaa."

Marko Kulmala ja Pertti Jarla.
(c) J.S. Meresmaa

Sitten oli mainion Kauko Röyhkän vuoro. Haastattelija kysyi jossain vaiheessa, että minkä ohjeen tai lainalaisuuden Röyhkä antaisi taiteilijalle. "Älä ole tylsä", kuului vastaus. Haastattelun lopuksi yleisö antoi raikuvat aplodit ja hörähti vapautuneeseen nauruun, kun Röyhkä pamautti vastaukseksi haastattelijan "Mihin sijoittaisit itsesi suomalaisen kirjallisuuden kaanonissa"-kysymykseen vastaukseksi "Ei kiinnosta yhtään."

Juuri näin! Minusta kirjailijan tehtävä ei ole sijoittaa kirjaansa tai itseään yhtään mihinkään: jääköön se tehtävä tutkijoille ja kriitikoille. Omasta kirjastaankin on vaikea puhua, sillä sen näkee niin eri tavalla kuin ulkopuolinen henkilö. Miten kirjailija voisi kertoa tulkintansa kirjastaan ilman, että vaikuttaa voimakkaasti lukijan omaan lukukokemukseen, joka kenties on vasta tuloillaan? Usein on turvauduttava mainoslauseisiin, pintapuheeseen, Karkeisiin siveltimenvetoihin yksityiskohtien sijaan.

Kauko Röyhkä   (c) J.S. Meresmaa

Röyhkä teki mielenkiintoisen huomion paljon seuraajia ja huomiota saaneista Facebook-päivityksistään: ne ovat uusi taiteenmuoto, lyhyttäkin lyhyempää proosaa.

***

Jörn Donner vieraili paikalla kertomassa uusimmasta teoksestaan, Mammutista. Omaelämäkerrallisen romaanin päähenkilö ei ole Jörn Donner vaan fiktiivinen ilmentymä Donnerista. Haastattelija nosti esiin viime päivinä otsikoihin päässeet Panu Rajalan paljastukset Katri Helenasta, ja käynnisti kiinnostavan keskustelun siitä, missä määrin ja millä tavalla kirjailija saa käyttää läheisiään teoksissaan.

Jörn Donneria haastattelee Marko Kulmala.
(c) J.S. Meresmaa

Olen samoilla linjoilla Donnerin kanssa. Hän sanoi muun muassa näin: "En voi kertoa totuuttani suhteessa tuntemiini ihmisiin, jotka yhä elävät. Jos kirjoittaisin elävistä läheisistä, tekstistä tulisi teennäistä. En halua kävellä elävien ruumiiden yli."

Kirjailija voi hyödyntää lähipiiriään teksteissään, mutta vain jos henkilöhahmot ovat selkeästi fiktiivisiä. Miten voisin kirjoittaa esimerkiksi ystävästäni totuudenmukaisesti? Sillä minun totuuteni on vain yksi näkemys, ja kertomalla toisesta ihmisestä tunnistettavasti -- ja aina väistämättä värittyneesti -- rikkoo luottamuksen. Mikä oikeus minulla olisi särkeä toisen ihmisen yksityisyyden suoja?

***

Illalla jaettiin ensimmäinen vientikirjallisuuteen painottuva Tulenkantaja-palkinto. Esiraati kävi läpi viime vuoden kotimaiset teokset ja valitsi niiden joukosta kuusi ehdokasta. Näiden kuuden joukosta Sofi Oksanen -- joka on siis lupautunut voittajalle kummiksi -- valitsi yhden viemään suomalaista kirjallisuutta maailmalle.

Kuvassa ehdokkaat Tulenkantaja-palkinnon saajaksi sekä Sofi Oksanen.
(c) J.S. Meresmaa

Ehdolla olivat Riku Korhonen (Nuku lähelläni), Aki Ollikainen (Nälkävuosi), J.K. Ihalainen (Tisle),  Sami Hilvo (Rouva S.), Seita Vuorela (Karikko) ja Juha Seppälä (Mr. Smith).

Ensimmäinen esille noussut kysymys oli tietenkin se, miksi viisi miestä ja vain yksi nainen. Eivätkö naiset ole kirjoittaneet viime vuonna yhtä hyviä teoksia kuin miehet? Kysymys ärsytti minua sen tähden, että en pidä mitenkään kummallisena että näin pienessä otannassa sukupuolijako voi olla mitä tahansa. Niistä kymmenistä upeista teoksista, jotka eivät päässeet edes ehdokkaiksi, moni oli varmasti naisen kirjoittama. Suomessa kuitenkin on naisia ja miehiä kirjailijoina suurin piirtein samat määrät. Itse en ole huomannut sukupuolella olevan merkitystä kirjan laatuun.

Sofi Oksanen ja Matti Posio. (c) J.S. Meresmaa

Oksanen nosti puheissaan esille monia erittäin mielenkiintoisia seikkoja: suomen kielen lapsipuolen aseman pohjoismaisessa kirjallisuudessa, naiskirjailijuuden korostuneen merkityksen monissa maissa, kuten Unkarissa; ulkomaisten kustantamoiden nuivan suhtautumisen kirjailijoihin, joilla on pitkä teoslista takana mutta vähäiset myynnit. Suomessa kun taitaa olla mahdollinen sellainenkin tilanne, että kirjailija on suosittu, mutta ei silti järin hyvin myyvä. Voisiko olla niin, että ilmainen ja laaja kirjastolaitos mahdollistaa sen, että kirjaa luetaan hurjan paljon, vaikka myydään hillitysti? Kirjastolainausmäärät eivät ulkomaisia kustantajia kiinnosta -- heitä kiinnostavat kirjan myyntiluvut.

Tulenkantaja-raadille Sofi Oksanen antoi kolme pääkohtaa, joihin kiinnittää huomiota ehdolla olevasta kirjailijasta: oma ääni ja lause, oma aihe ja vahva tarina.

Voittajassa yhdistyvät hienosti kaikki kolme. Onnea Seita Vuorela ja Karikko!

Kuvassa Seita Vuorela, Ville Hytönen, Sofi Oksanen ja Matti Posio.
(c) J.S. Meresmaa

Osuuskumma Vihtorin kirjaston kirjamessuilla

Tunnelmallisempaa paikkaa kirjamessuille saa hakemalla hakea: vuonna 1929 valmistuneessa Hotelli Tammerissa pidettävä kirjatapahtuma tulee sopivalla tavalla iholle. Klassismia edustava ravintolasali muotoutuu yllättävän hyvin esiintymistilaksi -- poissa on messuhallien kaikuisuus ja hälinä.

Kirjamessujen ohjelma löytyy tapahtuman sivuilta.

Paitsi että tämäkin kirjallisuustapahtuma on kotikaupungissa, erityismaininnan se saa blogissani siksi, että Osuuskumma on myymässä siellä julkaisujaan (paikalla on myös monia muita kustantamoita, kuten Robustos, Savukeidas ja Into Kustannus). Päivystän osan ajasta myyntipöydän takana -- saa tulla moikkaamaan! Otan mukaan muutaman Mifongin ajan, joka ei todennäköisesti ole ehtinyt vielä kirjakauppoihin, siltä varalta jos joku haikailee sitä itselleen. (Vink vink.)

Viime vuonna viihdyin Vihtorin seurassa mainiosti, ja bloggasin jälkikäteen tapahtumasta näin.

Kirjallinen viikonloppu tiedossa jälleen kerran!

Mifongin aika on!

Kotona odotti ilmoitus, että postista on noudettavissa reilun kahdentoista kilon paketti. Mitähän siellä mahtaisi olla?

(c) J.S. Meresmaa

Allekirjoittanut jännitti niin, että muiden täytyi hoitaa laatikon avaaminen, kohdata ensi näkymä, kirjan todentaminen. Tässä vaiheessa iskee järjetön pelko siitä, että entä jos. Entä jos se kohta jäi korjaamatta, entä jos nimi on kannessa virheellinen, vinjetit väärien lukujen alussa, kirjailijakuva rakeinen? Entä jos olenkin uneksinut koko jutun?

(c) J.S. Meresmaa

Vaan ei. Totta se on. Mifongin aika on täällä!

Ja kansikuvan foliointi tekee kirjasta tumman ja hyvin mysteerisen oloisen. Pidän!

(c) J.S. Meresmaa

Mifongin ajasta tuli inasen paksumpi kuin Mifongin perinnöstä: 494 sivua. Varsin mukava jötkäle.

(c) J.S. Meresmaa

Hyvän päivän uutisia

Maanantai-iltana julkaistiin Atorox-novellikilpailun lopullinen ehdokaslista. Olipa riemuisa yllätys löytää paitsi oma novellinsa listalta, myös Steampunk-antologian novellit hyvin edustettuina! Kaiken kaikkiaan viime vuonna julkaistiin reilusti yli 200 spefinovellia, joten listalle pääseminen ei ole mikään pieni saavutus.

***

Steampunk! --Koneita ja korsetteja -antologiasta tipahti uusi arvio Tähtivaeltajan (1/2013) myötä. Toni Jerrmanin kritiikissä kirjoitetaan muun muassa näin: "Osuuskumman muste ei ole lainkaan kuivaa, joten kustantamon seuraavia linjauksia odottaa jännittyneenä."

***

Osuuskumman uusin julkaisu on tuloillaan! Huomenna tuulet voimistuvat -antologian kansi on julkistettu:

Ekologista scifiä pullisteleva teos julkaistaan Maan päivänä 22.4. Tiedossa on silloin muun muassa virtuaalijulkkarit, joista myöhemmin lisää.

Kansikuvaserkkuja

Tässä taannoin Mifongin ajan kansikuva sai palautteen, että se on harlekiinimainen. Hoksasin siinä yhteydessä, että fantasian ja scifin kansikuvaperinteessä on jotain samaa kuin vanhemman ajan Harlekiini-pokkareissa ja muissa romanttiseksi/eroottiseksi kioskiviihteeksi miellettävissä pehmeäkantisissa.

Vai mitä mieltä olette, kun vertaatte kansia There Came A Tyrant ja Blade Runner?

Luontevasti voi yhdistää fantasian ja erotiikan näin: Master of Desire.

Tilankäytössä, värisävyissä, fonttivalinnoissa ja kuvien tyylissä on löydettävissä yleisesti aika paljon samaa. Voisiko yhteys olla siinä, että joskus muinoin myös fantasia ja scifi miellettiin kioskikirjallisuudeksi? Ainakin genret johdattavat lukijansa kauas arjen maailmasta -- jo kansillaan.

(Haluan tähän väliin huomauttaa, että en ylenkatso viihdekirjallisuutta, jota kioskeissa myydään. Ne ovat ihan oma lajinsa ja kutsun niitä kioskikirjallisuudeksi siksi, että niitä edelleen myydään pääasiassa kioskeissa ja marketeissa.)

Jos ajatellaan vain näissä kansissa esiintyviä ihmishahmoja, muutamat seikat kielivät usein kirjan sisällön luonteesta.

Päähenkilöt (usein mies ja nainen) kannessa:

- katsovat toisiaan = romantiikka
- katsovat toisiaan erittäin vähäpukeisina = erotiikka
- eivät katso toisiaan = scifi ja fantasia

Nykypäivän fantasia- ja scifikirjoissa kansia löytyy jos minkälaisia, mutta kun sunnuntaina Akateemisessa silmäilin englanninkielistä pokkaritarjontaa, en voinut olla huomaamatta tietynlaista geneerisyyttä ja homogeenisyyttä. Paitsi tarjonnan laajuus, kansien samankaltaisuus uuvutti.

Camp-henkisyys kansissa voi tänä päivänä olla hyvinkin piristävää!


P.S. Mifongin aika on parhaillaan painossa. Milloin lie ulos putkahtaa, sitä odotan sekä innolla että jännityksellä. Silloin näen myös kansien lopullisen tekstuurin.

Mikä on laadukasta proosaa?

Tämän kysymyksen ääreen olen palannut viime aikoina usein. Kun kirjoitan ja otan vastaan palautetta, luen, arvioin ja annan palautetta, tätä väistämättä joutuu ajattelemaan. Mikä on hyvää kieltä, mikä hyvin kirjoitettu? Jos jonkin tekstin parissa viihtyy, onko se silloin hyvää tai laadukasta? Entä jos jostain lukemastaan ei pidä, onko se huonoa ja laadutonta?

Mieltymyksiä on erilaisia ja lukemisen kokemus on subjektiivinen, mutta luulisi, että joitain yhteisiä ominaisuuksia laadukkaiksi miellettävistä teksteistä löytyy. Tällaisia voisivat olla:

1) Tyyli ja kielellinen ulkoasu (oikeakielinen tai ainakin looginen, jos poikkeaa kieliopillisesti)
2) Ajatus/idea tekstin takana (lajityypin uudistavuus, omaperäisyys)
3) Kerronnan sujuvuus (säilyykö lukijan kiinnostus lukea eteenpäin, tekstin ymmärrettävyys)
4) Aihe (sijoittuminen edustamansa lajityypin kaanoniin)

Kiinnostavaa on miettiä, kuinka paljon lukijan kokemukseen laadukkuudesta vaikuttaa kustantamon profiloituminen. Suomesta löytyy kaikenkokoisia kustantamoita, mutta koko ei välttämättä kerro laadusta. Monesti pieni voi tehdä laadukkaampaa työtä kuin iso, joka saattaa tuutata ulos löysempääkin tavaraa. Markkinointi- ja levitysmahdollisuudet ovat pienellä kustantamolla tyystin erilaiset kuin isolla, joten laatu ei valitettavasti takaa myyntiä.

Taikakirjaimien Raija pohti juuri blogikirjoituksessaan omakustanteita. Omakustanteita leimaa yhä epäily siitä, että voiko mikään, mikä ei ole ylittänyt kustannuskynnystä kaupallisissa kustantamoissa, olla oikeasti hyvää kirjallisuutta. Kieltämättä monet omakustanteet olisivat kaivanneet kustannustoimittajan punakynää ja vielä muutaman purkillisen verta ja hikeä. Harrastelijamaisuuden haistaa. Kun julkaisuja ilmestyy vuodessa tuhoton määrä, moni lukija pelaa varman päälle ja ostaa vain kaupallisten kustantamojen julkaisemia kirjoja. Jos kirjailija on uusi, voi hyväksi havaittu kustantamo madaltaa kynnystä tutustua teokseen.

Tai estää sen. Kuinka moni antaa toisen tilaisuuden kustantamolle, jolta tuli lukeneeksi huonosti toimitetun teoksen? Kuinka moni tarttuu omakustanteisiin turvautuneen kirjailijan toiseen teokseen, jos ei vakuuttunut ensimmäisestä?

***

Kuka määrittelee laadun?

Joskus tulee lukeneeksi kirjan, jonka aihe ei ole järin kiinnostava, henkilöhahmoihin ei samaistu ja tyylikin saattaa tökkiä. Silti voi hyvin olla, että pitää teosta laadukkaana. "Ihan hyvä, mutta ei minun juttuni."

Toisinaan kriitikoiden kehuma, mainoksissa räiskyvä tai muutaman lukutoukkatuttavan ylistämä kirja saattaa tuntua jonninjoutavalta höpinältä, jonka kustannusperusteita ei vain kykene ymmärtämään.

Laatu tunnutaan määrittelevän aina ulkopuolelta: sen tekevät kustantamo, kriitikot, asiantuntijat, toiset kirjailijat, tutkijat, toimittajat. Lukijoilla, eli kuluttajilla, ei sen sijaan vaikuttaisi olevan suurta auktoriteettia määritellä minkälainen kirjallisuus on laadukasta: roskaksi ja turhaksi ja hömppäviihteeksi miellettäviä kirjoja kustannetaan, koska niitä myydään. Suuret myyntiluvut eivät käänny merkiksi laadusta, usein melkein päinvastoin.

Proosa on taidetta eikä taiteen laadunvalvonta onnistu samalla tavalla kuin huonekalutehtaalla.

Jatkan aiheen pohtimista.

***

Lopuksi olisi hauska kuulla: millä tavalla sinä määrittelet, mikä on laadukasta kirjallisuutta? Mistä tunnistaa harrastelijamaisuuden? Vaikuttaako kustantamon tunnettuus/maine siihen, mihin kirjoihin tulet tarttuneeksi?

Sananen sankareista ja sukupuolesta

Fantasiakiertueemme yksi keskustelunaiheista oli naissankaruus. Termi oli kyseenalaistettava heti: miksi naissankari eikä pelkkä sankari?

Naissankari kuvastaa minulle fantasiakehyksessä naista, joka toimii sankarillisesti miehisin keinoin esimerkiksi voimaa ja väkivaltaa käyttäen. (Kuten Terminator-elokuvan Sarah Connor tai Alieneistä tuttu Ellen Ripley.) Mutta eihän sankarin tarvitse olla vain miekkaa heiluttava hurjapää, joka surmaa lohikäärmeen. Sankarillista on mikä tahansa toimi, jossa hahmo haastaa itsensä kohtaamaan pelkonsa; auttamaan toisia oman henkensä uhalla. Sankari on enemmän kuin selviytyjä, sillä sankarille yleensä halutaan ajatella korkea moraali ja hyvyys tekojensa moottoriksi.

Fantasiaa kirjoittaessani en ajattele hahmojani sankareina, vaikka mielelläni kirjoitan henkilöistä, jotka ovat vahvoja jollakin tavalla. Hyveelliset hahmot ovat nekin tylsiä, säröjä pitää löytyä. Juonivetoista seikkailutarinaa kirjoittaessa lällykkä-hahmot ovat erityisen hankalia -- ellei halua kirjoittaa jonkinlaista huumoritekstiä. Jos päähenkilö on ujo ja syrjäänvetäytyvä, hän käyttäytyy konfliktitilanteissa melko eri lailla kuin ulospäinsuuntautunut ja itsevarma hahmo. Silti pidän tärkeänä, että tarinoissa  -- ja fiktiossa ylipäätään -- esiintyy luonteeltaan ja temperamentiltaan erilaisia hahmoja. Niin nais- kuin mieshahmojakin.

 Pohdituttavan asian äärellä Sampolan kirjastossa. (c) Virve Lahtinen

Mielenkiintoinen ja hieman pelottavakin kysymys nousi esille, kun puheeksi tuli joidenkin mieskirjailijoiden kokema vaikeus hyvän ja uskottavan naishahmon kirjoittamisesta. Eikö naishahmoa silloin nähdä ihmisenä vaan naisena, jonkinlaisena arkkityyppinä, äitiyden tai muiden naiseuteen yhdistettävien roolien kautta? 

Itse en koskaan ole kokenut sukupuolta ongelmaksi henkilöhahmoja kirjoittaessa. Kuten Kristina Carlson on sanonut, sielulla ei ole sukupuolta. Eikä sukupuoli ole asia, jossa on vain kaksi selkeää ääripäätä -- naista ja miestä -- jotka käyttäytyisivät jotenkin tietyllä tavalla sukupuolensa määrääminä.

Olisi mielenkiintoista kuulla teidän ajatuksianne, hyvät lukijat: onko vaikeaa kirjoittaa eri sukupuolia, etenkin jos ei koe edustavansa juuri sitä? Onko naissankaruudessa jotain niin erityislaatuista, että se ansaitsee tulla korostetuksi etuliitteessä?

Iloiset kirjailijat Pienessä kirjakaupassa. (c) Virve Lahtinen

Fantasiamaasta mielikuvitukseen ja sankareihin

Tänään vietimme rattoisan ja puheenvuoroista pulppuilevan illan Tulenkantajien kirjakaupalla. Fantasiamaailmojen luomisesta, merkityksestä sekä eroista ja yhtäläisyyksistä realistisen maailman luomiseen oli keskustelemassa Anneli Kanto, Terhi Rannela, Magdalena Hai ja Salla Simukka, joka myös paimensi rönsyileviä puheenvuoroja ansiokkaasti. Ulkona viiltävästä viimasta huolimatta kuuntelijoita oli mukavasti!

Kiva ei kuitenkaan vielä päättynyt, sillä kiertueemme jatkuu huomenna Pienessä kirjakaupassa klo 13 aiheella  "Mistä mielikuvitusta riittää" ja Sampolan kirjastossa klo 14.15 "Naissankaruuden monet kasvot".

Tervetuloa kuuntelemaan ja keskustelemaan!

Ajatuksia antologioista

Antologia, joka alun perin on tarkoittanut runokokoelmaa, ja Wikipedian mukaan juontuu kreikan kukkaseppelettä merkitsevästä sanasta, on spefin kirjoittajien keskuudessa yleinen julkaisualusta teksteille.

Niin kuin yleinen trendi tuntuu olevan, romaanit vetävät puoleensa enemmän lukijoita kuin lyhyet novellit tai useiden kirjoittajien novellikokoelmat. Kustantajat toistavat niin usein mantraa "novellit eivät myy", että uskottava se kai on. Silti novelleja kummasti julkaistaan ja luetaan, ja se on erittäin hyvä. Niin moni tunnelma, oivallus, ajatus ja idea on novellimittaisena ja -muodossa täydellinen.

Spefigenressä antologioita julkaistaan ja -- uskaltaisinko väittää -- myös luetaan ahkerasti. Aihepiirejä löytyy joka lähtöön, ja yleisteemoja pystyy käsittelemään lukemattomasti varioiden. Antologiat ovat fantasian ja scifin puolella sekä jonkinlainen perinne että keino löytää uusia, mielenkiintoisia kirjoittajia. Antologioista kirjoittaja voi hakea itselleen nimeä, kokemusta ja lukijoita helpommin kuin osallistumalla oikukkaisiin kirjoituskilpailuihin. Myös lukijalle on antoisaa tutustua itseään kiinnostavan aihepiirin erilaisiin tulkintoihin keskitetysti.

Moniäänisyydessä ja hyvin pitkälle erikoistuneessa aihepiirissä piilee myös sudenkuoppia: satunnainen lukija voi etsiä jotain genreuskollista omaperäisyyden sijaan ja saada lautaselleen kampasimpukoita kun olisi toivonut lasagnea. Samaan aikaan aihepiiriin perehtyneet toivovat kokoelmalta jotain uutta ja ennennäkemätöntä!

Antologioita kuulee toisinaan kuvailtavan epätasaisiksi, mutta mielestäni tämä ei ole kovin yllättävää. Jos kansien väliin mahtuu kymmenen kirjoittajaa, on heillä jokaisella oma ääni, oma tyyli; jokaisen tekstillä on erilainen rytmi ja tarkoitus. Toimituksellisen laadun on oltava tasavahvaa, mutta täysin tasaiseksi koettu antologia on harvinaisuus. Jo lukijan henkilökohtaiset mieltymykset asettavat tällaiselle tavoitteelle haasteita, ja minun näkemykseni on, että alkuperäisen kukkaseppele-ideologian mukaisesti antologiaan mahtuu tunnelmaltaan ja tarkoitukseltaan erilaisia tekstejä. Osa palvelkoon lukijoita, jotka haluavat lasagnea, ja osa heitä, jotka kaipaavat kampasimpukoita. Novelleista tulee yhdessä kiehtova ja monipuolinen kattaus.

***

Syy, miksi pohdin antologioita, löytyy läheltä: Osuuskumman viimevuotinen steampunk-antologia saa jatkoa ensi syksynä, ja olemme toimittajakollegani Markuksen kanssa jännän äärellä (jos sallitte ilmaisun). Kovia kirjoittajia on jo ilmoittautunut mukaan, mutta on meidän tehtävämme varmistaa, että seuraava antologia on tarpeeksi erilainen edelliseen verrattuna -- en sano "parempi", sillä Koneita ja korsetteja -julkaisusta on vaikea lähteä suoranaisesti parantamaan, kun kyse pohjimmiltaan on subjektiivisesta kokemuksesta.

Sen verran saanee mainostaa, että Koneita ja korsetteja on yltänyt lisäpainokseen!

11+11+11

Dekkaristi Vera Vala haastoi minut kysymään ja vastaamaan, samoin Lukunurkan Q+Black! Myös Rannelan Terhi heitti haasteella. Alla tarkka ohjeistus:


1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.

2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.

3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.

4. Hänen pitää valita 11 bloggaajaa, jolla on alle 200 lukijaa.

5. Haastetun pitää kertoa, kenet on haastanut.

6. Ei takaisin haastamista.




11 asiaa minusta

1. Kerran ajoin pääni kaljuksi.

2. Kaikissa vuodenajoissa on jotain, mistä pidän ja jotain, mitä vihaan.

3. Minulla on pariton vanha sukka, jossa on niin kivan vihreä viidakkokuvio, että en raaski heittää sitä pois.

4. Silloin tällöin askartelen nukkekotitarvikkeita. Kehittelin mm. valokuvakehyksen hiuspinneistä ja väsäsin Agatha Christie -pokkarisarjan beigenvärisestä paperista.

5. Olen temperamentiltani ryöpsähtelevä. Saatan innostua jostain suunnattomasti ja unohtaa seuraavana päivänä olleeni asiasta koskaan kiinnostunut. Tulistun herkästi, mutta lepyn myös nopeasti. Kiihdyn nollasta sataan, mutta osaan esittää rauhallista jos tilanne niin vaatii.

6. Viihdyn omissa oloissani, mutta rakastan hyviä keskusteluja avarakatseisten ja pohdiskelevien ihmisten kanssa.

7. Jos voisin, tarjoaisin jollekin kissalle kodin.

8. Minun on vaikea hahmottaa numeroita enkä ymmärrä millä tavoin ihmiset kykenevät päässälaskuun.

9. Mielikuvitus on mielestäni hienointa mitä ihmisellä on.

10. Haluaisin tehdä amigurumeja, mutta ensin pitäisi opetella virkkaamaan.

11. Olen pinnalta häilyvä, mutta sisältä vakaa. 


Q+Blackin kysymykset:

1. Paikka jossa haluaisit käydä elämäsi aikana ja miksi juuri siellä?

Japani. Omanlaisensa paikka, joka vetoaa minuun. Paljon vastakohtia, kiehtova kulttuuri ja historia.

2. Ruoka, jota et voi sietää?

Banaani.

3. Missä näet itsesi viiden vuoden päästä?

En ole aiemmin juuri luonut pitkän tähtäimen suunnitelmia elämässäni, mutta nyt kirjoja kirjoittaessa jonkinlainen tulevaisuuden aikaperspektiivi on syntynyt. Viiden vuoden päästä Mifonki-sarja lienee kirjoitettu. Toimin edelleen Osuuskumma-kustannuksessa, josta on tullut Suomen paras ja monipuolisin spefikustantamo.

4. Suurin haaveesi?

Pysyä terveenä, löytää aina tarinamateriaalia ja halua kirjoittaa.

5. Oletko koskaan rikkonut lakia millään muotoa?

En muista enkä ainakaan tunnusta.

6. Harrastus, jota haluaisit harrastaa, mutta et ole jostain syystä sitä tehnyt?

Jooga. Pilates.

7. Jos ystäväsi suosittelisi kirjaa, jossa on räiskyvää romantiikkaa, mitä suosittelisit hänelle?

Räiskyvää romantiikkaa olen onnistunut löytämään aina Sandra Brownilta. (Jos ystävä siis kysyy suositusta kirjasta, jossa on räiskyvää romantiikkaa.)

8. Puhelin vai tietokone?

Tietokone.

9. Unelma-ammattisi?

Taidan elää niitä.

10. Jos saisit muuttaa yhden asian suomessa, mikä se olisi?

Paha kysymys. Muutettavaa olisi niin paljon. Ehkä kuitenkin sen, että tuloerot eivät enää kasvaisi ja kaikille olisi taattu samat peruspalvelut ja koulutusmahdollisuudet.

11. Kuka on suomen turhin julkkis ja miksi?

En oikeastaan seuraa "turhien julkkisten" lehtiä, ja nyt kun itsekin on julkisuudelle altistunut, koen olevani jäävi ketään leimaamaan lehtikirjoittelun perusteella.


Veran kysymykset: 


1) Minkä kirjan olisit halunnut itse kirjoittaa?

Öh, loistavia kirjoja tulee vastaan paljonkin, mutta en oikeastaan haluaisi tai olisi halunnut kirjoittaa mitään muuta kuin sen, mitä nyt kirjoitankin, eli Mifonki-sarjaa (ja mitä tahansa muuta onkaan tulossa).

2) Jos pitäisi valita, olisitko mieluummin palkittu ja kriitikoiden arvostama, mutta vähän myyvä kirjailija vai mieluummin lukijakunnan rakastama, hyvin myyvä kirjailija?

En haikaile palkintoja tai kiitoksia kriitikoilta, sillä olen viihdekirjailija, ja niitä ei tunnetusti kyseisissä piireissä arvosteta. Vaihtoehdoista siis jälkimmäinen.

3) Jos saisit valita kenen tahansa elävän kirjailijan illallisseuraksesi, kenet valitsisit?

Märta Tikkanen. Hannu Rajaniemi.

4) Jos saisit puhallettua yhden illan ajaksi henkiin kenet tahansa kuolleen kirjailijan, kenet valitsisit illallisseuraksesi?

Oscar Wilde.

5) Jos sinun pitäisi valita, minkä kirjan päähenkilö olisit?

Argh! Kuinka voisi valita vain yhden? Olenko tylsä, sillä vastaan Mifonki-sarja. Jääköön arvoitukseksi kuka niistä.

6) Jos sinun pitäisi muuttaa jonkun kirjan ympäristöön, kuten se tarinassa kerrotaan, minkä kirja valitsisit asuinpaikaksesi?

Tolkienin Konnussa olisi varmaankin melko leppoisaa elellä.

7) Minkä kirjan (vain yksi!) valitsisit autiolle saarelle?

Sivuiltaan tyhjän, jotta voisin täyttää sen omalla kirjoituksella.

8) Mikä kirja on tuottanut suurimman pettymyksen?

Onhan näitä, mutta en tähän hätään kykene nostamaan yhtäkään esille. Yleisesti ottaen viihdekirja, josta näkee että tällä kertaa ei ole edes yritetty. Menestyskirjailijoiden kakkaraapustukset.

9) Mikä kirja on ollut suurin positiivinen yllätys?

Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta. En ollut lukenut Pasilta mitään sitä ennen, ja hämmästyin, että Suomessakin kirjoitetaan sellaisella tyylillä sellaista kamaa.

10) Miten haluaisit lukijoiden luonnehtivan sinun kirjoittamaasi kirjaa?

"En malttanut laskea sitä käsistäni."

11) Jos pitäisi valita kirjoittamisen ja lukemisen väliltä, kumman valitsisit?

Kirjoittamisen. Ajattelen kierosti niin, että jos kerran pystyn kirjoittamaan, on minun kyettävä sitä myös lukemaan.



Terhin kysymykset:

1. Mitä luet tällä hetkellä?

Minulla on aina aktiivisesti ja passiivisesti kesken kirjoja. Jhumpa Lahirin Tuore maa ja Kirsti Kurosen Ammeiden aika ovat tällä hetkellä aktiivisesti kesken. Passiivisesti kesken ovat Robert Aldrichin Rakkaus samaan sukupuoleen -- homoseksuaalisuuden historia ja Kaisa Häkkisen Linnun nimi.

2. Piristytkö vai masennutko kevään kirkkaasta valosta?

Sekä että, jos tässä vastauksessa on mitään järkeä. Aurinko kirkastaa ulkomaailman ihanasti, mutta se mitä se paljastaa pimeyden jäljistä sisällä on karmivaa.

3. Mitä mieltä olet sähkökirjoista?

Hyvä formaatti, mutta Suomessa ylihinnoiteltu. Osuuskumma tuo tarjolle järkevänhintaisia julkaisuja, mutta muuten e-kirjoihin käytetyt euroni valuvat ulkomaille.

4. Mitä ystävyys merkitsee sinulle?

Helmeä elämän simpukassa. (Sooo cheezy.)

5. Minkä bändin / artistin keikalle tahtoisit?

Goodspeed You Black Emperor olisi hieno nähdä uudestaan. Jos Neil Young, Tom Waits, Nick Cave tai Leonard Cohen vetäisivät intiimit ja kohtuuhintaiset klubikeikat, menisin.

6. Jos tulisin luoksesi kylään, mitä ruokaa minulle tarjoaisit bravuurinasi?

Heh, olen tuurikokki, mutta mitä tahansa päättäisinkin valmistaa, tekisin sen rakkaudesta hyvään ruokaan ja panostaisin myös kattaukseen.

7. Mitä olet viimeksi hävennyt?

Yritän aktiivisesti unohtaa kaikki häpeään johtaneet tilanteet. Yleensä suustani pääsee sammakko, jonka korjaaminen on mahdotonta. Siinä mielessä olen eräänlainen sammakoiden kuningatar.

8. Minkä taidon haluaisit oppia?

Viestimään niin, että minua ei ymmärrettäisi väärin. Laulutaidon. Virkkaamisen.

9. Minkä kirjan olisit halunnut kirjoittaa?

Kirjoitan niitä parhaillaan.

10. Milloin viimeksi kirjoitit jollekulle kirjeen?

Nyt on ollut pitkä tauko. Joskus viime vuoden puolella.

11. Mikä on suurin unelmasi? (ihan tällainen pieni kysymys…)

Ansaita toimeentulo kirjoja kirjoittamalla niin, että aina ei olisi eläminen epävarmojen apurahojen varassa.


***

En tällä kertaa haasta yhdellätoista kysymyksellä ketään, sillä tuntuu että haaste on jo suurimmalle osalle seuraamistani blogeista osunut. Näihin oli totisesti haasteellista vastata! Etenkin tuo Veran kysymys kirjassa esiintyvästä paikasta, jossa haluaisi asua, oli todella vaikea. Ei sitä ihan mihin tahansa toisen kuvittelemaan maailmaan uskaltaisi noin vain muuttaa. Mifonkisarjan maailmastakaan ei löydy niin utopistisen miellyttävää paikkaa kuin Kontu.

Minkä kirjan ympäristöön sinä muuttaisit mielelläsi? (Ja muista, että ympäristö on sellainen kuin se kirjassa on kerrottu!)

Taistele ja kirjoita!

Tietäähän sen, että kun saapuu vapaa viikonloppu, jonka voisi kokonaisuudessaan käyttää kirjoittamiseen, alkavat luomisen vastavoimat harata vastaan.

Yhtäkkiä onkin monta Areena-dokumenttia, jotka on pakko katsoa juurinytheti; keskenjääneitä kirjoja, joista arpoa jokin loppuun luettavaksi tällä sekunnilla; aina voi nyhertää kansikuvia, joilla ei ole kiire -- jumasnaukkeli jopa siivoaminen ehtii käydä mielessä, kun kevätaurinko katselee korkeuksistaan pölypesää, jota kai asunnoksi voidaan kutsua! Jostain syystä päähäni pälkähti alkaa selvittää japanilaisia perinnesoittimia, vaikka en tarvitse sellaista tietoa yhteenkään vireillä olevaan kirjoitusprojektiin. Siinä shamisen-kappaleita juutuubista kuunnellessani alkoi lopulta naurattaa: tätä se aina on.

Viikonloppu on hankala mitta. Jos huomenna ei tarvitsisi mennä ihan muihin hommiin, kirjoittaminen jatkuisi paljon vähemmällä vastustuksella. Ja siitä eteenpäin se alkaisi vetää ihan eri tavalla.

Taistelu luomisen vastavoimia vastaan on tuottanut kuitenkin tulosta kaikesta kärvistelystä ja välttelystä huolimatta. Steampunk-novellin alkua on nyt viitisen liuskaa nakuteltuna, ja päässä tarina ylettyy jo pidemmälle.

Ehkä jatkan tänä iltana vielä hiukan. Ensin käyn kuitenkin teroittamassa miekkani, jotta taistelu voisi jatkua. Teen sen keittiössä, sillä ruokaa täytyy valmistaa. Sen jälkeen laittaa pesukone pyörimään. Sukatkin voisi parittaa ja lattiakaivon puhdistaa.

Uusi nimi blogille, palkinnot voittajille!

Ystävänpäivänä laitoin hakuun uuden nimen blogilleni, ja siinä sivussa kirja-arvonnan. Vastauksia tuli kivasti, kiitos siitä teille!

Yleensähän minulla on nimien kanssa niin, että löydän ja haluan löytää ne itse. Nimet ovat minulle tärkeitä. Kuitenkin blogin uuden nimen keksiminen on tuntunut hankalalta -- ehkä osittain siksi, että blogin identiteetti on muuttumassa esikoiskirjailijan vuodenkulun raportoimisesta kirjailijan ja hänen kirjallisten puuhailujensa kotisatamaksi. Paitsi kirjallisuusblogina, sivujen on tarkoitus palvella myös tuotannostani kiinnostuneita.

Kommenteissa tuli monia hyviä ehdotuksia. Valinta ei siis juurikaan helpottunut, hah! Alla ajatuksiani tarjokeista:

1) J.S. Meresmaa

Asiallinen, perusteltu ja selkeä. Mutta makuuni liian mielikuvitukseton ja ehkä tylsäkin, koska blogin osoite kuitenkin on jo tämä. Hakukoneita käyttävät siis löytävät perille pelkällä nimellänikin.

2) Spefikirjailijan/Kirjailijan päiväkirja

Muuten hyvä, mutta vierastan päiväkirja-sanaa. Olen aina ollut surkea päiväkirjan kirjoittaja, ja siksi tämä tuntuisi miltei pahaenteiseltä.

3) Spefikirjailijan/kirjailijan poluilla

Ei tässäkään suoranaista vikaa ole, mutta ehkä hieman yleisluontoinen. Ja mieleeni tulee jostain syystä Anu Holopaisen Kirjailijan kävelyretkiä -blogi. Ehkä Anu kuulostaa usein seikkailevan kaikenlaisilla metsäpoluilla, ja siitä syystä en halua lähteä polkuilemaan.

4) Esikoiskirjailijan vuosi (eli ei kannata vaihtaa)

Joskus vanhassa on vara parempi, mutta esikoiskirjailijan nahka on alkanut hapertua ja varista. Se kutittaa ja tuntuu vieraalta. Se on jotain, minkä kokee elämässään vain kerran, ja kun on aika, se on jätettävä taakseen ja jatkettava eteenpäin.

5) Mifonkien matkassa

Sai kannatusta. Pidän siitä itsekin. Mifongit todellakin ovat juttuni, ja sarjakin jatkuu pidempään kuin kolmen tai neljän kirjan verran, jos vain kustannustuulet suosivat. On totta, että kirjoitan -- ja tulen kirjoittamaan -- muutakin kuin vain tätä sarjaa, mutta tuskinpa sana "mifonki" ketään harhauttaisi niin, ettei nimelläni löytäisi muutakin tuotantoa. Tiukkaa brändäystäkään en ole hakemassa (sekalaista spefiviihdettä kirjoittava kirjailija?), joten tämä on minun valintani. Blogi jatkuu siis mifonkien matkassa!

***

Sokerina pohjalla Onnettaren valitsemat arvonnan voittajat:

Mifongin perinnön voitti omakseen Musti!

Steampunk-antologiaa lähtee yksi kappale Annelle!

Mifongin perinnön julisteita on tiedossa Hiisukkaalle ja Jästipäälle!

Mifongin perinnön kortteja on tulossa nippu Lankakeijulle, Markelle, Suski V:lle, Minttu47:lle ja Lasiperhoselle!

Sylin täydeltä onnea Onnettaren suosimille! Laittakaa minulle sivupalkissa näkyvään sähköpostiosoitteeseen tiedot siitä, mihin haluatte minun palkintonne lähettävän. Postittelen niitä sitten ensi viikolla.

Jos haluatte signeerauksia tai omistuskirjoituksia, kertokaa siitäkin meilitse. Muutoin en uskalla lähteä sottailemaan.